Peilipallo liekeissä

Mustavuoresta muihin kaupunkimetsiin.

2009-02-27T11:23:00.008+02:00

Mustavuoren virkistysalue Vuosaaressa säästyi ainakin toistaiseksi kahdentuhannen asunnon rakentamiselta. On myös hienoa, että kaupunkimetsälle löytyy puolustajia, sellaisia kuin täällä. Helsinkiläisille tarkoitetun aloitelomakkeen, jossa vaaditaan kunnallista kansanäänestystä kaupunkimetsistä voi puolestaan printata täältä. Demokratiamme on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että ääniä edes neuvoantavaan äänestykseen vaaditaan Helsingin kokoisella paikkakunnalla 25 000. Liimasin yhden eteiseen, jotta vierailijat voivat halutessaan lisätä siihen nimensä ennen kuin lähetän listan eteenpäin.

Pääkaupunkiseudun vähiä metsiä ja harvinaisiksi käyviä suurempia virkistysalueita ei tule, eikä luulisi olevan pakottavaa tarvetta pilkkoa asuntorakentamisen vuoksi. Kaikista metsistä ei tule ehostaa puistoja. Puisto ei ole metsä. Metsä pitää huolen itsestään. Kaupunkialueen metsille riittää sellainen passiivinen metsänhoito, joka rajoittuu kohdennettuihin toimenpiteisiin, kun jokin on vialla tai kun jokin selvästi uhkaa metsän hyvinvointia.

Mustavuoren esimerkkiä tulee soveltaa myös keskuspuiston pohjoisosiin, Haltialaan, Tuomarinkylän puistoihin ja peltoihin ja kaakossa Laajasaloon, jos ja luultavasti kun esimerkiksi Kruunuvuoren aluetta ryhdytään rakentamaan. Laajasalon tärkeät metsä-, puisto- ja kallioalueet tulee säästää ja rakentaminen rajoittaa tiukasti pian entisen öljysataman alueelle. Kartanoiden ja huvilayhdyskuntien maita ei saa rohmuta. Myöskään Kumpulan yliopistokampus ei vaadi uutta, Kumpulanlaakson läpi rakennettavaa tietä, jotta matka onnikalla lyhenisi viidellä minuutilla. Kyse on kaikkien kaupunkilaisen virkistyksestä. Se viiden minuutin kiristäminen taas luo joka tavalla pahaa oloa.

Pelkkiä sisätiloja halajavilta ei sellaisia puutu. Sellaiselta, jonka mielestä rentoutuminen ja vapaa-aika on parhaimmillaan, kun siitä saa maksaa, ei puutu tilaisuuksia kuluttaa. Rauhallinen kaupunkiluonto puolestaan alkaa olla kortilla. Sisäliikunta ja urheilukentät eivät korvaa vapaata liikkumista ulkosalla. Sitä eivät tee edes pururadat. "Tietä käyden tien on vanki."

Luontoalueiden tuhoaminen ei ole asuinrakentamisen kannalta ainakaan toistaiseksi pakollista ja on haitaksi koko kaupungin viihtyisyydelle. Asuntoja saadaan tähän hätään tarpeeksi pysyttelemällä keskustan tuntumasta vapautuvissa teollisuus- ja satama-alueissa, jo ennestään tärvellyissä jättömaissa ja vaikkapa tehostamalla jo umpeen rakennettujen alueiden, kuten Pasila, tontinkäyttöä (ts. rakentamalla yhä korkeampaa). Koko kaupungista ei tarvitse tehdä häkkikanalaa sillä perusteella, että valtaosassa se on talon tapa ja linnun saa viihtymään välkkyvällä kotialttarilla. Keskustassa sitä paitsi viruu paljon käyttämättömiä tiloja. Mikäli asuntopaine vaatii selkeitä arvovalintoja, ne tulee tehdä asuntojen tyhjänä odotuttamista vastaan ja rakentamattomien metsien puolesta.

Pääsyä hoitamattomaan metsään ei tule rajoittaa autollisiin ja kesämökillisiin. Metsä tulee nähdä yhteishyvänä resurssina (public good), jota ei saa alistaa finanssipääoman kautta mitalliseksi. Maakuntien ei ole myöskään tarkoitus toimia helsinkiläisten henkireikänä, eikä niiden rakentamattomuus ole synninpäästö Helsingin oman kaupunkisuunnittelun ahneudelle tai rakentamisen mahdolliselle, mutta epätodennäköiselle laupeudelle. Pala Sipoota ei saa merkitä sitä, että Sipoon kunta pitää huolen metsiensä rauhoittamisesta, jotta Helsinki voisi tusata haalimansa lisäkkeen täyteen.

Helsinki on ja voisi tulevaisuudessakin olla sillä tapaa harvinainen pääkaupunki, että toistaiseksi täällä pääsee jonkinlaiseen metsään, useampaankin sellaiseen, helposti julkisilla kulkuneuvoilla ja vaikka polkupyörällä, ellei jopa kävellen.

Helsingillä ei ole mitään kadehdittavaa muilta eurooppalaisilta pääkaupungeilta. Helsinkiä ei tarvitse rakentaa muiden kuvitelluilla ehdoilla. Pääkaupunkimme ei tule missään kuviteltavassa vaiheessa ylittämään Keski-Euroopan kaupunkeja rakennuskulttuurin ja rakennetun kaupungistumisen näyttävyydessä tai arkkitehtonisen ja rakennustopografisen historian vivahteikkuudessa. Tämä on tietysti makuasia, mutta niukasta täytyy nyhjäistä, mikäli tahtoo rakennuskulttuurin intensiteetillä ratsastaa. Kilvoitteluun samassa asiassa ei ole syytäkään - omaleimaisuus on vahvuus. Miksei Helsinki voisi hyväksyä tilaisuutta toimia edelläkävijänä? Sen suurin valtti niin omaleimaisena asuinkaupunkina kuin matkailutulojenkin kannalta on sen monin tavoin viehättävää kantakaupunkia ja toisaalta rumia lähiöitä kehystävä, mutta kaikin tavoin uhattu suomalainen luonto (ilman kommervenkkeja) ja jokin kulttuurimaiseman tapainen.

(karttalinkeistä kiitos Erkki Haapaniemelle ja Keijo Savolalle)

Lauman autuudesta.

2009-02-22T10:39:00.009+02:00

Ihmistä kuulee toisinaan, siis jatkuvasti, kutsuttavan laumaeläimeksi. Tämä ihmisen luonnollista, olemuksellista luonnetta (ei vain olemista luonnistavaa luonnetta) koskeva väite ja sosialistisen elämänmuodon vanhat puolustuspuheet on käännetty monen tieteelliseksi tai jopa lähes luonnontieteelliseksi pätevöidyn, nykyiselläänkin suositun selitysmallin pohjaksi. Tämä voi joko olla hassua eli sitten ei.

Takuuvarmasti se on hassua ainakin silloin, kun ihmisen väitetään samanaikaisesti olevan sekä laumaeläin että laumaluonnostaan konsensuaalinen, rauhanomainen ja ei-aggressiivinen. Arbitraarinen väkivalta korostuu väkirikkaissa yhteiskuntayritelmissä ja väestömaantieteellisissä yksiköissä verrattuna vaikkapa agraariseen, kylää pienempään pienyhteisöön, pieneen yritykseen tai ystäväpiiriin. Suuret päiväkotiryhmät tekevät lapsista aggressiivisempia kuin pienet, toteaa Keltikangas-Järvinen. Yksinäinen ihminen ei hyvästä syystä pysty murjomaan olematonta toista ja kaksinkin väkivalta tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun ympäröivä ihmispaljous lupaa särjetyn toisen tilalle korvaavia kontakteja.

Kaikki pyrkimys kohti sosiaalisen järjestäytymisen malleja, ohitse tapauskohtaisen, henkilökohtaisen järjestäytymisen, kohti laumaluonteista olemista, vie myös kohti väkivaltaa. Freudilaisuuden perhepsykodynamiikat tai Kainin ja Abelin teistinen veljesmurhametafora ovat hierarkkisten laumaolemisen tapojen itseään varten keksimiä selityksiä, jotka eivät vastaa esikuvinaan toimivien tapahtumien yhteiskunnallisia edellytyksiä koskeviin kysymyksiin. Niille on käyttöä vain, kun henkilökohtaisen kontaktin imperatiivi toisten ihmisten arvioimisessa on jo hylätty.

Käytännöllinen usko yli henkilökohtaisuuden menevään yhteisöllisyyteen merkitsee väkivaltaa ja arbitraatiota.

(kuvassa Bonnard'in The Cab Horse - Mitä Bonnard'in täytyi uskoa ihmisvilinän ja yksilön välille, voidakseen välittää katumaisemasta maalauksessa esitetyn impression?)

Ensimmäisen vuosineljänneksen sananvapausfarsseja VI

2009-02-19T09:05:00.008+02:00

Voi, taivahan talikynttilät! Nyt Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhosta voitaisiin ikinä edes puolivallattomissa päiväunissa kaavailla muutoinkin tulehtuneelta vaikuttaneen Suomen PEN-yhdistyksen johtoon, sananvapauden airueksi. Todellinen historiaton iltapäivälehtiehdokas. Korhosen seura panee kahta, kolmea paremmaksi, sillä pari kirjoitusta sitten avoimen tiedonvälityksen karbidilampun lailla loistanut Tuulikki "Lex Nokiasta on turha jankuttaa" Ukkola haikailee HS:n mukaan paikkaa samaisen yhdistyksen johtokunnassa:

"En tunne koko Peniä, mutta olen aika huolestunut Suomen sananvapaustilanteesta. Mielestäni Pen voisi jotain tehdä" (Ukkola, HS 19.2.2009)

En ole luullakseni vielä herännyt ja kyseessä on vain aamuyön levoton uni. Perustelut epäilykseeni löytyvät sitaatteihin sijoitettujen linkkien takaa.

Mikäli yllä esitetyt perusteet riittävät johtokuntapaikkaan, Ukkolalla on tässä valtakunnassa viljalti identtisesti pätevöityneitä vastaehdokkaita. Kai heitä harkitaan?

Ovatko Korhonen ja Ukkola oikeat henkilöt vaalimaan kirjailijayksilön oikeutta haastaa keskusvalta vailla pelkoa sanktioista? Ovatko he oikeita henkilöitä tukemaan varauksetta venäläisiä turvapaikkakirjailijoita, joiden henki on kotimaansa oloissa uhattuna, ja joita Suomen PEN on kuitenkin esitellyt, ja joille se on antanut äänen kirjamessuilta toisille? Millaiseksi muodostuisi venäläiskirjailijoiden asema, mikäli sananvapauden turvaavaa perustuslakia ei tarvitsisi tarkistaa uutta lakia säädettäessä (Ukkola?), ja mikäli säädetty laki määräisi sananvapauden rajat (Korhonen)?

Tervetuloa 80-luvulle.

2009-02-17T22:49:00.005+02:00

Ajankohtainen kakkonen tarjosi huonosti puheenjohdetun ja ala-arvoisesti laaditun, kokonaisnäkemyksettömän "maahanmuutto" (lue "Islam") teemaillan. Ilta ei onnistunut täyttämään edes oman etnodeterministisen lähestymistapansa asettamia vaatimuksia, sillä esimerkiksi itäaasialaiset ja venäläiset loistivat studion liioitellusta väentungoksesta poissaolollaan. Arvioikoon jokainen epäanalyyttisen päällehuudannan itse. Mielestäni se ei purkanut yhtään ennakkoluuloa, vaan viljeli ennakkoasenteita, epäluuloa ja huonosti sulateltuja ajatuskulkuja. Ohjelma ilmestyy YLE:n Areena-palveluun huomenna.

Ukkolan uudempi perustuslaki?

2009-02-04T19:09:00.004+02:00

Tuulikki Ukkola on näköjään kirjoittanut perustuslain uusiksi. Perustuslain sisältämien kohtien vaaliminen, sen mukaisuuden varmistaminen ja säädäntäjärjestyksen valvominen ovat siis pikkuasioita, jotka voi luppoajan puutteessa ohittaa.

Yliopistouudistuksesta ja urkintalain valmistelusta lukiessa paljastuu aivan toisenlainen kuva siitä, mistä Suomen poliittisessa järjestelmässä on kyse kuin millaisena se muodollisen hallintojärjestelmien tutkimuksen oppikirjoissa ja kansallismielistelevässä, Suomen oikeusvaltioidentiteettiä hivelevässä propagandassa esitetään.

Se, jota ei vallitseva valtiosääntö miellytä ja joka ei jaksa nähdä vaivaa säännön muuttamiseksi muodollista reittiä, voi aina yksinkertaisesti ohittaa sen. Kokoomus vaikuttaa luulevan, että vaalivoitto ja menestys mielipidekyselyissä merkitsevät jo itsessään mandaattia hallituksen vallan ja subsidioidun puoluevallan kahlitsemattomuuteen. Tai ehkä Kokoomus tietää, että näin on. Sanktioita ei ainakaan tarvitse pelätä.

Kriittisen ihanteen harvinaisuudesta.

2009-01-21T14:37:00.005+02:00

Tässäpä oivallinen sanoma! Kunnioittakaa toisianne olemalla asioista hyvässä, tai vähintään neutraalissa, hengessä eri mieltä! Mikä myönteisintä, myös Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhonen ilmaisee myötämieltään sivistyneen eripuran jalostavaa vaikutusta kohtaan.

Älkää luottako sen laatuiseen hyvään tahtoon ja ystävällisyyteen, joka osoittaa empaattisuuttaan vaikenemalla vaikeimmasta ja välttämällä älyllistä yhteentörmäystä. Kyseessä on pikemminkin inhimillisen epäluotettavuuden määritelmä.

Sasilainen parlamentarismi

2009-01-19T09:19:00.002+02:00

Tarkoittaako Kimmo Sasin eduskunnan tuottavuutta koskeva kommentti, että Kokoomus ajaa presidentin valtaoikeuksia alas, kasvattaakseen puhtaasti parlamentaarista valtaa, ja kaventaa parlamentaarisen vallan kenttää saadakseen sen muistuttamaan hieman enemmän yksinvaltiutta?

Heittäydyn heitukaksi.

2009-01-11T16:10:00.005+02:00

Siren soi minulle kutsun mitä valloittavimpaan meemiin, jossa on tarkoitus listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Mieleeni juolahti niin monia hahmoja, että karsin listaa jonkinlaisen kohtuuden nimissä. Yhteistä juonta ja siten tärkeysjärjestystä lumovoimaisilla hahmoilla ei ole. Jokainen on liian erilainen ja erityinen. Karsitulta, mutta yhä liioitellun pitkältä listalta pois putosivat muun muassa Cabaret'n Sally Bowles, Down with Love'n Barbara Novak, Shrek'in ogre-Fiona ja moni ranskalainen näyttelijätär Bardot'sta Deneuveen ja ohi, puhumattakaan Pasolinin ja Fellinin tähdistä, joita on aivan liikaa, jotta edes ryhtyisin niitä luettelemaan. Pois jäi myös Twin Peaks'in Audrey Horne.

