keskiviikko 2. toukokuuta 2007

Rakkauden mitallisuudesta


Kirjoitan aiheesta osittain koska Iines puhuu jälleen sekä kauniilla että karkealla tavalla rakkaudesta erään keskustelun kommenteissa. (Maalaukset ovat aiheen mukainen Banksy'n graffiti, Moreau'n Orfeus, minulle tuntemattoman Tyttö ja kettu ja Bosch'in Maallisten ilojen puutarha.)


Ymmärrän kokemusta rakkauden harkitsemattomuudesta, mutta en että niin täytyisi olla. Näin ei ole vain siksi, että harkitsemattomuuden etsiminen kirjallisuuden keinoin niin vankasti kuvatusta aiheesta että se alkaa tuntua itsessään omavaraiselta, todellisuutta suuremmalta, saattaa olla tuhoon tuomittu yritys. Epäilys rakkauden korvattavuudesta tai korvaamattomuudesta tuntuu haastavan kaikkien sen ottamien muotojen omaehtoiset ajat, joita mikään maailmassa ei haastaisi jos niiden ei kuviteltaisi jakavan jotakin tarpeeksi olennaista keskenään tullakseen kutsutuksi rakkaudeksi.


Emmekö kuitenkin helposti lankea heijastelemaan pitkäaikaista parisuhdetta, ensirakkautta, jos meillä sellainen on, rakastumisia, kypsiä ja epäkypsiä ja anna kokemusten, odotusten ja tottumusten yhdestä ulottua vertailuna tarpeettomasti toiseen? Tätä pidetään jopa jollakin tapaa väistämättömänä, luonnollisena, inhimillisenä tai hyvänä asiana. En sano etteikö näin olisi, vaan pikemminkin kysyn, miksi näin on silloin kun ja kenelle on? Ei tunnu tyydyttävältä vertailla ihmisten tuntemusten intensiteettiä tai todellisuutta, mutta tuntuu tarpeelliselta kysyä, miten rajoitamme uusia kokemuksia ja tilaa hengittää sekoittamalla ihmiset, jotka kuitenkin vaikuttavat omilta yksilöiltään.


Minusta ei tunnu ihmeelliseltä jos tällöin tuntuu tarpeelliselta pohtia toden ja harhan kysymyksiä. Tai epäillä rakkauden palvelevan jotakin muuta päämäärää kuten elämässä jaksamista. Kenties näin voi olla, mutta milloin? Yritys päästä rakkauden oman kokemuksen ajallisuuden taakse tuntuu aina kadottavan koetun ja
jaetun kokemuksen itsessään. Olisiko näin välttämättä mikäli näkisi rakkauden ja rakkaudet omina aikoinaan, jotka kutsuisivat mielikuviensa, runoutensa, intohimonsa, epäsuhtaisuutensa ja kokemuksensa paljoudella lyhentämään tai täydentämään sen kaiken yhdeksi sanaksi, ”rakkaus”, mutta ei seuraisi tätä houkutusta? Jäisikö tarinasta pois jotakin olennaista jos ei kysyisi ajattomasta totuudesta, jostakin ihmisenä olemiselle vieraana, kun sen kuitenkin kokisi ajallisesti niin selvänä?


Kyllä kai jäisi, mutta joka tapauksessa jää. Pääsemme yrittämään yhtä tarinaa. Ehkä rakkaus voi kuolla ja kuolemiensa myötä ihmisen osana väsyä tai helmenä himmetä. Kyllin moni on näin kuvannut jotta sen uskon, vaikka yksikin olisi riittänyt. Rakkauden omaehtoisten aikojen en kuitenkaan näe himmenevän; niiden, joille voi luoda mitattavuuden ja vertailtavuuden yrittämällä päästä niiden ainutlaatuisuuden taakse epäilemällä niitä rakkaudeksi, vaikka ei tarvitsisi.


”Ikään kuin kaiken voisi korvata tässä maailmassa.” Ei mitään voi korvata tässä maailmassa vaikka paljon voi hyvittää, peittää, unohtaa ja kaupata. Muu olisi kokemuksen vähättelyä. Ja vaikka rakkauden voi sanoa olevan yhdestä maailmasta, minusta se on aina vaikuttanut olevan vähintään kahdesta. Ja nämä kakseudet ovat ainoa tapa tulla keskenään verrattaviksi.






