I. Helsingin tekojääradat alkavat kuin yllättäen avautua. En ole vieläkään tottunut rajoitettuihin käyttöaikoihin ja hönttiin kehän kiertämiseen, enkä luultavasti edes totu. Liikkua pitää saada kun huvittaa ja haluamaansa suuntaan. Mutta silti, jäätä! - täytyy hakeutua viikolla neitsytkasteelle ja pudistella jalkapallokauden päättymisen jälkeen karttunut pöly harteilta.
II. Vilpittömästi ajatteleva suomalainen nettikirjoittaja (sinänsä harvinainen ilmiö, sillä moni luo kytköksiä sosiaalisiin medioihin rohkaisematta kuitenkaan tulenpalavaa, jaettua ajatustyötä) on kovin usein Nietzschen kuvaaman hitaan tietäjän perikuva; sellaisen, joka kuvittelee hitauden kuuluvan tietoon. Ihminen, joka suojelee tietoa kuin esinettä tai joka panee aivot koskaan narikkaan, on epäluotettava olento.
III. Yliopistollisia, ihmistieteellisiä lopputöitä ei tulisi missään nimessä ottaa arvosteltaviksi ennen kuin ne on altistettu sekä kanssaopiskelijoiden (laajasti käsitettynä) että akateemisia virkoja hallussaan pitävien kriittiselle keskustelulle. Nykyinen seminaarijärjestely ei takaa sitä edes vähimmäismääräisesti. Seuratessani suomalaista opiskelijakuntaa, olen päätynyt olemaan sitä mieltä, että hyvin monella on täysin puutteelliset kriittiset taidot, eli kyky sekä ottaa vastaan että antaa harkittua palautetta, sekä etenkin haluta sellaista. Keskusteluun ja kritiikkiin ei vaivauduta suhtautumaan jonakin siedettävälle tutkimustyölle ehdottomana vaatimuksena. Yliopisto on näille henkilöille väärä paikka, ellei koulutus ole tiukasti rajattuun työtehtävään valmistava. Olen tosissani. Itse lisäisin joukkoon vielä vaatimuksen kaiken opitun soveltamisesta omassa arkielämässä, etenkin likeisissä ihmissuhteissa, ihmistieteistä kun puhutaan.
II. Vilpittömästi ajatteleva suomalainen nettikirjoittaja (sinänsä harvinainen ilmiö, sillä moni luo kytköksiä sosiaalisiin medioihin rohkaisematta kuitenkaan tulenpalavaa, jaettua ajatustyötä) on kovin usein Nietzschen kuvaaman hitaan tietäjän perikuva; sellaisen, joka kuvittelee hitauden kuuluvan tietoon. Ihminen, joka suojelee tietoa kuin esinettä tai joka panee aivot koskaan narikkaan, on epäluotettava olento.
III. Yliopistollisia, ihmistieteellisiä lopputöitä ei tulisi missään nimessä ottaa arvosteltaviksi ennen kuin ne on altistettu sekä kanssaopiskelijoiden (laajasti käsitettynä) että akateemisia virkoja hallussaan pitävien kriittiselle keskustelulle. Nykyinen seminaarijärjestely ei takaa sitä edes vähimmäismääräisesti. Seuratessani suomalaista opiskelijakuntaa, olen päätynyt olemaan sitä mieltä, että hyvin monella on täysin puutteelliset kriittiset taidot, eli kyky sekä ottaa vastaan että antaa harkittua palautetta, sekä etenkin haluta sellaista. Keskusteluun ja kritiikkiin ei vaivauduta suhtautumaan jonakin siedettävälle tutkimustyölle ehdottomana vaatimuksena. Yliopisto on näille henkilöille väärä paikka, ellei koulutus ole tiukasti rajattuun työtehtävään valmistava. Olen tosissani. Itse lisäisin joukkoon vielä vaatimuksen kaiken opitun soveltamisesta omassa arkielämässä, etenkin likeisissä ihmissuhteissa, ihmistieteistä kun puhutaan.
2 kommenttia:
Kohtaa II sivuten: Hitaasta en tiedä, mutta olen huomannut, että blogikirjoittaminen on luonnoltaan toisenlaista kuin "tavallinen" kirjoittaminen. Kun vasta tuumiskelin femakkoblogin perustamista, mulla oli mielessäni jonkinlainen pitkien esseiden kokoelma. Siis vaikka siten, että tänään Myytinmurtaja analysoi tyhjentävästi Väkivallan!
Blogeissa ja netissä yleensäkin toimii kuitenkin paremmin lyhyempi, iskevämpi lähestymistapa. Hyppysellinen tätä, salamaisku tuonne! Aluksi tämä vähän hämäsi mua, sillä ajattelin, että minun olisi aina pyrittävä lopulliseen ja valmiiseen. Mutta miksi ihmeessä? Olen hypertekstin lapsi. Todellisuudessa tämä tapa sopii mulle paremmin. Lyhyehköt havainnot ovat jopa rehellisempi tapa keskustella kuin olisi jonkinlainen virallinen lausunto.
Ihmettelen lokeja kiertäessäni, että missä kaikki salamaniskijät oikein luuraavat!? Olen vähällä todeta, että Suomi24 -foorumilla, mikä täytyy tulkita luovuttamiseksi. Tietysti on hauskaa, että muutamat pitävät huolekkaiden tekstien kirjoittamista nettiin hyödyllisenä. Tällöin verenhimoisemmille riittää märehtijöitä. Konflikti on kuitenkin aina läsnä, kun halutaan ymmärtää erilaisuutta. Mikäli siihen ei ryhdy itse, täytyy tyytyä tarkastelemaan toisten ristiriitoja.
Lopullisuus on jollakin tapaa läsnä keskustelussa.
"Hypertekstin lapsi" kuulostaa hauskalta. Luonnollistetun nettimaiseman (vielä joitakin vuosia sitten täytyi vääntää siitä, voiko netti olla tila, joka sisältää paikkoja; jännite lienee vähenemään päin) kyberdryadi.
Lähetä kommentti