1. Natalja Bondartšukin esittämä Hari (Lemin alkuperäisromaanissa Harey) Tarkovskin (1972) elokuvasta Solaris. Antisankaripsykologin edesmenneen vaimon, Harin, kuulaassa hahmossa kiteytyi kaikki valloilleen päässyt teini-ikäinen mystiikan ja tragedian kaipuu. Ollakseni tuolloin vallalla olleille ajatuksilleni täysin uskollinen, luin intohimoisesti Jungia ja taisin olla animani perässä. Kuten elokuvan Blade Runner Rachaelin, kuvajainen Harin tragedia on kamppailla häviämiskamppailua fyysisen olemuksensa rajoitteita vastaan. Aavistus itsestä ja eheä muisti ovat aina lähes Harin käden ulottuvilla, kun sykli alkaa taas alusta, eikä Kelvin varmuudella tiedä, mitä muistuman mielen pintaan tarttui.

Googlatessani harvojen kuvien joukosta sopivia huomasin, ettei urakasta suoriudu ilman huomattavaa Clooney-rainan spämmiä.

2. Lena Olinin Sabina elokuvasta Olemisen sietämätön keveys. Huomasin myös Veloenan kiinnittäneen huomiota pakahduttavan vapaan Sabinan epäröintiin niinä hetkinä, joina ympäröivä maailma tuntuu astuvan sisään hänen ateljeeseensa. Ajattelen, että Prahan kevään sentimentti kiteytyy Sabinassa. Hänessä Tshekkoslovakia vapautuu, siinä missä Tomas ja Tereza ajautuvat jaettuun sosialismiin maan vapautuessa poliittisesti. Sabinalle sosialismi ja vapaus ovat henkilökohtaisen kokeilun, avoimen seksuaalisen riemun ja ystävyyden hyveitä, joiden perspektiivistä vain poliittinen liikehdintä on pahalla tavalla perverssiä.

3. Sean Youngin Nexus-6 Rachael ja Daryl Hannahin Nexus-6 N6FAB21416 -mielihyvämalli Pris, molemmat Ridley Scottin kauniista Philip K. Dick -filmatisoinnista Blade Runner. Näistä kahdesta huomio kääntyy Rachaelin traagiseen jännitteeseen. Androidin voimakas, orastava itsetiedostus tuntuu jättävän kauas alapuolelleen Deckardin karkean hahmon orgaaniset ja kontemploimattomat vietit, joita seuraamalla laittomia androideja metsästävä, de-humanisoiva blade varmistaa palkkashekkinsä.

Pris on Rachaelia eksyneempi hahmo. Oikeastaan replikantteja ei kai voi kutsua eksyneiksi, mutta epäilen silti, että niitä katsotaan aivan kuin niitä voisi. Olennoissa, jotka löytävät itsessään ihmisen hyvin nopeasti, samalla kuitenkin niin, että vain harvat elävät kyllin vanhoiksi ehtiäkseen kyynisiksi, on jotakin ylvästä. Orgaaninen ja biotoopissa kasvatettu ihminen voi olla vain kateellinen niistä asioista, joiden löytäminen replikanttien sallitaan kokevan.

4. Emmanuelle Seignerin etäiseksi jäävä, mutta huumaavasti libertangoava narkkari Michelle Polanskin elokuvasta Frantic. Ei liene ihme, että Seignerin ensiesiintyminen Polanskille vaihtui vakinäyttelijän korkoihin. Kasvojensa sijasta kehollaan puhuva Seignerin kasvot eivät pääse pilaantumaan liiallisen ilmeikkyyden voimasta, mikä on sääli, mutta hänelle on olemassa omat erityiset tarinansa, kuten yhteistyö Polanskin kanssa mielestäni osoittaa.

5. Eksynyt Dorothy, mutta ei Kansasista, vaan Lynchin leffasta Blue Velvet. Eroahdistustaan ja kokemaansa urbaania ktoniaa epätoivoisen takertuvaan seksiin kanavoivassa äidissä on jotakin samanaikaisen vastenmielistä ja kiihottavaa. Tarjolla on myös Kyle MacLachlan erikoisagentti Dale B. Cooperin ystäville. Itse näin MacLachlanin ensimmäistä kertaa juuri tässä elokuvassa, mikä toi Twin Peaksin katsomiseen oman erityisen väreilynsä. Mikäli en olisi tuomittu olemaan niin hetero, agentti Cooper kuuluisi minunkin listaani.

6. Hurja, susijumalan avulla metsän henkeä suojeleva Prinsessa Mononoke Miyazakin samannimisestä animaatioelokuvasta.

7. Padre Amaro (Gael García Bernal) elokuvasta Isä Amaron rikos (El crimen del padre Amaro). Bernalin ainutlaatuiset töröhuulet pääsevät uskonnollisen vakaumuksensa kanssa kamppailevassa nuorukaisessa täysiin oikeuksiinsa. Bernal on monissa rooleissaan, ainakin lukuunottamatta elokuvaa Amores perros, eräs niistä harvoista miehistä, joissa näen jotakin seksuaaliesteettisesti viehättävää. Limake tosin omaa epävarmuuttaan hylkää teinirakastettunsa epämääräisen aborttiklinikan huostaan. Varmuus itsestä on kauniimpaa katsoa. Samalla suotta uhratuissa ihmishengissä oma surullinen värinänsä, joka vailla minkäänlaista oikeutusta muuntuu tahdottoman uhraajan traagiseksi kauneudeksi.

8. Toinen eroottinen, viileä ja kirkas mies on tv-sarjan Lost ensimmäisen kauden ensimmäisissä jaksoissa esiintyvä Ian Somerhalderin tuima Boone. Mitkä kulmat ja mitkä silmät! Arvelen kylläkin, että maskuliiniset kiintymykseni ovat jossakin mielessä pikemminkin itserakkautta, itseihailua ja autoeroottisia kuin todellisia kirjallisia ihastuksia. Samaan hengenvetoon totean yllättyneeni iloisesti, kun huomasin Syksyisen lokin ihQ-listassa MacGyverin (!!). Itselläni tuo lankeaa edellämainittuun Cooper-kastiin.

9. Scarlett Johanssonin vieraantunut, pohtivainen ja ihmisistä etäisen utelias Charlotte elokuvasta Lost in Translation. Vieraan suurkaupungin tavoittamattomuus sytyttää Charloten blasén ja tekee kotimaassaan toisistaan norminmukaisesti eroon ikä-, sukupuoli- ja sukulaisjärjestelmäsyrjityistä ihmisistä vertaisia.

10. Kristine Scott Thomasin älyllisen herkkiä, yhtä aikaa keveitä ja raskaita, hienovaraisia olematta valheellisia, ja siksi joka suhteessa lumovoimaisia hahmoja on niin monia (ainakin Katkera kuu - Fiona, Neljät häät ja yhdet hautajaiset - Fiona, Angels & Insects – Matty Crompton, Englantilainen potilas – Katharine Clifton), ettei niiden joukosta valitseminen taida käydä päinsä. Vian täytyy olla näyttelijättären omassa armossa.

11. Elokuvan The Wicker Man pakanistinen ja seksuaalimaaginen naiseus yleisesti ottaen. En erottele kokonaisuudesta edes Britt Eklandin Willow’ta, enkä nti Rosea, jonka karhean yksimielinen duetto jyrisevän Christopher Leen kanssa on jännitteensä vuoksi jo jonkin aikaa keikkunut Last.fm -soittolistani kärkisijoilla. Lienenkö muuten ainoa henkilö, joka pitää Edward Woodwardin poliisiylikonstaapeli Howieta komeana miehenä.

12. Eva Greenin Isabelle Bertoluccin The Dreamers’issa. Elokuva on rehevä kokeilun ja vapaamielisyyden kuvaus jota ei sellaisenaan olisi ilmaan Greenin karismaa. Kuten Sabinassa, Isabellessa on Euroopan "hullun vuoden" säkenöitä. Olen niille hyvin altis.

Monesti poliittinen totalitaria painaa ihmisiä sellaisella tavalla kokoon, että paineessa syntyy timantteja. Olen vakuuttunut. Onko poliittinen vapaus tragedian ja sosiaalisen protestin mahdollisuuden menettämisen arvoista?

13. Nastassja Kinskin Maria Konchalovskyn elokuvassa Maria’s Lovers. Nuori tai minkä hyvänsä ikäisen nainen, joka on omaehtoisen innokas antautumaan seksuaaliseen kokeilemiseen ja vapauteen avioliitossa - johon jaksaa uskoa -, miehen samalla kieltäytyessä, on jotakin pyhäinhäväistyksen kokemuksen kaltaisuutta herättelevää. Nastassjan, tai siis Marian, olisi ehdottomasti pitänyt saada!

14. Helen Mirrenin Georgina Spica Peter Greenawayn elokuvassa The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover. Sielukas, karismaattinen, kaunis, aistillinen ja älykäs rooli näyttelijältä, jolla on luullakseni samat ominaisuudet omasta takaa. Aistillisesti varmaotteinen ja jollakin eleettömällä tavalla ovela professori tarjoaa Georginalle tilaisuuden kähveltää törpöltä ja kovaääniseltä gangsterilta heilan (siis Georginan itsensä). Opetus: aistillisesti älykkäät ja siten muutenkin sivistyneet ihmiset saavat myös parasta seksiä? Tarinassa ja romanssin huipennuksessa on sellaista tournierlaista hohtoa, josta janoaa päästä osalliseksi. Ja miksei pääsisi.

15. Irène Jacobin Valentine Dussaut Kieslowskin Kolme väriä -sarjan osasta Punainen. Nuori, syvämietteinen nainen kuljettaa normeille, laille ja etiikalle hankalaa tarinaa. Kuka tahansa, joka kuljettaa sellaista tarinaa, saa huomioni aivan liian helposti.

16. Miranda Otton Éowyn uudesta Taru Sormusten Herrasta -rainasta. Vanhana tolkienistina (paino päätteelle) magnum eepoksesta täytyy tietenkin löytyä kohteita libidolle. Lukeudun niihin, jotka eivät ymmärrä, mitä Aragorn näkee haltiaböönassa. Éowyn on uljas, herkkä ja vahva ihmisnainen. Puhun hirveästi tragediasta, mutta kai se viehättää. Éowyn kantaa joka solullaan sitä ihmisen tietämättömyyden ja lyhytikäisyyden lumoa, joka tekee lopun tarujen ajoista. Hurmaava on myös Roosa, jonka kanssa Sam Gamgi menee naimisiin.

17. Emmanuelle Béart'n Camille elokuvasta Un Coeur en Hiver. Lahjakas, mutta tuittupäisen lapsekas kulttuurilemmikki Camille ihastuu itsepintaisesti oman estoisuutensa kanssa sinuiksi päässeeseen Stéphaneen. Yhteentörmäys omien myönteisten ennakkoluulojen kanssa saa Camillen marraskeden esiin.

18. Rachel Weiszin Isabel ja Izzi Creo elokuvasta The Fountain. Herkkä, hurja ja viisas. Hugh Jackmanin Tomas myöhempine reinkarnaatioineen ehtii oppia liian vähän tai ainakin liian myöhään hänelle suotujen satojen vuosien aikana. Kaunis tarina elämän lähteen etsinnästä, joka jättää taakseen ne, joille sitä etsitään.

Vastahankaisuuttani lähetän meemihaasteen eteenpäin vain niille, jotka tuntevat tarvetta tulla haastetuiksi. Silkkaa vastahankaisuuttani tälle vastahangalle haastan kuitenkin oikeuksiensa perään kyselleen Myytinmurtajan mukaan. Paljo rakennusoppi muodostuu toisilleen symmetrisen vastahankaisista voimista.

P.S. Blogger on prosessissa tärvellyt mielenterveyteni, polttanut maaseudun ja raiskannut kaikki nelijalkaiset, joten mikäli kirjasimen koko ja laji eivät kautta lokimerkinnän täsmää, käyttäkää suurennuslasia.

Tuoksuva tuliuhri.

2009-01-05T09:37:00.006+02:00

Urpilainen pukeutukoon niinkuin lystää. Politiikan tekoon glamour on kuitenkin väärä keino - ainakin, mikäli glamour ei kuulu puolueohjelmaan.

Kenelle uusi, kosmeettisesti painottunut SDP yrittää puhua tai kuvittelee puhuvansa? Kun uutta puheenjohtajaa haettiin, tiedettiin jo ennalta, mihin kuvitteelliseen äänestäjäsegmenttiin oltiin aikeissa vedota. Ajatuksen saivat sellaiset ihmiset, joille tavoiteltavassa segmentissä vallitsevat arvostukset olivat kaukana omakohtaisista. Trans-alter-lipposlaiseksi sonnustautuessaan Urpilainen hylkäsi osan vakavamielisemmistä äänestäjistään ja poliittisen linjansa ura- tai puolueage[propaga-]ndan alttarille.

Uusi SDP yrittää puhua sellaisille ihmisille, jotka ovat sen edustajistolle vieraita. Tai ainakin äänessä olevalle edustajistolle. MC Urpilainen yrittää puhua ihmisille, joihin hän ei itse henkilökohtaisesti samaistu ja joiden asiaa hän ei mitenkään erityisesti aja. Se paistaa surkuhupaisasti läpi koko uudesta julkisuusaktista. Millainen poliittista taivuttelua on vihjata, että "haluat varmaankin ajatella, että SDP on puolue juuri sinulle, sillä pukeutuuhan sen puheenjohtaja raisuihin muotiluomuksiin"?

Edes Yhdysvaltain presidentinvaalit eivät saaneet hälytyskelloja kilahtamaan. Urpilainen piti Obaman puolesta voittopuheita ja oli brändäämässä samaa optimismia (siis tarkalleen ottaen mitä? - kerrottiinko sitä koskaan?) suomalaisen politiikan kieleen. Samalla hän unohti kai huomata, miten McCain toisti historiallisen kampanjointivirheensä yrittämällä maanitella itselleen vieraita ihmisiä säätämällä poliittista agendaansa rajulla kädellä heidän suuntaansa. Vain, koska vaalimenestyksen myytti sisälsi lainkohdan, joka koski valkoiselle oikeistolle tarjottavaa tuoksuvaa tuliuhria, joka on Herralle mieluisa. Kuitenkin McCain on menestyessään saanut parhaan poliittisen momenttinsa kohdalleen olemalla oma änkyrä, sekulaaristi uskonnollinen itsensä.

Tarinaan kytkemäni opetus on lobbaripolitiikalle ja vahvalle markkinointivetoisuudelle vastainen. On monta hyvää syytä nähdä politiikka toimintana, jossa tehdään omaa itseä ja arvostuksia tykö ympäröivään maailmaan. Tämä merkitsee jonkinlaista keskusteluyhteyttä ja peräti rehellisyyttä (kyllä) poliitikon ja yleisön välillä. SDP:n vetoaminen glamouriin on valheellista. Todella vakuuttavia näyttelijöitä on vähän ja Jutta Urpilainen ei ole sellainen.

Urpilainen saa deklaroida minun olevan väärässä. Uskon heti.

Unohdetut oikeudet.

2008-12-10T13:32:00.007+02:00

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus tuli voimaan tarkalleen 60 vuotta sitten, 10.12.1948. Ajattelin, että olisi hyvä sanoa pari sanaa siitä, mitä 60 vuotta tekee ihmisen muistille.

Iivi Anna Masso kirjoittaa Uuden Suomen sivustolla ihmisoikeuksista niin, että kapsahdan kuvaannollisesti hänen kaulaansa. On aina hyvä tietää, etten ole ainoa ihminen, jota kulttuurioikeuksien syöttäminen ihmisoikeuksien yhteyteen häiritsee perustavalla tavalla, vaarana kun on molempien haperoituminen.