3 kommenttia:

Eufemia kirjoitti...

Kirjoituksessasi viistät läheltä eräitä minua monasti mietityttäneitä teemoja: vertaaminen, korvaaminen ja oletus, että koska kokemus on erilainen kuin joku toinen kokemus, se olisi epätäydellinen ja riittämätön.

On mukava soittaa jazz-standardeja pianolla. Nuottikirjassani on sanatkin, mutta kaikkien laulujen laulaminen ei tunnu hyvältä. Esimerkiksi Rogersin&Hartin kappale You Are Too Beautiful tympäisee ja jotenkin kiusaannuttaa:

Love does not stand sharing
Not if one cares
Have you been comparing
My every kiss with theirs?


Vertaamiseen tarvitaan mitta-asteikko. Suudelmia voi tietysti verrata monellakin mitta-asteikolla, ja vertailusta voi joskus jopa koitua hupia. Laulussa ei kuitenkaan lauleta mistä hyvänsä arbitraarisesti tai huvin vuoksi valitusta mitta-asteikosta.

Jotta kokemusten erilaisuus voisi merkitä jonkin puuttumista ja siitä seuraten riittämättömyyttä, tarvitaan taas olennainen mitta-asteikko; luultavasti se sama josta yllä lauletaan. Tuota mitta-asteikkoa tavataan määritellä puhumalla rakkaudesta.

Tästä seuraa sekin, että on kuin mitta-asteikoita ei saisi asettaa huvin vuoksi ja arbitraarisesti. Vertaamisella on niin helppo satuttaa, että ainakin ääneenvertaamista tulee varottua kaikissa muodoissaan. Ymmärränhän sen; on minuakin muutama minulle rakkaan ihmisen lausuma vertailu joskus vihlaissut. Silti se on jotenkin harmillista.

Luulisi, että jos kutsuu mahdollisimman monenlaisia kokemuksia rakkaudeksi, tulee huomanneeksi, ettei ehkä ole mielekästä ymmärtää erilaisuutta rakkaudessa riittämättömyydeksi. Näin ei kuitenkaan ole. Englanniksi one can love almost anything, mutta siitä ei näy seuraavan mitään yleistä oivallusta.

Scribe of Salmacis kirjoitti...

Suurin huolenaiheeni tätä kirjoittaessa oli se kuinka tavallista on, että ihmiset päätyvät kuvittelemalla luomaansa rakkauden vertailuasteikkoa käyttäen aitaamaan ja satuttamaan oman itsensä, pikemminkin kuin muiden, liikkumatilaa. Metaforan valtaa tai tavoitteeksi erehdytty tulema (näemmä blogisi ulkopuolellakin keskustelua herättäneeseen erittelyyn viitaten), ei ole ihme, että rakkaus saa niin tyrannina kuin vapauttajanakin ristiriitaisen vastaanoton. Runoilijoiden Golem.

Aikaisemman kokemuksen avartavan ja huumaavan hetken voi myöhemmin muotoilla esteeksi niin paljolle mahdollisesti yhtä merkittävälle ja, olennaisesti 'puhtaalle'. Musiikista puhuen, voiko Cole Porterin syvien tuntojen helppoutta vaivattomasti maalailevaa kädenjälkeä kadottaa moralismiin paljoakaan totaalisemmin kuin Betty Carter tulkinnassaan kappaleesta Most Gentlemen Don't Like Love? Ei.

Kuitenkin tuntuu kiistämättömältä, että irtautuminen rakkauden tarinaperinteen jo kirjoitetusta perinteestä jättää jäljelle paljon tyhjiä paperiarkkeja, pelottavaa kyllä, jotka täytyy täyttää itse. Rakkaudesta ei ole vielä sanottu paljoakaan.

Eufemia kirjoitti...

Kuuntelin Carterin tulkinnan; olipas melkoinen kostofantasia.

Ilman muuta vertaamisen voi ottaa kahleekseen myös kuvaamallasi tavalla. Mielestäni kuitenkin myös olettamalla toisen vertailuja kahlitsee ihan vain itseään. Harva ajanviete tuntuu yhtä turhalta ja lattealta kuin moiseen olettamiseen juuttuminen.

Itse täytettäviä arkkeja riittää väistämättä. Jo kirjoitetunkin seassa on kuitenkin paljon esiinkaivamisen, lukemisen ja ajattelun vaivan väärtiä.