Joku voisi todeta ja on todennutkin, että ihmisoikeudet eivät ole enää vain hyväntahtoisten julistusten varassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on mandaatiltaan vahva toimija ja myös YK.n alaisuudessa on asemaltaan vaihtelevia sopimuksia, joiden pohjalta saadaan oikeasti aikaan kansainvälisen lain sirkamia. Jäljitteleviä alueellisia sopimuksia ei synny aivan niin kuin sieniä sateella, mutta aika paljon kuitenkin. Kuitenkin väitän, että ihmisoikeuksiin suhtaudutaan niitä koskevassa oikeuskäytännössä ylimalkaisesti ja piittaamattomasti, puhumattakaan niiden poliittisesta omimisesta. Jossakin mielessä ihmisoikeuksien aika on suorastaan ohitse, ainakin toistaiseksi.

Ylimalkainen suhtautuminen ihmisoikeuksiin näkyy tavassa, jolla oikeuksien myös käytännössä lainvoimaiset sovellukset tekevät suuren määrän myönnytyksiä esimerkiksi turvallisuuden ja yleisen järjestyksen nimissä. Yleistä järjestyksenpitoa voi olla vaikkapa mellakoita aiheuttavien pilapiirrosten moderointi (sensuuri) ja toimittaminen (moderointi). Moderointi ei välttämättä edellytä suoria valtiollisia toimenpiteitä. Moderoinniksi voi riittää se, että valtiovallan nimissä arvoasemasta nauttiva henkilö osallistuu viestinnän paheksumiseen tai jättää suojelematta lehdistöä siihen kohdistuvalta ja viestinnän kirvoittamalta vihamielisyydeltä. Lehdistö on myös oppinut moderoimaan itseään, ikäänkuin suvaitsevaisuuden ja terveen järjen nimissä. Terveyttä on tietenkin sisällön oikea henkilökohtainen moraali ja sen yhteiskuntamoraalinen vaikutus, ei niinkään tiedonvälitys ja kriittinen asenne yhteiskuntaetiikan kulmakivinä. Sananvapaus ja sen kanssa toimeen tuleminen eivät tietenkään ole käytännöllisiä tavoitteita itsessään. Oman työtaistelunsa puitteissa sananvapauden ja kaikkien oikeuksien avataraksi julistautunut Johanna Korhonen julisti vielä viimekevätkesäisen 25.5. kirjatapahtuman voimadebatissa sananvapauden riippuvuutta yleisistä käytöstavoista ja rikoslaista. Ei siis niinkään käytöstapojen ja rikoslain riippuvuutta sananvapauden ja siten ihmisoikeuksien vaatimuksista (!). Kontroversiaalisella tavalla vastakkaiset näkökulmat saivat egonpönkityksen ja ”räyhäkkyyden” leiman. Kun sananvapaus määritellään monin totuudellisuuden tavoittetta rajoittavin sivuehdoin, on moraalisen etusijan omineen tahon helppoa tarjota toimitettua versiota kaikille yleispäteväksi ja yhteiseksi. Kukaan ei voi enää olla haastamassa hänen omaa "pyhäänsä".

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sitä ympäröivä organisaatio on kyllä hallinnollisesti edistynein tämän hetkisistä toimivaltaisista, ihmisoikeuksia prosessoivista tahoista, mutta samalla kyseessä on kompromissiratkaisu, jonka sisältö on lantrattu ja jonka sana pätee lähinnä "hyvinä aikoina". Kuten aina hallitukset näyttelevät keskeistä roolia siinä, kuinka Euroopan ihmisoikeussopimuksen sanaa tulkitaan ja millaisia sanoja se voi ylipäätään onnistuneesti ääntää. Kun järjestelmä on toiminnassa, kansallisista kiistakapuloista vain aniharvat päätyvät tuomioistuimessa käsitellyiksi. Kyse ei ole oikeudesta, vaan sellaisista voimasuhteista ja muista käytännöllisistä tekijöistä, jotka tekevät oikeuden samaistamisen yksittäiseen tuomioistuimeen tai oikeusjärjestelmään harhaanjohtavaksi. Ylikansallinen hallinto vaikuttaa resursseiltaan yhä höyhensarjassa sille asetettuihin vaatimuksiin nähden. Urkkimislaki ”Lex Nokia” voitaisiin ehkä nykymuodossaan viedä Ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta yleisesti mätään sananvapausasenteeseen ja kyvyttömyyteen sietää, suvaita ja haluta julkista keskustelua siitä ei ole apua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ottaa kantaa tähän yleismätään asenteeseen.

Ihmisoikeuksien ihanteen taustalla vaikuttava ajattelu – jonka mukaan kiperä ja kriittinen julkinen (!), toistan, julkinen, kommentointi on vapaan yhteiskunnan perusedellytyksiä, luultavasti yleisimpien vapauden käsitteiden variaatiosta riippumatta – on jäämässä jälleen sellaisen "pyhien" asioiden hyssyttelyn ja hiljaisen "kunnioituksen" vaatimisen jalkoihin, joita ja joiden yhteisöllisiä lieveilmiöitä haastamaan liberalismi ja vapaa lehdistö alkujaan syntyi. Liiallisesta abstraktisuudesta syytettyjen liberaalien oikeuksien taustakokemuksena olivat tuolloin Euroopan uskonsodat ja kirkon sekä uskonnollisen yhteiskunnan vihamielisyys vapaan ajattelun tieteellisiä, taiteellisia ja muuten vain sosiaalisia hedelmiä kohtaan. Samaan tapaan abstraktisuudesta taajaan syytetyt yleismaailmalliset ihmisoikeudet saivat historiallisen, hyvin konkreettisen kimmokkeensa toisen maailmansodan julmuuksista ja fasistisen yhteisöajattelun noususta. Vaikka tuskin fasismi suututti pelkästään julmuuttaan. Se näytti myös etnoromanttisen ajattelun johdonmukaisen päätepisteen. Peilistä näkyivät Euroopan omat kasvot. En näe asiassa juuri mitään abstraktia.

Tämän päivän Euroopassa monet "liberaalit" kansalaisjärjestöt ja kriitikot ovat kuitenkin hylänneet alkuperäisten julistusten ja sitä edeltävän liitännäishistorian liberaalin ja nimenomaan yksilöä enemmistön mielivallalta suojelevan painotuksen. Samalla sananvapausretoriikan ovat omineet epämääräiset, usein maahanmuuttovastaiset laitaoikeistotahot, jotka tuskin puolustavat sananvapautta itseisarvona. Sananvapautta vastaan ovat asettuneet myös sellaiset aktivistit, jotka ovat unohtaneet tai muuten vain pitävät vähäpätöisenä sitä tosiasiaa, että juuri liberaalit ihmisoikeudet ja kieltämättä myös liberaaleja vaikutteita saanut talousjärjestelmä ovat tehneet mahdolliseksi puolustaa maailman heikkoja yli kansallisten rajojen. Vanhempi arvoliberaali huomaa helposti ajan muuttaneen hänet yhtäläisten vapauksien kannattajasta ja tyrannian vastustajasta kulttuurisesti suvaitsemattomaksi henkilöksi, vaikka hänen tuohtumuksestaan ja omatunnostaan siirtomaavalta aikanaan rapistui, orjuus lakkautettiin ja kidututtaminen tuomittiin, mikä milloinkin.

Puhe oikeudesta kulttuuriin on sekin muuttunut kulttuurisen moninaisuuden ja toisaalta sivistyselämän puolustamisesta paikallisen samuuden puolustamiseksi. Tämä ei ole retorinen ”natsivertaus”, mutta totta helvetissä tilanne löyhkää hyvin samalta kuin kansallismielisyyksien ja uskonnollisen kommunitarismin nousut eri aikoina lemusivat. Ei ole kovinkaan omaperäistä, että osa tästä uskonnollisen auktoriteetin ja nationalismin noususta tapahtuu ”kulttuurin” varjolla. Uskoisin voivani pysyä Masson kanssa linjassa, mikäli totean, että länsimaiden liberalismivastainen (ei siis "liberalismikriittinen") väestö ja kulttuurioikeusmyönteinen sivistyneistö tekee tällä hetkellä hedelmällistä kansainvälisen hallinnon lobbaustyötä sellaisten kulttuurioikeuksia kunnioittavien maiden kuin Venäjä ja Kiina sekä monien perustuslaillisten islamilaisten tasavaltojen kanssa. Luulen myös, että tiedän ketä tässä asetelmassa viedään kuin pässiä narussa. Kuulostaa siltä, että ollaan palaamassa niihin olosuhteisiin, joissa liberalismin ydinsanoma opitaan muistamaan kantapään kautta – ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi kerrallaan.

Sääli lupaavaa hallintoa.

(kuvassa Boris Vladimirskin Ruusuja Stalinille)

Helsingin Sanomien käsitys keskustelusta

2008-11-28T23:31:00.006+02:00

Omissa raameissani lähes viimeisen päälle asiallisten ja monipuolisten kannanottojen jääminen pois HS:n uutiskommenteista alkaa vähitellen ylittää sietokynnykseni. En jaksa kirjoittaa asiasta toistuvasti toimituksellekaan. Viimemmäksi kommentoin jossakin etäisessä mielessä punavihreäksi äänestäjäksi segmentoituvana henkilönä kriittisesti puheita Jussi Halla-Ahon aseenkantoluvan peruuttamisesta, mutta sananvapautta pohtivaa (ei julistavaa), omalla nimelläni allekirjoittamaani kommenttia ei nähtävästi julkaista. Paljon muuta hälyä kylläkin. Täytyisikö tämä ymmärtää niin, että HS ei rohkaise keskustelevaan yhteiskuntaan? Mikäli HS tahtoo profiloitua niin kielellisesti kuin filosofisestikin Suomi24 palstaksi, asia ei, kuten sanotaan, tietenkään minulle kuulu. Mikäli kyse on puhtaasti huolimattomuudesta tai ammattitaidottomasta moderaattorista, sellainen ei puolestaan sovi käsitykseeni johtavan sanomalehtimedian kyvystä ja tahdosta edistää demokraattista yhteiskuntaa. Jos taas, kolmanneksi, häilynnän syyksi katsotaan esimerkiksi vaatimus ennakkomoderoinnin lisäämisen rasittamista resursseista, en ole nähnyt alkuunkaan kylliksi yrityksiä kaataa ennakkomoderointia vaativa järjestelmä. En toivoisi ajattelevani näin, ja olen hangoitellut ajattelutapaa vastaan, mutta alan kaatua minäkin sille kannalle, että vilpittömästi demokraattista mediaa ei ole edes olemassa. Mahdollisen narsistisesti katson, että olen itse se, joka kaatuu viimeisenä. Niin kiintynyt olen valistuksen ihanteisiin.

Halla-Ahoa koskeva keskustelu on vielä surkeampaa kuin hänen itsensä ajama politiikka. Moraalisen voiton saavuttaa lopulta se, jota väkevimmin pyritään vaientamaan. Häviäjä on se, joka luopuu keskustelusta ja korottaa ääntään pettääkseen kilpailevan sanoman.

Käsiini sattui uusi suomenkielinen Novaja Gazeta. Numero yksi. Tulen kommentoimaan sitä tahi sitten en, mutta sydämen sen olemassaolo saa väpäjämähän.

Oikeudenmukaisuudesta

2008-11-20T23:25:00.003+02:00

Tulin yrittäneeksi ajatella mahdollisimman pelkistettyä muotoa siitä, kuinka ajattelen oikeudenmukaisuuden ja toisaalta demokraattisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta. Tämä on sillä tapaa henkilökohtaista (subjektiivista) kuin poliittinen teoria on. Se on läsnä paljossa.

Demokratia ei voi koskaan tavoittaa sisältämäänsä ajatusta oikeudenmukaisuudesta tekemättä itseään turhaksi. Toteutunutta poliittisen oikeudenmukaisuuden tilaa ei voi kuvitella. Parhaassa tapauksessa voimme ainoastaan toivoa löytävämme keinon tehdä toisille mahdollisimman vähän vahinkoa. Tämä kattaa ne osat elinpiiriämme, joita pidämme oikeutena, lakina ja politiikkana.

En ymmärrä Rawlsien ja muiden tarvetta sulkea silmänsä oikeudenmukaisuutta koskevien teorioidensa heikkouksilta. Silmien sulkeminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Rawls tiedosta teoriansa, ja kaiken poliittisen teorian, heikkoja pisteitä. Koska heikot pisteet vaivaavat jokaista yleisen oikeudenmukaisuuden teoriaa, katsotaan kuitenkin, että ne voidaan ohittaa. Missään vaiheessa mahdollisuudeksi ei kelpaa sen toteaminen, että oikeudenmukaisuudesta päättäminen millään henkilökohtaista yleisemmällä tasolla johtaa vääjäämättä joidenkin pahanpäiväiseen vähättelyyn ja satuttamiseen.

Lyhyt kysymys puolueellisuuden käytännöistä

2008-11-17T21:00:00.004+02:00

Koska poliittiset puolueet käyvät läpi monenlaisia vaihtuvia trendejä, jotka saattavat eri aikoina saada niiden puitteissa valmistellut aloitteet ja ajetut agendat vaikuttamaan puolueen peruskirjojen ja korostamien poliittisten filosofioiden näkökulmista vierailta, mietinpä mikä on yhteiskunnallisten/sivistyksellisten järjestöjen ja ystäväpiirien vaikutus puolueissa kulloinkin harjoitettuun politiikkaan. Miten tämä vaikuttaa siihen, mitä ymmärrämme puolueiden olevan? Entä siihen, millaiseksi ymmärrämme puolueiden merkityksen demokratialle?

Kolme huomiota ja jäätä

2008-11-15T13:15:00.007+02:00

I. Helsingin tekojääradat alkavat kuin yllättäen avautua. En ole vieläkään tottunut rajoitettuihin käyttöaikoihin ja hönttiin kehän kiertämiseen, enkä luultavasti edes totu. Liikkua pitää saada kun huvittaa ja haluamaansa suuntaan. Mutta silti, jäätä! - täytyy hakeutua viikolla neitsytkasteelle ja pudistella jalkapallokauden päättymisen jälkeen karttunut pöly harteilta.

II. Vilpittömästi ajatteleva suomalainen nettikirjoittaja (sinänsä harvinainen ilmiö, sillä moni luo kytköksiä sosiaalisiin medioihin rohkaisematta kuitenkaan tulenpalavaa, jaettua ajatustyötä) on kovin usein Nietzschen kuvaaman hitaan tietäjän perikuva; sellaisen, joka kuvittelee hitauden kuuluvan tietoon. Ihminen, joka suojelee tietoa kuin esinettä tai joka panee aivot koskaan narikkaan, on epäluotettava olento.

III. Yliopistollisia, ihmistieteellisiä lopputöitä ei tulisi missään nimessä ottaa arvosteltaviksi ennen kuin ne on altistettu sekä kanssaopiskelijoiden (laajasti käsitettynä) että akateemisia virkoja hallussaan pitävien kriittiselle keskustelulle. Nykyinen seminaarijärjestely ei takaa sitä edes vähimmäismääräisesti. Seuratessani suomalaista opiskelijakuntaa, olen päätynyt olemaan sitä mieltä, että hyvin monella on täysin puutteelliset kriittiset taidot, eli kyky sekä ottaa vastaan että antaa harkittua palautetta, sekä etenkin haluta sellaista. Keskusteluun ja kritiikkiin ei vaivauduta suhtautumaan jonakin siedettävälle tutkimustyölle ehdottomana vaatimuksena. Yliopisto on näille henkilöille väärä paikka, ellei koulutus ole tiukasti rajattuun työtehtävään valmistava. Olen tosissani. Itse lisäisin joukkoon vielä vaatimuksen kaiken opitun soveltamisesta omassa arkielämässä, etenkin likeisissä ihmissuhteissa, ihmistieteistä kun puhutaan.

Lumotuista esineistä.

2008-11-11T17:33:00.005+02:00

"Indigenous repatriation is when human remains or cultural items are returned to their home country from within Australia or overseas." (ABC 11.11.2008)

Odotan innolla kansainvälisen lain kehitystä ja sitä hetkeä, kun pois rahdattu ydinjäte oikeutetusti palautuu synnyinseuduilleen; puhumattakaan ulkomaanviennistä.

HIV-positiivisen seksin rangaistavuudesta

2008-11-04T09:48:00.005+02:00

HS uutisoi joukosta pohjoismaisia asiantuntijoita, joiden mielestä HIV-positiivisilla tulee olla oikeus harrastaa suojaamatonta seksiä vailla pelkoa rangaistuksesta. Ruotsissa tartuntatautivirasto on jopa kieltäytynyt avustamasta HIV:n tahallisesta levittämisestä epäillyn henkilön jäljittämisessä. En ole kertakaikkisesti uskoa silmiäni.

Eli pääsääntöisesti juuri sen tahon ei tarvitse kantaa vastuuta, joka ei ole sitä ennenkään kantanut? Ei sovi minun oikeuskäsitykseeni. Tilanne on toki epämiellyttävä niitä uhreja kohtaan, jotka ovat sairastuneet luotettuaan epäluotettaviin kumppaneihinsa tai muihin epäluotettaviin ihmisiin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy viestiä, että ihmisellä ei ole täyttä vastuuta kertoa seksuaalikumppanilleen näin suurista elämään vaikuttavista asioista.

Mielestäni kyse on kaikella kohtuudella sellaisesta fyysisen vamman tuottamuksesta, joka vaatii koko loppuiän ajan lääkehoitoa ja lääketieteellistä huomiota, ja joka olennaisella tavalla vaikuttaa pahoinpidellyn arkeen. Minkä asteinen teko on tällöin kyseessä? Kyse on vakavasta pahoinpitelystä (vai onko?), jollaisesta tosin annetaan muutenkin liian vähäisiä rangaistuksia, kun kyseessä pitäisi olla hengen riistämisen ohella koko rangaistusskaalan huippu.

HIV on riittävän suuri asia, jotta sen kohdalla voisi odottaa lainsäädännön pyrkivän löytämään sellaisia painotuksia, että suurimman moraalisen taakan kantaa kerrankin [kai useimmiten] vastuuton kanalja eikä sivullinen kärsijä. Totta kai ihmisen on osattava suojautua, mutta mikä suojaa yksilöä toisten, läheistenkin, valheilta? Tarvitaan selvä viesti, että toisille on tarkoitus puhua totta.

Rankaiseminen on tietysti hieman kaksipiippuinen asia. Tavallaan molempien vastakkaistenkin kantojen takana on tässä yhteydessä opportunistinen ihmiskuva.

Ensiksikin voidaan ajatella, että rankaiseminen johtaa lisääntyneeseen valehteluun, koska ihminen ei rangaistuksen pelossa kerro tilastaan, etenkään intiimin kanssakäymisen jo tapahduttua, mikä taas johtaa taudin leviämisen vaaraan.

Toinen näkökulma voisi olla esimerkiksi se, että kyllin moni ihminen jättää jo sosiaalisen häpeän, ei vain rangaistuksenpelon, vuoksi asiasta kertomatta. Samalla tarpeeksi huomattava rangaistuksenpelon läsnäolo saattaa toimia keinoja, jolla ylitetään kertomatta jättämiseen johtava häpeäntunne.

Makaaberia. Itse kallistun ankarana arvoliberaalinakin jälkimmäiselle kannalle. Pysyn siinä linjassani, että seksuaalisen promiskuiteetin tulee seurata sitäkin suurempaa vapaan tiedonvälityksen ihannetta. Sellaisessa tapauksessa rangaistuslaitoksen moraalinen merkitys vähenee, mitä pidän tavoiteltavana.

Myöskään lääkehoitoa ei tule nähdä lieventävänä asianhaarana. Ovatko lääkkeet täysin ilmaisia? Jos eivät, riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin entistäkin voimakkaammin tiettyyn elämäntapaan. Vähintäänkin riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin tuntemamme infrastruktuurin jatkuvuuteen ja rajoittaa vapaata liikkuvuutta etenkin maan rajojen ulkopuolella ja syrjäseuduilla, jossa säännöllisestä lääkityksestä huolehtiminen on tietenkin kaupunkioloja vaikeampaa. En katso, että toisia saa mennä sitomaan elämäntapoihin, mikäli he yrittävät olla itsekseen ja vailla sitoumuksia ja valita itselleen sopivan tavan olla. Tulen tässä tapauksessa poikkeuksellisesti puhuneeni suuremman autoritaarisen väkivallan puolesta.

Vai onko kyseessä fundamentalistikristitty juoni parisuhdekeskeisen seksuaalimoraalin kovakätisen palauttamisen puolesta?

Huorintekeminen on jotakin liian arvokasta, ettei siitä tulisi tehdä mahdollisimman turvallista. Toimintakykyisen turvallisuuden ensimmäinen tekijä on tieto.

(kuvassa chauvinistista pulp'ia: Death from Above)

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2008 I

2008-11-04T09:08:00.005+02:00

Ei ole odottamatonta, että olen ulkomaille suunnatussa valtapuoluesaippuaoopperassa demokraattiklaanin herkeämätön kannattaja. Hykertelen toiveissani Obaman tilaisuutta vaikuttaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan varautuen vain vähän siihen, että muutos ei tule olemaan järisyttävä, ja siihen, että Obaman palopuheisiin tullaan ehkä ennen pitkää työlääntymään. Kuitenkin minun käy ensi kertaa sääliksi republikaaniehdokasta. Tänä vuonna tarjolla on kaksi myönteistä ehdokasta, tai ainakin McCainin populaari demonisoiminen (Carl Schmittin liberaalidemokraattinen painajainen) vaatii normaalia enemmän ponnistelua. McCain on puolueen sisällä pitkän linjan itsenäinen vastaanhangoittelija ja avoin omaan suuntaansa vetäjä. Pidän hirveästi ihmisistä, jotka ovat luovuuttaan vastarannankiiskiä.

Onnistunut kampanja demokratian epäonnistumisena

2008-10-29T10:57:00.007+03:00

Tämä on tärkeää. Minun täytyy soimata itseäni, sillä tekeydyin heti kirjoitushiljaisuuden rikuttua tavalliseksi tahvoksi. Väitin:

"Otan Vihreiden vaalivoiton Helsingissä tyytyväisenä vastaan. Menestyksekäs kampanja, joka ei joutunut kärsimään vertaansa vailla olevasta demokraattisesta avoimuudesta."

Erehdyin liittymään kuoroon, joka päivittelee vaalikampanjoiden onnistumista tai epäonnistumista.

Jos minulta kysytään (mitä teeskentelyä: kukaan ei ole edes kysynyt), politiikassa ei saa olla kysymys "kampanjoinnista", eli oman asian käärimisestä näyttävään pakettiin tai suorastaan myymisestä muille.

On erehdys ajatella, että demokraattisessa politiikassa on kyse pyrkimyksestä saada paljon ääniä. Äänestäminen liittyy ehdokkaan pätevyyden arvioimiseen ja arvioitavaksi tarjoutumiseen; äänet ovat sivutuote, tai jotakin, joka merkitsee demokraattisen prosessin päättymistä. Kampanjoinnista puhuminen kuulostaa siltä, että äänet ovat se päämäärä, johon sarjalla operaatioita pyritään. Demokratialle edullinen tieto nautitaan kuitenkin suoraan kasvualustaltaan ja korkeintaan tuoretiskiltä. Se on parhaimmillaan, kun äänestäjä kerää sen itse ja kun sen myös jatkokäsittelee itse. Koska kaikki eivät voi tai välitä mennä metsään, täytyy auttavaa tietoa olla saatavilla myös vähemmällä vaivalla. Tämän tiedon arvon takaavat logistiikan ja säilytyksen menetelmät, eli hyvä journalistinen etiikka, julkiset ja ilmaiset kirjastot ja niin edelleen. Hyvälle tiedolle on vastaista on myynnin edistäminen. Demokraattisesti valittu edustaja liittyy omaan valitsemiseensa ikäänkuin puolivahingossa: omaa myöntymystään ja toisten aktiivisuutta.

Jokaisen onnistuneen kampanjan yhteydessä on kysyttävä itseltä olivatko äänet ansaittuja, harkittuja ja poliittisille ansioille perustuvia, vai oliko poliitikko tai puolue vain hyvä kauppamies. Jälkimmäisen esiintyvyys lasketaan kokonaisuudessaan hyväksi demokratian epäonnistumista kohti.

Suomen lähihistorian pohjat on tehnyt SDP tämän vuoden puolella. Meriitti tämäkin. Edes Kansallinen Kokoomus ei ole yltänyt samaan markkinoinnin poliittiseen autonomiaan, vaikka kampanjarahoitusta on palanut merkittävästi sosiaalidemokraatteja enemmän.

Minun on yhä vaikea uskoa, että SDP:n "kasvojenkohotuksen" todella suorastaan rummutettiin olevan edellä kuvaamani asennoitusmistavan vastakohta. "Kasvojenkohotuksesta" puhuttiin keväällä täysin häpeilemättä SDP:n "etsiessä äänestäjiään". Näkyvin nuorta naispuheenjohtajaa puoltava argumentti oli tarjota äänestäjille mediaseksikäs samaistumiskohde. Eli aivan tosissaan ja julkisesti päätettiin, että mikäli tahdotaan lisää ääniä, täytyy vedota itse asiasta ja poliittisesta ohjelmasta mitään tietämättömiin ja siitä kiinnostumattomiin poliittisiin uunoihin. Kätevää: äänestää voi nyt ilman politiikan sotkemista tapahtumaan. Uusi SDP oli SDP ilman poliittista asiaa ja siten oletetusti kiinnostavampi niille, joille politiikka oli vastenmielistä. Poliittisella asialla ei siis ole Urpilaisen valinnan kanssa paljoakaan tekemistä (mikäli voin yhä luottaa siihen, että tietoa välitettiin hyvän journalistisen etiikan periaattein), ellei SDP sitten puoluekokouksessaan tehnyt päätöstä profiloitua kosmetologipuolueeksi; onhan nimittäin eläkeläisilläkin omansa.

Kuka sitäpaitsi voi pitää vanhojen setien pin-up -logiikkaa noudattaen esille teippaamaa nuorta naispuheenjohtajaa minkäänlaisena saavutuksena naisliikkeelle? Jotakin paukutusta sieltäkin (jos olemme joukko, täältäkin) kuului.

Syy ei ole Urpilaisen, mutta populistien kanssa ratsastava saa sietää myös hevosvarkaalle ennen muinoin varatun kohtelun.

(kuvassa Degas: Tanssija)

Tum podem extulit horridulum

2008-10-29T00:05:00.009+03:00

Miksi ihminen kirjoittaa? Ymmärrän vielä toistaiseksi lukemista ja toisaalta välitöntä, reaktiivista kantansa selväksi tekemistä, kirjeenvaihtoa, kiihkeitä väittelyitä, yrityksiä vaikuttaa järkeilyllä toisten kantoihin - ennen kuin kukaan ehtii puuttumaan muotoseikkoihin - ja itseä koskettavien muotojen ja tarinoiden kertomista, mutta miksi ihminen tahtoo kirjoittaa mitään muuta ja vielä kaiken päälle tärkeilevästi paneutua kielen ohimeneviin muoteihin? Eikä vain omiin muoteihinsa, vaan pitää huolta myös toisten muodinmukaisuudesta? Ihminen löytää keinonsa asettaa toiset muodin mukaiseen arvojärjestykseen. Stratifikaation julmuutta teini-iän muotitietoisuudesta kypsään kykyyn syrjiä. Tämä kommentti on jokin vaihe viimeisten kymmenen vuoden aikana kasvanutta epäluuloa kielen tuomaa vapautta kohtaan. Katselen lievästi masentuneena sitä, millaisen surkuhupaisan riitin ihmiset saavat päivittäin aikaan parhaastakin tarjotusta tilaisuudesta jaettuun vapauteen. Samalla osaan kerrassaan erinomaisesti osallistua toisten epämuodikkuuden ylenkatsomiseen. Samalla olen oppinut muilta keinot tunnistaa koska ylenkatsoa ja koska kiittää omaa kirjoitustani, muodin puutteesta ja siinä onnistumisesta.

Keskustelu, joka ei ole perverssiä on syvästi epäilyttävää.

Äänennopeudesta

2008-10-27T14:36:00.007+03:00

Emeritusprofessori Tuomo Martikainen toteaa oikeistopopulismin lyöneen itsensä läpi näissä kunnallisvaaleissa. Martikainen on hieman myöhässä. Paitsi, että puheessa "protestivaaleista" on menneiden vuosikymmenten kaiku, äänennopeus ei riitä, mikäli tahdotaan tunnistaa poliittisten liikkeiden kehitysprosesseja. Kansanäänestys kertoo muuttuneista asenteista ja argumentointitavoista vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua siitä, kun jokin poliittinen ajattelutapa on alkanut tehdä itseään tykö ihmisten parissa.

Oikeistopopulismi teki Suomessa läpimurron jo vuosia sitten. Kuntavaalitulos taas heijastelee tapahtunutta muutosta jälkikäteen ja kuvastaa viime vuosikymmeninä Keski-Euroopassa suosiotaan kasvattaneiden maahanmuutto- ja kansallispopulististen argumentointitapojen kypsymistä osana Suomen poliittista kulttuuria. On kummallista pitää vaalituloksia sinänsä todisteena uusista trendeistä. Kun on päästy tähän vaiheeseen, kansalaisyhteiskunnassa on kuohunut jo pitkään.

Tämä on aika hyvä syy suunnata enemmän huomiota kansalaisyhteiskunnan tutkimukseen ja lakata pitämästä muodollisia poliittisia järjestelmiä poliittisen muutoksen mittana.

En usko Soinin edes vielä edustavan sitä uutta populismia, joka tekee itseään tykö ja joka kumpuaa yhteiseen käyttöön Pan-Euroopasta, kuten kovin moni romanttinen visio ulossulkevasta yhteiskunnasta. Soini voi vielä hyvinkin edustaa jonkinlaista hyvinvointivaltioajattelua, jonka ulossulkevuus perustuu sosiaalipoliittiselle argumentaatiolle. Kuitenkin Soinin puolueen pohjamudissa möyrii uudenlainen poliittinen estetiikka. Kyse ei maahanmuuttaja-asioissa ole enää vain yhteisten asioiden hoitamisen ja hoitamatta jättämisen reaalipolitiikasta, vaan mieluummin identiteettipolitiikasta ja oikeudesta identiteettiin; sellaisesta, joka tuntuu usein seuraavan kulttuurisuutta koskevaa poliittista puhetta.

Identiteettipolitiikka ei ole nirsoa välittämälleen poliittiselle sanomalle, eikä se palvele vain globaalien, postkolonialististen syrjäytyjien voimautumista, vaikka sen kohdalla voidaankin puhua uuden poliittisen vasemmiston poliittisesta keksinnöstä. Se on mille tahansa poliittiselle altavastaajajoukolle tehokas organisoitumistapa, joka ei edellytä antautumista keskusteluun. Perusteeksi riittää käytävän keskustelun ehtojen väittäminen itsessään korruptoituneiksi, epäherkiksi ja "vieraan" hegemonisen ideologian tahraamiksi. Perusteeksi riittää se, että poliittisesti "toisen", altavastaajan, identiteetti on liian heikko keskustellakseen tasavertaisesti vastineekseen kuvitellun hegemonian kanssa. Oikeastaan en ole varma tulisiko puhua pikemminkin estetiikasta vai psykologiasta.

Otan Vihreiden vaalivoiton Helsingissä tyytyväisenä vastaan. Menestyksekäs kampanja, joka ei joutunut kärsimään vertaansa vailla olevasta demokraattisesta avoimuudesta. Tästä tahtoisin nähdä eurooppalaisen yhteiskunnan muutoksen kumpuavan. Ääneni meni oikeaan osoitteeseen ja katselin ilolla, kun lähes koko kourallinen ehdokkaita, joiden välillä aapailin pääsi läpi.

Syksyn käsittämätön kiire alkaa tämäisen viikon jälkeen hieman hellittää, niin luulen.

Moneus lukuna

2008-08-05T09:44:00.004+03:00

Uskon amoriin vain ilman lukumääriä ja liittoja. Muu on tehty sen hillitsemiseksi. Enimmäkseen syystä.

Juuri nyt

2008-08-04T21:15:00.004+03:00

Pihalla soittaa nuori nainen huilulla herkkää sävelmää, jota en tunne. Omin tilanteen itseäni varten. Seuraan konserttia hetken aikaa ikkunasta. Huilu nojaa polveen ja vasen käsi estää välillä nuotteja lentämästä tuuleen. Soittajan käsiä kylmää. Hetken kuluttua melodia mutkittelee kiertotietä talojen takaa, jostakin, huoneesta, huomioni pysyttelee sen tenhossa.

Rakkauden mitallisuudesta II

2008-07-22T17:39:00.005+03:00

Jatulintarha kirjoitti blogissaan rakkaudesta ja hyvin kirjoittikin. Tarkistamatta mitä tulin aikaisemmin aiheesta sommitelleeksi, ryhdyin riipustamaan kommenttia, jonka päätin sitten mielivaltaisesti ylentää tai alentaa omaksi lokimerkinnäkseen. Järkeily-yrityksistäni huolimatta kirjoitus on parahultaisesti luonnehdittavissa eettiseksi kannanotoksi. Syvyydeltään se muistuttaa lähinnä Veikko Huovisen huutomerkkiin päättyviä poliittisia ajatuksia.

” Rakkauden toteuttamisessa ihmiset ovat kuitenkin tavattoman monipuolisia: yhdelle se on puhetta kun toiselle toimintaa ja tekoja, yhdelle se on avioliitto sekä perhe ja toiselle ystävät, yksi haluaa fyysistä toimintaa ja toiselle on tärkeää platoninen yhteys. Näitä ja näiden yhdistelmiä sekä risteytyksiä voi havainnoida vaikka kuinka paljon lisääkin.”

Joku saattaisi ajatella - kuten mahdollisesti nimimerkki Hirlii Jatulintarhan kirjoituksen kommenttiosastossa - että rakkaus on asia, jota ilmennetään monin tavoin, ja että tämän monimuotoisuuden hyväksyntä on vapauttavaa. Platonin nimen epäsuora nostaminen tällaiselle rakkauden ideoiden taivaalle ei ole mitenkään yllättävää, paitsi että Platon ei ole edellämainituista vaihtoehdoista vain yksi, vaan luultavasti kattaa helposti koko joukkoa koskevan ajattelutavan. Ajattelutapa hyväksyy rakkauden sinänsä jonkinlaisena olemassaolevana, joltakin osin muuttumattomana olemuksena. Tällainen ajattelija puhuu rakkaudesta aivan kuin sen kohdalla asian nimi olisi todella löytänyt ilmiönsä, jota monet olemukset ja tekemisen tavat erikseen heijastelevat. Ei olisi mitenkään ihmisten arkikokemusten vastaista olettaa, etteivät rakkauteen yhdistetyt kokemukset rakkautena ole jotakin aivan niin vapauttavaa kuin sen moninaisuutta korostavat äänet antavat ymmärtää. Mikäli rakkauden ajatellaan ilmentyvän monilla eri tavoilla, se merkinnee myös, että jonkinlaisesta semanttisesta hierarkiasta ollaan jo sovittu: rakkaus on ja pysyy, ja sen pääsee eri muodoissaan pääsee kokemaan, kun valitsee sopivan menetelmän. Tämä teologisesti kätevä asenne ei kuitenkaan tunnu tyydyttävältä.

Menettääkö ihminen jotakin, mikäli hän päättää olla yleisesti ottaen puhumatta rakkaudesta, ainakin kokemusta selittävänä terminä? Voisiko oikotienä toimivan semanttisen fetissin välttäminen peräti säilyttää vapaina paljon monimuotoisemman valikoiman merkityksiä tai suhteutumistapoja? ”Semanttisella fetissillä” tarkoitan objektia (”rakkaus”), jonka muoto ja merkitys on vakio tiettyjen valikoitujen piirteidensä varassa, mutta ei absoluuttisesti, ja sen ajatellaan saavan aikaan identtisen tuleman käyttökerrasta toiseen. Kun sanotaan ”rakastan sinua”, fraasin ajatellaan kommunikoivan luotettavan tietosisällön, vaikka kukaan ei tunnu johdonmukaisesti pitävän kiinni kaikista sille olettamistaan seuraamuksista, mitä ne sitten ovatkin, ja erehtyy toistuvasti myös koskien sitä, mitä muut näin sanoessaan tarkoittavat. Rakkaus on niitä termejä, jotka otetaan silti hirveän vakavasti. Ei ehkä ole edes ihme, että rakkauteen tekee mieli uskoa sen omiksi oletetuilla, erittelemillä ehdoilla huolimatta kaikista niistä ristiriidoista, jotka joudumme sen seurauksena kärsimään, että nielemme purematta, kun joku sanoo esimerkiksi ”rakastan sinua” tai että sanomme niin itse. Minusta tätä voi hyvällä syyllä pitää ongelmallisena, mutta pakko ei ole. Kyynikko tai korviaan myöten rakastunut - molemmille rakkaus on kuitenkin vaarassa säilyä koskemattomana. Samalla rakkauden yhteydessä mielletyt halut, ongelmat ja kaavailut säilyvät ratkaisemattomina. Kaiken kiteyttäväksi ajateltu sana johtaa yllättävän vähäiseen tietomäärään. Vaikuttaa suorastaan siltä, että sillä yritetään korvata täsmällisen ymmärryksen tarve. Se, onko tämä todella ’vaara’, on arvostelijasta kiinni. Omasta puolestani vähäinen tieto siellä, missä sitä voisi olla enemmän on aina vaara.

Onko rakkauden syytä ajatella olevan jotakin olemuksellisesti toistuvaa tai kokijassaan ilmenevää vai saako sitä leikellä suunnatakseen natsiaristokraatin monokkelinsa kohti sen käyttö- ja kokemusyhteyksiä? Olen jo jonkin aikaa sitten kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Tähän epäilyyn ei liity mitään henkilökohtaista piiloagendaa. Esimerkiksi Hermiaksen konkubiini ei ole jättänyt vastaamatta palaviin rakkaudentunnustuksiini, kuten Aristoteleelle ja sukupuolten markkina-arvoteoriaan haksahtaneille sanotaan käyneen. Olen siis tavallaan onnellisen epäilijän roolissa ja painotan tätä vain, koska kammoan yleiseksi katsomaani onnettoman epäilijän kirjallista stereotyyppiä. Olen joka tapauksessa vakuuttunut, että tukeva monokkeli on syytä tai ainakin kivaa pitää kurttuun puristettujen kulmien jämerässä puristuksessa. Jos ei muuten, niin optinen vaihtelu tuo jännän päänhuiputusefektin olemiseen.

En tahtoisi kohdata rakkauspuhetta yrittämättä siitä ohitse. On mielestäni kohtuullista väittää, ettei rakkaudesta tarvitse puhua kuten aineesta tai objektista ja termin käyttäjän mahdollisesta postmodernismista huolimatta tämän elämässä kuin naturalistisella tarkkuudella toistuvasta ilmiöstä. Mikäli näin tehdään, tyydytään tarpeettoman vähäiseen tietoon. Tämä huolettaa harvoja; rakkaus yhdistää ihmisiä yli rajojen. Yhteiskuntakriittisestä asemoinnista, tieteellisestä vakaumuksesta ja puoluetaustasta riippumatta rakkautta tyydytään käsittelemään omassa elämässä juuri jonakin objektimaisena, joka voidaan saavuttaa, tai ainemaisena, joka ilmenee säännöllisessä muodossaan vaihtelevissa ympäristöissä. Asiaa eivät muuta rakkaussuhteissa koetut ristiriidat, jotka eivät ole millään tavoin näistä valikoiduista metaforista riippumattomia. Rakkaus särkyy, sen voi viedä, sitä voi olla liikaa tai liian vähän, se tekee hulluksi ja omistushaluiseksi. Vain kananveri puuttuu, mutta muuten kaikki Loan possessoimaksi tulemiseen tarvittava on koossa. Ihminen käsittelee rakkautta kuin sairautta tai rahaa. Jopa omaan radikaaliuteensa vankasti luottava ihminen, joka väittää sukupuolen ja ylipäätään ihmisen koko suhteen maailmaan olevan ’konstruktiota’ ja keksintöä taitaa helposti uskoa rakkauden säännölliseen muotoon ja elää sen mukaisesti. Minun täytyy olettaa, että ihminen elää parhaan tietonsa mukaisesti. Kuitenkin rakkauden tullessa kyseeseen Loan väitetään ottavan haltuun ja poistuvan isäntäruumiin tahdosta riippumatta. Subjektia vievät tätä itseään ikuisemmat merkitykset. Vain ulkopuolisen voiman olemassaoloa ja olemassaolon tarvetta sellaisenaan ei kyseenalaisteta.

Kaikella tällä nimenomaan tahdon välttää sanomasta, että rakkautta olisi syytä ajatella sen enempää asiana, jolla on monet kasvot ja monia ilmenemismuotoja kuin yhdenmuotoisena asiana, joka esiintyy yhtäällä täydellisempänä tai puhtaampana kuin toisaalla. Ja jos näin tosiaan ei tarvitse olla, se saattaa merkitä, että kaikki rakkauteen kuuluvaksi oletettu on riippumatonta ja saavutettavissa vetoamatta rakkauteen sinänsä. Lisäksi päästään eroon monista rakkauden ’teologisen’ yläkäsitteen alakäsitteiden yhdisteltävyydelle aiheuttamista rajoitteista. Ehkä? Vähintään olen melko vakuuttunut, että puhuttaessa rakkaudesta menetetään ja pantataan tietoa, ei lisätä sitä. Tekisi mieleni puhua myös demokratiasta, mutta hillitsen itseni.

Kuitenkin, täten en voi välttää ajatusta, että puhe "rakkaudesta" kertoo itsessään epätyydyttävän vähän ylipäätään mistään. Puhuttakoon siis paljosta muustakin, mikäli puhutaan rakkaudesta. On mahdollista välttää eri ihmisten, oma itse mukaanlukien, rakkauspuheen purkautuminen yhdeksi jaetuksi filosofiaksi tai estetiikaksi ja kaihtaa tukevalla ja epämääräisellä moraalijärjestyksellä ladattuja termejä, jollainen myös ”rakkaus” on.

(kuvassa jonkun, ilmeisesti Olaf B:n, Esmera)

Vieno vesikasvi

2008-07-05T08:08:00.004+03:00

Ah, aamuvarhain vailla paitaa ulos vehreyteen kävelemisen vapautta!

Rikon hiljaiselon. Tulta syöksevä lintu hoitelee toisen helpotukseksi, omaksi ilokseen ja lomailun hengessä viiden päivän ajan pientä ja rakasta käsityöpuoti Ulpukkaa Lahden satama-alueella. Breikki taukoamattomasta poliittisen filosofian harrastamisesta ja uutisnarkomaniasta on tervetullut. Otin tosin Hobsbawmin Nationalismin kevyeksi kesäluettavaksi kertausmielessä, enkä maltanut jättää Arendtiakaan kotiin. Eilinen tosin oli niin hektinen, että ehdin lukea vaivoin 45 minuutin ajan.

Tervetuloa nauttimaan mieskauneudesta (tosin paita visusti päällä) ja sielua jalostavasta kotimaisesta käsityöstä! Huolimatta siitä, mitä Arendt käsityöläisistä sanoo, minusta he vaikuttavat monesti tanssahtelevan vapauden rajan paremmalle puolelle. Viikonlopun aikana taitaa olla tarjolla myös "Suuret oluet, pienet panimot" -oluttapahtuma sataman makasiineilla.

Kiireellinen vetoomus Maria Kirbasovan puolesta

2008-06-07T11:48:00.005+03:00

Iäkäs, toispuolisesti halvaantunut Sotilaiden äitien perustajajäsen Maria Kirbasova ollaan karkoittamassa Suomesta Venäjälle, missä hänellä ei ole sukua ja jossa häntä ei uhkaa mikään sen enempää kuin toisinajattelijoita Venäjällä yleensä. Suomen Maahanmuuttovirasto paljastaa jälleen kerran karvansa. Päätös astuu voimaan heti maanantaina. Allekirjoittakaa siis heti, jos aiotte vaikuttaa asiaan. Olisi hauska tietää, kuka päättävistä tahoista pelkää aiheeseen liittyvää mediahuomiota. Olisi myös hauska tietää, kuinka viraston asianomaiset virkailijat kävelevät pystyssä ilman selkärankaa.

Tässä YLE:n ja HS:n artikkelit. Ja ADRESSI.

Kromitähtiä ja pakkelia

2008-06-06T16:07:00.003+03:00

SDP:n viisaiden neuvosto sitten toimi, kuten Paavo halusi. Luultavasti vaikuttuneina tämän juuri kirjoittamasta yhteiskuntafilosofian uudesta klassikosta. Tuomiojalla on hyvä syy olla turhautunut. Minun on vaikea uskoa, että Urpilaisen puheenjohtajuus tulee muuttamaan mitään ja Lipposen tuki vain vahvistaa epäilystä. SDP tulee jatkamaan Lipposen ja Heinäluoman linjoilla, kilpaillen epävarmoista porvariäänistä ja tehden yhä pesäeron puolueen perusarvoihin. Lisäksi Urpilainen on kevään aikana tehnyt pesäeroa tuomiojalaisuuteensa, siis keskustelevuuteen yhdessä varmistetulta pohjalta, ja ottanut askelia kohti puolueen plastiikkakirurgista siipeä. Puolueen "nuorennusleikkauksesta" puhuttaessa keskustelu on pyörinyt vain sen ympärillä, kuinka saada lisää äänestäjiä ja kuinka saada nuoret kiinnostumaan äänestämisestä. Kiinnostaisiko ketään kysyä, kuinka nuoret ja vanhatkin saataisiin ensin ymmärtämään jotakin politiikasta? Sitäkään, kuinka alkujaan puolueen olemassaoloon johtaneet arvot käännettäisiin nykytilanteeseen en ole huomannut vakavasti pohditun. Poikkeuksena ainakin Tuomioja. Mikäli ääniä tulee lisää, saadaan ne tekemällä populistisia myönnytyksiä.

Tuomiojan ei auttaisi kuin irroittautua häntä syrjivästä puolueesta ja perustaa 'SDP' uudelleen sellaisena globaalisti tietoisena sosiaalidemokraattisena puolueena, jollaiselle ei puolueen nykytilanteessa ole tilaa. Tämä tarkoittaa hyvin olennaisella tavalla myös irroittautumista Suomi-nimisen nuoren valtion leimaavasta historiasta ja todella ylikansallisemman perspektiivin omaksumista. Lyhytnäköinen saa olla, mutta ei ole pakko. Joskus vanha ja joskus maailmassa toimivaksikin todettu tulee sisältä syödyksi ja on aika valmistaa jotakin aidosti uutta. SDP:n suursiivous olisi muutenkin ylimaallinen urakka. Nykyisellään vahvan, ammattitaitoisen ja asiallisen poliitikon potentiaali menee hukkaan, ellei SDP sitten voita seuraavia eduskuntavaaleja, milloin ne järjestetäänkään. Jos voittaa, kyseessä on tuskin on meriittivoitto.

Valtaosassa suomalaista vasemmistossa alkaa olla samaa campia/kitschiä kuin Neuvostoliitossa jo kymmenen vuotta sen hajoamisen jälkeen. Miksiköhän päässäni soi Ukrainan 2007 Euroviisujen ehdokas Verka Serduchka?

Parku

2008-06-05T13:24:00.003+03:00

Pakko parahtaa. Olen odottanut uutta kesäkuuta satakielineen ja hentoine vihreineen jo vuoden. Sitten iskee virusperäinen nielutulehdus, joka loppuu... joskus. Toivoin niin intohimoisesti streptokokkia, jonka kanssa voi sentään neuvotella väkivalloin, mutta ei! Moukantuurilla tämäkin voi olla enimmäkseen ohi muutamassa päivässä, huonommalla onnella muutamassa viikossa. En voi uskoa tätä!

Tuntuu murhanhimoiselta.

Maailma kylässä ja Maailman kirjat

2008-05-23T09:54:00.009+03:00

Viikonloppuna järjestetään Helsingissä Maailma kylässä -festivaali ja sen yhteydessä Rautatientorilla Maailman kirjat -tapahtuma. Koko tapahtuman ohjelma löytyy täältä. Jos vain saan työt hoidettua, minut löytää molempina päivinä sieltä. Dubrovnikin tänäiset Maailmanpoliittiset rock-iltamat taitavat kyllä jäävät taas väliin, mutta suomalais-perulaisen runoilija Roxana Crisólogon yhyttää myös lauantaina Rautatientorin Amazon-lavalta 17.20. Samassa sessiossa ovat luvassa myös chileläinen queer-runoilija Pedro Lemebel, argentiinalainen Cosa de Negros (!) -romskun kirjoittanut underground-ilmiö Washington Cucurto ja uruguaylainen kirjoittaja ja performanssitaiteilija Lalo Barrubia.

Varhain lauantaina (11.40 ja 12.40) puhuu samassa paikassa Philippe Rekacewicz, Le Monde diplomatique'n kartturi. Hänen kritiikkinsä ihmisten naivia suhtautumista karttojen esittämää todellisuutta kohtaan lämmittää mieltäni kovasti. Kartta on aina poliittinen ja osittainen referenssi. Se luo illuusion sellaisesta pysyvyydestä ja kattavuudesta, joka on referenssin ulkopuolisessa tilassa enimmäkseen hyvällä tahdolla vahvistettavissa. Ja takuulla silloin, kun ei puhuta maastokartoista. Itse toistaisin kysymykseni: monessako suomalaisessa olohuoneessa Suomi on läsnä ja millä ehdoin? Pelkät dokumentteihin piirretyt rajat eivät valvo ja toteuta.

12.00 esiintyvät Kaisaniemen steissillä Ourvision 2008 voittajat. Käsittääkseni vaihtoehtoviisut ovat olleet tänä vuonna varsin suositut ja kiinnostaa nähdä mistä tässä on kyse.

Sunnuntaina on luvassa 13.20 Amazon-lavalla (johon olen jo ennalta kiintynyt) Voimadebatti: Sananvapausfundamentalismi ja julkisuuden karnevalisoituminen. En tiedä mitä se sisältää, mutta kuulostaa siltä, että minun täytyy fundamentalistina mennä kuulemaan kunniani. Mikäli addressi on provokatiivinen, saatan hyvinkin agitoitua kommentoimaan aihetta lokissani. Mielestäni tyypilliseksi muuttunut tapa syyttää liberaaleja ihanteita fundamentalismista menee metsään, kuinka voimakkaasti niitä sitten ikinä puolletaankaan. Retoriikka saa tilanteen näyttämään aivan siltä kuin kyse ei olisi vapauden vaatimuksesta lainkaan. Aivan kuin yksilön tulisi ollakseen maltillinen sallia toisten puuttua elämäänsä ja rajoittaa sitä ilman, että pyrkimys puuttua kulkee henkilön omaa itseään koskevan harkinannvaraisen koskemattomuuden kautta. Thoreau olisi kyllä saanut maksaa veronsa, mutta kieltäytyminen ei oikeuta väkivallan uhkaa.

Oma huomioni kiinnittyy siis etenkin poliittisiin ja kirjallisiin aihepiireihin, mutta ohjelma on tutustumisen arvoinen ja tarjontaa melkein kenelle hyvänsä (kuulostaa pahalta).

(kuvassa Katja Tukiaisen soma Maito)

Lasikatto

2008-05-22T10:28:00.006+03:00

Lasikatoista tulee mieleeni, että sellainen yksityiskirjasto, joka on intiimimpi kuin herra Darcyn kirjasto BBC:n Austen-filmatisoinnin Pemberleyssä ja jossa on lasikatto täyttäisi ihanteellisen lukuhuoneen kriteerit. Myös makuuhuoneen lasikatto on viehättävä ajatus; tai ainakin oli, kunnes niitä alkoi ilmaantua sisustusalan lehtiin.

Minkähän vuoksi sama metafora tai vertauspinta menettää tehonsa puhuttaessa yrityselämästä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Mikä kirvoittaa elämään päällekkäisillä standardeilla jaetussa todellisuudessa? Mikseivät ihmiset koe luonnonilmiöistä halutuimpien, auringon- tai kuunvalon, lankeavan yhteiskunnan lasikaton läpi, sävyttäen elämän tähdellisempiä ja jalompia askareita?

Tietysti tätä ollaan jo monenlaatuisten Aurinkokuninkaiden, Isä aurinkoisten ja Taivaan Isien toimesta kokeiltu.

Ajatusta voisi jatkaa kysymällä, miksi ihmiset haluaisivat elää taivasalla? Voiko yhteiskunnan lasikatto suojata epäsuotuisilta luonnonilmiöiltä?

Syksyinen Eurooppa

2008-05-17T11:37:00.006+03:00

Kirjoitin muinoin science-fictionin peruspassiosta. Nyt tarkastellessani Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoa tulin sattumoisin ajatelleeksi politiikan tragediaa. Politiikan tragedian mahdollisuus edellyttää aivan erityistä kirjallista perinnettä, puhuttiin sitten Peleponnesolaissodissa tehdyistä tyhjistä uhrauksista, antiikin Rooman eliittien valtakamppailuista, fratres militiae templi murtamisesta 1300-luvun alussa, Carl Schmittin haikeasta vallan legitimiteetistä hapristuvassa Weimarin tasavallassa, kymmenen vuoden päässä Euroopan mobilisoimisesta uuteen sotaan, Morgenthaun kuvaamasta vallanjanosta, Mearsheimerin uudesta, rahvaanomaisesti esitetystä suuren voimapolitiikan tragediasta tai viime kädessä poliittisen realismin innoittamasta epäonnisesta federalismista Euroopan historiassa.

Tahtoisin voida panna sormeni merkiksi sille kohden, josta tiedän tragedian mahdollisuuden kumpuavan, mutta ajatus pakenee. Euroopassa ei ole koskaan kirjoitettu politiikasta tavalla, joka aseta yksilöä kollektiivin koelaboratorioon. Ne, jotka puhuvat Euroopan omahyväisyydestä tai hegemoniasta, eivät tiedä mistä puhuvat. Näytelmän muuttumattomassa, tragedian konstituoivassa osassa, poliittinen muoto tyhjenee aina tavalla, jota ihmisen keho ei kestä. Kaikki ihmisen tiedostaminen tai toiminta ennen tätä, jos sitä ylipäätään on, on vain paineen tiedostamista. Tätä läksyä on Euroopassa opeteltu koko sen kirjallisen historian ajan. Ei siksi, että opittaisiin siitä eroon, vaan jotta näytelmän muoto täydellistyisi ihmisen toiminnassa.

Tyhjyys ja totalitaria on myös politiikan perusintohimo; ainakin, mikäli Arendt on väärässä. Spenglerin syksyinen Eurooppa kulkee kohti päätepistettään.

(kuvassa Vermeerin Sotilas ja naurava tyttö)

Avusteinen polkuvoima

2008-05-13T16:32:00.005+03:00

Rarrr! Luistimet ovat vaihtuneet polkupyörään, jolla on jo verrytelty muutaman lyhyemmän 15km pyrähdyksen verran. Vähänkään uudemmilla pyörillä polkiessa tulee hieman masentava olo matkanteon tehokkuudesta. On tehtävä melkoisesti töitä saadakseen aikaan töitä tehneen olon. Vanhoissa vaihteettomissa ja kolmivaihteisissa retkipyörissä on viehätyksensä. Kypärääkin olen aina vieroksunut. Kuten euro ja sauvakävelyhuippu, pyöräilykypärät ilmaantuivat Suomeen aikana, jolloin olin pääsääntöisesti poissa. Nyt yritän yhä totutella vedenpaisumuksen jälkeiseen maailmaan.

Olen kai synnynnäinen perspektivisti: kun joku puhuu toisen ihmisen vasemmasta puolesta, minulla ei ole aavistustakaan, puhuuko hän vasemmasta puolesta ottaen huomioon kyseessä olevan oman perspektiivin (ihmissubjektilla on etuosa, joka osoittaa silmien suuntaan, vaikka tämä olisi sokea) vai omasta näkökulmastaan, ja millä perusteella. Jos tunnen henkilön ihmistieteellisen asemoinnin, voin ainakin sallia itseni olettaa, mistä näkökulmasta tämän tulisi arjessaankin käyttää suuntimia.

Viimekesäisen ranskan aktivoiminen jäi hieman puolivillaiseksi. Tällä viikolla alkaa espanjan palauttaminen mieleen. Jahka saan kirjan käteeni.

Hannah Arendt & Työn orjat esittävät kappaleen

2008-05-10T16:58:00.009+03:00

Puhuessaan Vita Activassaan työstä, Hannah Arendt viittaa ”kaikissa eurooppalaisissa kielissä, niin antiikin kuin nykyisissäkin” vaikuttavaan eroon kahden aktiviteettia tarkoittavan sanan välillä. Työ (labor) ja valmistaminen (work) ovat ”kaksi etymologisesti erilaista sanaa, joiden on alettu ajatella tarkoittavan samaa aktiviteettia.” Huolimatta synonyymisestä käytöstä sanat ovat silti säilyneet ja historiallisesti niiden ero on nykyistä suurempi, vaikka synnytyksestä kipuineen (vrt. alla oleva sitaatti) puhutaankin työnä (labor). Tästä voisi halutessaan edetä leikkimilisesti kokeilemaan Arendt’laista naistutkimusta. Miksi erottelu aktiviteettien välillä on säilynyt ensin yksityisellä ja sitten Rousseaun myötä intiimillä vyöhykkeellä? Kohdan alaviite on kuitenkin tätä kiinnostavampi:

”Kreikan kielessä on siis ero sanojen ponein ja ergazesthai välillä; latinassa sanojen laborare ja facere tai fabricari välillä (sanoilla facere ja fabricari on sama etymologinen tausta); ranskassa on ero sanojen travailler ja ouvrer; saksassa sanojen arbeiten ja werken välillä. Kaikissa näissä tapauksissa vain >>työn>> vastineet sisältävät ajatuksen tuskasta ja vaivasta. Saksan sanaa Arbeit käytettiin alkujaan vain maataloustöistä, joita maaorjat tekivät. Sillä ei tarkoitettu valmistamista, jota käsityöläiset tekivät. Valmistamista kutsuttiin sanalla Werk. Ranskan labourer-sanan tilalle käyttöön otettiin travailler, joka on peräisin sanasta tripalium, kidutus. Ks. Grimm, Wörterbuch, s. 1854-, ja Lucien Fèbre, >>Travail: évolution d’un mot et d’une idée>>, Journal de psychologie normale et pathologique, XLI, n:o. 1, 1948.”

Yksityisen, kotitalouden, siirtyminen käsitteen ”sosiaalinen” kautta julkisessa tilassa (julkinen on tärkeää ymmärtää tilana, jota yhteiskuntaa suuntaava poliittinen fiktio sitten täyttää) tapahtuvaksi aktiviteetiksi on häivyttänyt mielistä selviytymisen eteen tehtävän työn kreikkalaisten vapaudelle vastaisen luonteen. Kuten todettua, antiikin kreikkalaisille työ oli nimenomaan yksityisen vyöhykkeellä, kotitaloudessa, tapahtuva aktiviteetti, jota tehtiin hengenpitimiksi. Kansalaiselle sellainen ei ollut soveliasta, vaan kyseessä oli orjille ja kesyille eläimille kuuluva kaikkinainen fyysinen ponnistelu. Kaupunkilaisten mahdollisuus vetäytyä (skhole) kaikesta paitsi poliittisesta toiminnasta riippui poliittisesti ei-aktiivisten ja siten myös ei-vapaiden orjien työstä, jota valvottiin esipoliittisesti, väkivalloin. Aristoteles painotti, että kyseessä on inhimillinen keino vastata ihmiselämän välttämättömyyksiin. Samalla hän kuitenkin tunnisti, että työtä tekevää orjaa, jolla ei ollut vapautta, ei voitu kutsua ihmiseksi, vaikka hänellä olikin ihmisyys. Paljon myöhemmällä liberaalilla talousteorialla ja Arendtin mukaan sen maailmankuvan purematta nielleellä Marxillakaan ei ollut tähän muuta tai parempaa vastausta kuin ylijäämää tuottavan työn korottaminen ihmisen julkisen arvon mitaksi kaikkien kohdalla. Aristoteleen näkökulmasta tämä olisi olettaakseni ollut orjuuden onnettomuuden levittämistä kaikkien kontolle. Onnettomuus onkin hyvä sana kuvaamaan työnteon tarvetta, sillä antiikin kreikkalaiset edellyttivät kansalaiseltaan tiettyä onnekkuutta, joka ei voinut kaikkien kohdalle sattua. Sen sijaan työyhteiskunta teeskentelee, ettei vapauden ongelmaa ole kyltymättömästä tuottamisen tarpeesta ja tarpeiden luomisesta huolimatta; jätetään ylipäätään punnitsematta voisiko työllä hengenpitimiksi tekemisen tarpeella olla seuraamuksia ihmisen vapaudelle. Aristoteles sentään onnistui sen myöntämään.

Julkiselle elämälle tuli tuli antiikin kreikan poliittisen osallistumisen sijaan ominaiseksi kansantaloudellinen pyrkimys ylituotantoon. Työstä kärsivä ja veroja maksava kansalainen onkin nykyisin, antiikin Kreikkaan nähden hyvin takaperoisella tavalla, se, joka vaatii itselleen suurimpia poliittisia oikeuksia ja korkeinta eettistä relevanssia edellyttämättä itseltään sitä poliittista osallistumista, joka oli antiikin Kreikassa kansalaisuuden ehto. Välttämätön työ on Arendtin mukaan sitten marxin nähty suorastaan liikuttavalla yksimielisyydellä kansantalouden ajatukselle rakennetun kommunistisen yhteiskuntafiktion (oletus siitä, että kaikilla on yksi, yhteinen etu), yhtä hyvin liberaalin kuin Marxilaisenkin, määrittelemän yhteiskunnan mittana. ”Julkinen” ei ole tämän myötä enää tila yhteisten asioiden käsittelyä varten, vaan tila, jossa määritellään aikaisemmin yksityisinä pidettyjen kotitalouksien suhteellisia etuja.

Välttämätön ja valmistamiseen tähtäämätön työskentely on siis kipua, mutta siitä kehittyi silti yhteiskunnallisen arvon mittari. Koska kyse ei ole valmistamisesta, kyse ei tosiaan Arendtin kreikkalaisten mukaan ole käsityöläisen tekemästä työstä, jossa on tarkoitus jättää jotakin pysyvää olemaan. Työtyyppien arvostuksessa on suuri ero antiikin poliksen ja oman työyhteiskuntamme välillä, vaikka olennaisempi ero liittyykin työn tekemisen ja sen tekemättömyyden väliseen suhteeseen. Käsityöläisellä oli antiikin Kreikan työtä ylenkatsovassa yhteisössä suuremmat vapaudet kuin välttämättömiä askareita hoitavalla orjalla. Kyse ei ollut siitä, että työtä työtä olisi väheksytty siksi, että sitä tekivät orjat, vaan itsessään, joten orjat tarvittiin sitä tekemään. Nykyisessä työyhteiskunnassakaan ei käsityöläinen nauti samaa arvostusta kuin välttämättömäksi mielletyn työn tekijä, jonka työpanoksen kansantalous kuluttaa tuotantonopeuden vauhdilla. Kuitenkin häntä arvostetaan enemmän kuin työstä vapaata ihmistä. Työn katoavainen luonne lienee läsnä myös siinä tavassa, jolla pitkän työuran tehneiden eläkeläisten turvaa on työn julkistumisen myötä tullut alati neuvoteltavissa ja toisten hyvän tahdon varassa olevaksi. Mikäli eläke olisi saavutettu etu, sitä ei voitaisi manipuloida julkisessa tilassa. Eläkkeen ajatus on kuitenkin vain suusanallista lupailua. Todellisuudessa kansantalouden logiikka merkitsee sitä, että kaikki työllä tuotettu lasketaan heti kulutetuksi. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Arendtin ajattelu säihkyy. On helppoa nähdä, kuinka antiikin työtä tekevä ihminen, jonka työn tulokset ihmisen keho tarpeineen kulutti, määrittelee nyt koko työyhteiskunnan logiikkaa työn siirryttyä yksittäisen kotitalouden piiristä julkiseksi määreeksi.

Tässä mielessä ei ole myöskään mikään ihme, että kansainvälisten ja ylikansallisten foorumien ((!) suomen kielessä toreilla ei edes seurustella, vaan käydään kauppaa! – seurustelua varten tarvitaan erilliset markkinat, jossa sielläkin vallitsee sekasortoinen tunnelma) lisääntyessä myös kansallisvaltioiden välistä vuorovaikutusta on tullut määrittämään kansallisen edun - eräänlaisten bruttokansantuotteen suhteuttamien kansallisten kotitalouksien - ajatus, jonka perusteella europarlamenttivaalejakin käydään. Yhtä selvää on se, että mielipiteen esittämisesen taidosta (joka on vieläpä paljon enemmän kuin sen lattea typistäminen poliittisesti apupyörämäiseen äänestämisen ajatukseen) on tullut turhaa. Arendt toteaakin, ettei julkiseen tilaan sijoittuva puhetaito ole enää kunniassa. Siitä on painunut vain työtä arvostavan yhteiskunnan myötä unholaan. Eri yhteiskuntafiktioiden historiallinen immelmannin puolikas, jossa työ vie poliittiselta toiminnalta julkisen tilan näyttäytyy tälläkin kohden tavassa, jolla työn julkisena hyveenä syrjäyttämästä puheestä on tullut lähinnä intiimi ja yhteiskunnallisesti toisarvoinen asia. Viimeaikainen julkinen keskustelu ei jätä juuri epäilyn varaa. Paitsi että vapaudella (vrt. aikaisempi kirjoitus Arendtista), ihmiset eivät enää tiedä mitä tehdä sananvapaudella.

(kuvassa Riveran Ventadore de Flores)

Vasemmistoestablishmentistä

2008-05-02T19:00:00.006+03:00

Vielä 1950-luvun lopussa poliisi ampui marssivia vasemmistolaisia hengiltä. Eivät enää. Mikä vasemmistossa on vialla?

Kertoo jotakin tämän päivän vasemmiston poliittisesta kriisistä, että poliisi ei edes vaivaudu seuraamaan sen marssia kuin korkeintaan muodon vuoksi ja pysäyttääkseen liikenteen. Samoin kertoo jotakin valtavirtavasemmiston arvojen ja asenteiden muutoksista, siirtymisestä raukeaan establishmenttiin, ettei ajatuksia pidetä kyllin vaarallisina vartioitaviksi. Siihen, että ajatukset onnistuvat vihastuttamaan liittyy kuitenkin vähintään lupaus arvokkaasta keskustelusta.

Pieni vappujaloittelu vahvisti vasemmiston alangon. Tokoin rannassa Vapun päivänä pienen joukon ihmisiä korokkeensa äärelle houkutellut Suomen kommunistinen puolue on kaukana voimansa päivistä. Silti se jatkaa samaa "kaikki maailman proletaarit liittykää yhteen" -hapatusta kuin aina. Jos ei muuta, kielinee kyvyttömyys oppia yhtään mitään vuosikymmenien kuluessa uskollisuudesta puolueohjelmaa kohtaan. Joku voisi tosin epäillä olevan hieman surkeaa, mikäli poliittisen puolueen peruskirja ei osaa tunnistaa konkreettisten kysymysten muuntumista ajankuvan mukana. Siltä kuitenkin vaikuttaa. Satunnaiselle ohikulkijalle ja paikalle pysähtyjälle kommunistien esityksellä onkin lähinnä liikuttavaa camp-arvoa. Ainakin itse tunsin jonkinlaista haikeaa myötätuntoa. Olihan se niin söpöä. Sama hellyyttävä retoriikkakin, jossa herrat ja media huijaavat turhaan tietoa janoavaa työläistä. Onneksi on puolueen lehti. Jotenkin en vain ostanut sitä.

Ehkä hieman paremmassa asemassa on Vasemmistoliiton nykyinen johto - samoin kuin vanha sellainen Andersonin hahmossa. On alettu ymmärtää, ettei vasemmistopolitiikka ole enää löytänyt sinne, missä yhteiskunnassa todella hiertää. Olen aloitukseeni viitaten sitä mieltä, että poliisien läsnäoloon kannattaa kiinnittää huomiota, mikäli tahtoo ymmärtää muutospaineista yhteiskunnassa. Vappuaaton "Vapaa Helsinki" -tapahtuma (ennen EuroMayDay), jossa marssittiin muun muassa ilmaisen joukkoliikenteen puolesta - lähes jokaisen kun on pakko sitä käyttää, oli varaa tai ei - oli tarkkaan vartioitu. Mellakkapoliiseja riitti luultavasti yksi jokaista mielenosoittajaa kohti. Tätä kritisoitiin provokaationa.

Olen eri mieltä. Poliisin läsnäolo oli toivottavaa ja ymmärrettävää, sillä marssille mahtui mukaan useampia pulloja heitteleviä tomppeleita, jotka eivät piitänneet järjestäjien vetoomuksista rauhanomaisen marssin puolesta. Väkivallan mahdollisuus tuo mielenilmaukseen mukaan elementin, jonka vain harva on valmis allekirjoittamaan. Kuten establismentin väkivalta ja sensuuri, myös oppositioväkivalta on ilmoitus keskusteluhaluttomuudesta ja kutsu avoimeen voimavaltaan, oli kyse sitten marssista tai galleriasta poistetusta kiistellystä työstä. Tuntuisi kaukaa haetulta leimata koko marssi vain epäkypsäksi häiriköinniksi, kuten muutamat väistämättä tekevät.

Näin ei tulisi tehdä edes nuorten ja romanttisten anarkistinvesojen perusteella. Voi hyvinkin tuntua siistiltä kätkeytyä desperadosankarin lailla mustan huivin alle. Omasta mielestäni kasvojen näyttäminen on parempaa politiikkaa, mutta kenties kehnompaa estetiikkaa. Tiedän kyllä, että omassa silmässäni on malka niin kauan kuin pysyttelen, itsekin esteettisistä syistä ja jopa silkasta nimimerkin viehätyksestä, pseudonyymini takana.

Mutta mikä siis tärkeintä, poliisin läsnäolo tarkoittaa vaarallisia ajatuksia; sellaisia, jotka eivät ongelmitta mahdu käydyn keskustelun ja laaditun lain rajoihin. Rajojen koettelu on kuitenkin välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Keskustelun aktivoimiseksi ja tabujen murtamiseksi ei ole usein muuta keinoa kuin rauhanomainen kansalaistottelemattomuus. Yhteiskuntaa, joka ei katso sellaista osittain sormien läpi ei tule kutsua demokraattiseksi. On virhe korostaa lain rikkumatonta valtaa liikaa. Jokaiseen jokkoon mahtuu monenlaista lieveilmiötä, mutta se ei leimaa koko asiaa. Esivalta ei yksinään pidä yhtään yhteiskuntaa koossa.Tässä hengessä vasemmiston (sikäli kuin heidän asiansa minulle kuuluvat) tulisi tunnistaa, että "Vapaa Helsinki" -mielenosoittajat ja viime aikoina lehtijulkisuutta saaneet talonvaltaajat edustavat aitoa ruohonjuuritason kiinnostusta sosiaalisia asioita kohtaan. Niin kauan kuin vasemmisto ylenkatsoo katutason aktivismissa esiin nousevia kysymyksiä, se ei kykene uudistumaan ja kaivaa maata jalkojensa alta. Kuitenkin se on itse lähtöisin sellaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka keskiössä on vielä monin verroin rajummin kohdattu vanhat arvot kuin nykyiset aktivistit tulevat itse kohtaamaan.

Ideologia tulisi nähdä korkeintaan viitteenä jatkuvasti uusiutuviin hyvinvoinnin haasteisiin. Tämä liittyy omalla tavallaan myös Panun viimeisimpään pornokirjoitteluun.

Miksi kaikista poliittisista liikkeistä muuten löytyy kaljupäisiä miehiä, jotka eturivissä seisten nostavat kannustavan nyrkkinsä korkealle ilmaan?

(kuvassa Banksyä)

Työstä ja vapauden kuolemasta

2008-04-28T17:49:00.011+03:00

”Uudella ajalla työtä on alettu ylistää teoreettisesti ja koko yhteiskunta on tosiasiallisesti muuntunut työyhteiskunnaksi. Siksi toive työstä vapautumisesta toteutuu kuten saduissa, hetkellä, jolloin se voi vain tehdä itsensä tyhjäksi. Työtätekevien yhteiskunta on pääsemässä irti työn kahleista, mutta se ei tiedä enää mitään niistä korkeammista ja merkityksellisimmistä aktiviteeteista, joiden tähden vapaus kannattaisi voittaa.”

Puhun vapun kunniaksi työstä. Lueskelen Hannah Arendtin Vita Activaa ja ihmettelen, kuinka hyvin se jo 1950-luvun lopussa kuvaa työn muutosta eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jo tuolloin automaatio oli tekemässä totta tilanteesta, jossa ihmisen ei tarvitsisi työskennellä henkensä pitimiksi. Kuitenkin Arendt toteaa, että ihminen on unohtanut mihin tästä koituvaa vapautta voi käyttää. Ja ettei sitä tarvitse ostaa. Ensimmäistä kertaa ihminen voisi teknisesti ottaen saada käsiinsä huomattavan määrän vapaaaikaa ilman, että se johtaa toisten orjuuteen. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteiskunnassamme ihminen osaa vain työskennellä ja ihmisenä olemisen arvo määräytyy työn kautta. Kuten Arendt huomauttaa, ennen uutta aikaa kristinusko piti huolen siitä, että elämän aikana ei tarvinnut muuta kuin selviytyä. Mitään ei ikuista ei tarvinnut jättää jälkeen ja hyveillekin oli lopullinen paikka elämän tuolla puolen. Jumalan kuollessa viimeistään uuden ajan lopussa jäljelle jäi vain tämä selviytyminen. Vapaan, luovan elämän hyveet, joita Aristoteleelle olivat ruumiinnautintoihin keskittyminen, poliksen asioille omistautuminen ja filosofin elämä olivat unohtuneet viimeistään Augustinuksen myötä. Filosofin ja aktiivin yritteliäisyydestä tuli vähitellen turhamaisuutta.

En osaa olla yhdistämättä tätä lukemattomiin ihmisten kanssa niin kasvotusten kuin netissäkin käytyihin sananvaihtoihin, jotka koskevat verorahojen kayttöä ja hyödyllisintä/arvokkainta tapaa selviytyä elämästä. Työn itseisarvoon uskotaan tukahduttavalla voimalla niin omasta kuin muidenkin puolesta. Palkkatyö itsensä tähden siunaa perheen, talon ja sielun tavalla, joka ei vaadi vapaa-ajalta kuin sohvan ja television tai jonkin muun tavan viettää korvamerkittyä aikaa. Rajasaaren valtaajien aloitteellisuutta väheksytään, koska heidän itseohjautunut tekemisensä ei noudata vaatimusta kaiken arvokkaan tekemisen käännettävyydestä rahaksi ennen sitä pistettä, jossa elämään voi liitteenomaisesti yhdistää työn ohella myös muita arvoja. Kuitenkin aina liitteinä.

Teoksessa Mies vailla tasa-arvoa naisen euron ajatusta arvosteleva Timo Karjalainen puhuu kokemastaan epäkohdasta sukupuoltenvälisessä tasa-arvossa. Karjalaisen mielestä on epäoikeudenmukaista, että nuorempina kuolevat miehet maksavat työssä aktiivisina vuosinaan suurimman osan verotuloista, joilla maksetaan keskimäärin pidempään elävien naisten eläkkeitä ja vanhuuteen liittyviä sosiaalikuluja (aiheesta teoksen toisen toimittajan, Hannu T. Sepposen, kommentein myös täällä; kohta 4. ja kommentit). Rajasaari-keskustelussakin vedotaan toistuvasti veronmaksajien verorahoja koskevaan omistusoikeuteen, joka muistuttaa tapaa, jolla säätyvallan aikaisessa Suomessa porvarit valittiin valtiopäiville puhtaalla rahavallalla. ”Veronmaksajana minä vaadin” -retoriikka on niin yleistä, ettei kukaan taida ehtiä edes ajatella sen seuraamuksia yhteiskuntamallillemme. Tätä porvarien vaalitapaa kuvaa Teppo Vihola samassa kirjassa kuin Karjalainen. Porvarissäädyn sisäisessä äänestyksessä oli annettavana ääniä henkilön veroäyriä vastaava määrä. Kaupunkikohtaisesti äveriäin jakeli poliittista valtaa. Tähän perustuu monen nykyisenkin kansalaisen oikeuskäsitys. Vähäinen kulutus ei vakuuta kuten varalisuuden demonstroiminen. Kallis musiikkitalo on makea, ilmainen musiikki valmiissa tiloissa kauhistus. Se, että talonvaltaajat toimivat miltei minkä tahansa julkisten projektien budjettien alapuolella, vaikka vuokraisivatkin homeisen tilan nominaalisella summalla, ei vakuuta oikeutuksesta valtaan yhteiskunnassa, jossa politiikka ei ole osallistava kansalaishyve, vaan rahaa.

Onko myöskään sitten ihme, että yliopistoille ajetaan perustuslain vastaista säätiömallia, kun valtio itsessään toimii siten, että siinä valtaa käyttelevät poliksen asioista huolehtivien poliitikkojen sijaan varakkaimpien eturyhmien edustajat? Sama periaate pätee valittaessa kansalliselta pohjalta edustajia Europarlamenttiin. Kyse ei ole yhteisistä asioista eikä yhteisistä varoista, vaan toisten ihmisten rajoittamisesta ja ohjailusta omalla omaisuudella. Kansalaishyveitä koskevan puheen kuulijakunta on kapea. Työltä ei ehdi, eikä pidä ehtiä.

Edellä mainitut keskustelut kuvaavat varsin yleistä vastustusta sille perustavalle ajatukselle, että verorahat ovat poliittisesti neutralisoituja, yhteiseen hyvään tarkoitettuja rahoja. Niitä koskevat päätökset eivät edes liberaalidemokratiassa ole enää sidoksissa varojen aikaisempaan omistajaan, vaan rahat on ikäänkuin "pesty" yhteisön varoiksi. Niiden alkuperä on yhteiskunnan vakauttamiseksi anonyymi. Nykyisin sääty-yhteiskuntaa ei ole ja lainsäädäntö uudistettiin hyvin varhain tällä laajapohjaisen demokratian vaatimalla tavalla. Säätyvallan lakkauttamisella myös varmistettiin, että Suomessa saattoi alkuaikoina toteutua jonkinlainen laimea versio Arendtinkin peräänkuuluttamasta Tulenkantajien ja raittiusseurojen poliittisesta yhteiskunnasta, jollaista Hegelin hengessä täällä ajoi myös Snellman. Tietysti kyse oli Aristoteleen (post-mortem), Arendtin ja Macchiavellin tunnustaman roomalaisen kansalaispolitiikan tapaan eliitin hyveestä, ja siitäkin korkeintaan sotaan saakka. Skandinavian ulkopuolella sen mursi jo aikaisemmin Marx. Marx teki työstä ensimmäisen hyveen vaiheessa, jossa politiikasta oli pitkästä aikaa uudelleen tulossa laajojen kansanryhmien asia. Työn ensisijaistuminen palveli niin porvaria kuin sosialistiakin. Asiasta vallitsee harvinainen konsensus. Verorahoja aletaan taas yhä enemmän omistaa, niillä ostetaan poliittista valtaa ja omistamista perustellaan maailmantalouden muutoksilla. Konsensuksen laajuuden uskoisi vähemmälläkin. Jopa aikamme perversseimpänä ja poikkeavimpana pidetytty yhteiskunta oli samaa mieltä: eräs tunnetuimmista työtä koskevista lausahduksista oli asetettu kuuluisan rautaportin ylle.

Asetelma ei liene vieras myöskään uudelle pätkätyölaisyydelle, puhumattakaan yhteiskunnassamme vallitsevasta, itseään ruokkivasta asennoitumisesta työttömyyttä kohtaan. Työtä ei ole, mutta sitä on oltava. Mikäli selviytymisen eteen ei tarvitse tehdä tarpeeksi työtä – mihin automatisaatio olikin johtamassa -, tarvitsee sitä keksiä. Tämä työ ei kuitenkaan ole edes Arendtin hengessä oikeaa työtä, vaan jotakin vielä ovelampaa. Se ei enää merkitse elannon saamista muuten kuin osana porvarillista moraalia, jonka mukaan jokaisen on sinniteltävä vähintään muodon vuoksi ja ne, joille sattuu osakseen ylijäämää saavat sitten erikseen ostaa joutilaisuuden. On tietenkin kohtuutonta luulla, että joutilaisuutta kasvaa puissa tai on olemassa ilman, että se ostetaan.

Erehtyneitä on kuitenkin ollut vähintään mainitsemastani Aristoteleesta lähtien historian sivu ja vielä 1900-luvullakin oli niitä, kuten Arendt, jotka halusivat esittää uudelleen kysymyksen vapaudesta.

Tämä kommentti ei ole ensinkään peräisin koko poliittisen koordinaatiston x-akselilta, ei oikealta eikä vasemmalta, eikä se myöskään haikaile takaisin hegeliaanista kansanhapatusta. Kommentoin vain ihmettelläkseni, kuinka oikeassa Arendt onkaan puhuessaan siitä, että ihmiset ovat unohtaneet, mitä vapaudella voisi tehdä. Yksi käytetyimpiä sanoja näkyy ihmisten toimissa vain hokemana, johon on loputtomasti poikkeuksia. Ihmettelen myös vapaudella tekemisen ja ilmaisen aikaansaamisen osakseen saamaa vihamielisyyttä. Siellä missä kansalaishyveet ovat vapaaehtoisimmillaan ja spontaaneimmillaan, ne tuntuvat saavan osakseen myös eniten ylenkatsetta. Kuten sanottua, Jumala on korvannut poliittisen osallistumisen hyveet ja Jumala on kuollut. Jäljellä on selviytymiskamppailun teeskenteleminen.

(kuvassa Caillebotten Les raboteurs de parquet)

Väliajalla jalkojen kohinaa

2008-04-21T00:06:00.006+03:00

Ei mitään ihmeellistä. Tai ei mitään muuta kuin ihmeellistä. Päivä aurinkoa, ylenmääräistä simanjuontia, koskettavaa musiikkia ja erään ihmisen koskettavien runojen lukemista sekä niistä koitunutta yksinäistä pohdiskelua, joka jatkuu yhä hyvin tervetulleella tavalla. On vaikea sietää ajatusta siitä, että luominen ilman rakkaushuolia on tuskaa. Eilen taisi myös täyttyä kokonainen vuosi tätä lokia. Miten sekin voi nyt tuntua niin nostalgiselta, vaikka oli ylen sietämätöntä aikaa. Tämä on tilanteeseen oikein sopiva hajanainen kommentti. Taustalla pianon laiskoja sointuja.

(kuvassa eräs vanha maalaukseni)

Kaksi kuihtumista; runo- ja valokuvatorstai

2008-04-17T11:50:00.005+03:00

Kaksi kuihtumista

I

Siivet kuin valkean linnun
jota lämmin ilmavirta kantaa

haihduttaa sen kosteuden
suostuttelee irti sulat, höyhenet
pöllyttää kuivasta rangasta
hennot nivelet, lukkoon palaneet

Kuihtuva liha vaappuu tuulessa
kunnes särkyy tomuksi

II

Vanhalla, laholla
Viikatulla pellavalla
Makaa vauva selällään

Torso on jotenkin pehmeä
Rinnan yläosa, pitkä kaula
Odottamattoman kovat
Rintakehässä kaksi reikää
Joista toisesta pistää naru

Kookkaan pään
Silmät avonaiset
Valjun siniharmaat
Tukka ihoon puristunut
Suun autioon monttuun
Näkyy pidemmälle kuin
Tyhjään syvään voi

Huulet rohtuneet pois
Poskiin sormin murretun
Jauhemaisen karmiinin

Hatara korjausyritys
Nenä töin tuskin erottuu
Jähmeä kappale ei käänny
Vihjeeksi kallon muodosta

Jaloissa näkyvät ompeleet
Ja jotakin kuin sientä
Varpaita ei ole
Vain kurotut nahkapussit

Se tahtoo yhä
Tulla otetuksi syliin

***

Sekä runo- että valokuvatorstain 86. haaste käsittelee esteettistä lempilastani, rappion estetiikkaa. Itse merkitsen sen tosin aina ruosteen estetiikaksi. Rappio on liian asenteellista, moralistista ja lineaarista. Ruoste käsittää niin syöpyvän metallin kuin ne kasvit, jotka särkevät betonin ja murtavat rakenteet. Tällä kertaa tekstini liikkuvat ensiolettamalta edellisen ja hieman ikääntynyt (otan kuvia aina, kun saan tallentimen käsiini) valokuva jälkimmäisen alueella. Yllä olevat runo-otteet eivät ole siitä herkullisimmasta, hienovaraisesta päästä. Toinen osa tuntuu aina menettävän muotonsa, ellen salli sen säilyä yhtä proosallisena kuin se kai luonnostaan on. Lievä, poistuva kuume ei antanut armoa värkätä pidempään. Näitä aiheita saisi olla aina aika ajoin enemmänkin.

Uutistiedosta

2008-04-17T11:01:00.002+03:00

Luin uutisotsikon, jonka mukaan "Saimaalta löytyi eri asennoissa 51 kuutinpoikasta." Kyse olikin "laskennoissa löytymisestä".

Päässäni on nyt jotakin vialla. Seuraavaksi jatkoin lukemaan Sörnäisten vankilan ympärille rakennettavasta tillimuurista.

Taidan vetäytyä sienimökkiini.

Skisma

2008-04-13T11:27:00.003+03:00

Geert Wildersin Fitnalle on julkaistu YouTubessa vastaelokuva, Skisma (Schism). Suosittelen molempien katsomista kaikille tämän alueen keskusteluista kiinnostuneille tai niistä mielipiteitä ylläpitäville. Saatavilla näkyy olevan pari versiota Skismasta, joista oletan tämän Raed AlSaeedin yli kuusiminuuttisen olevan se lehdistössäkin uutisoitu lyhytelokuva. Toinen on pidempi, muuteltu ja täydennetty versio, joka tuntuu enemmän länsikriittiseltä elokuvalta kuin elokuvalta Raamatun käyttötavoista. En tiedä onko tekijä sama. Jälkimmäisessä kuvataan myös kristittyjen toisilleen tekemää väkivaltaa. Tässä mielessä ensimmäinen elokuva toimii paremmin vastauksena Wildersin hengentuotteelle. Mieluummin kuitenkin molemmat yhdessä. Tämä alkaa kuulostaa jo siltä kaipailemaltani keskustelulta, vaikka elokuvien yleisöillä ei tahdokaan pysyä keskustelu asiatasolla. Kuten Fitnan kohdalla, viimeiset minuutit ovat myös molemmissa Skismoissa tärkeimpiä. Toivon, että kriitikot lukevat ja ottavat ne todesta molempien puheenvuorojen kohdalla. Toisin kuin jälkimmäinen Skisma-version tekijä, en tosin ajattele, että tällaisten elokuvien julkaiseminen on turhaa. Ne vain täytyy pitää yhteydessään ja nähdä ne vastalauseina uskonnon inspiroimalle väkivallalle, eri uskontojen pyhien kirjoitusten vihamielisille tulkinnoille ja vapaan keskustelun hiljentämiselle väkivallan pelolla. Siinä, missä Hamasin lasten ohjelmat Farfur-hiirestä, Nahoul-mehiläisestä ja Assud-pupusta todistavat tietyn poliittisen Islamin nimissä suoritetusta lasten hyväksikäytöstä ja indoktrinaatiosta, ensimmäinen yllä linkitetyistä elokuvista näyttää vastaavaa ja vaarallista kristittyjen lasten hyväksikäyttöä poliittisiin ja fundamentalistisiin tarkoituksiin.

Euroopan hallitukset voisivat ottaa ohjat käsiinsä ja tehdä aloitteen molempien elokuvien näyttämiseksi televisiossa yhteisellä lähetysajalla.

***

Kiinan suurlähettiläs Fu Ying väitti Lontoossa, että ”länsi” demonisoi Kiinan ja että Tiibetissä ovat vallalla monimutkaisemmat ongelmat kuin mediassa annetaan ymmärtää. Kiinan tarkoitusperät ovat kuulemma pelkkää hyvää sanomaa: ruokaa, asuntoja ja vaatteita. Joten miksi Kiina sitten joutui eväämään YK:n ihmisoikeustarkkailijalta pääsyn alueelle? Ja mihin Kiina tarvitsee territoriaalista valtaa tuon mainitun avun perille toimittaakseen? Suurlähettiläs valitteli, kuinka Kiinan ja ”lännen” tavat nähdä toinen osapuoli ovat ajautumassa erilleen. Tämä kai tarkoittaa, että ”jos sä sanot, että mä oon X, niin ite oot X”.

Nuori kiinalaisnainen oli ihmetellyt suurlähettiläälle, missä Britannian kuulu herrasmieskulttuuri luuraa. Turistit kaikkialla matkustavat löytääkseen toisaalta kotimaansa ja oman elämänpiirinsä piirteitä; uudelleenvaatetettuja nukkeja. Tässä hengessä mennään etsimään jo ennalta arvattuja piirteitä ja petytään, kun luotu fetissi ei paikan päällä toteudukaan. Paikan päällä vahvistettu fetissi on aitouden tae. Todellinen toiseus ja tiedon monimutkaistuminen häiritsee. Kuitenkin toisaalla sen vielä tragedian hengessä hyväksyy – toinen ei ollutkaan, mitä kuvittelin (yleistä ihmisten välisessä kanssakäymisessä). Kotimaassa se johtaa herkästi medikalisointiin ja kriminalisointiin. Pidetään siis epäkohteliaana medikalisoida ulkomailla. Jos tahtoisin eksotisoida, voisi ehdottaa, että kiinalaisnainen etsi varmaankin li’tä (suunnilleen ”hyvä tapa”) ja ”länsi” etsii arvostusta yksilön oikeudelle romuttaa elämänsä, nikertää se amatöörin taidoilla ihan omansanäköiseksi ilman elävästä mallista maalaamisen hyveitä ja paheita. Olen itsekin sitä mieltä, että elämä on jotakin liian arvokasta uhrattavaksi toisten professionalismille ja stylismille. Kuitenkin, jotta todella voitaisiin puhua kansoista ja sitten ihmisistä tällaisten laajojen metaforien tai essentioiden (kuten li tai yksilöllisyys) toteuttajina, joudutaan tekemään paljon karsintatyötä ja hylkäämään paljon vastakkaista todistusaineistoa. Tekeekin mieleni kysyä, miksi puhe ”kulttuurista”, jos sitä tarvitsee olla, ei kykene käsittelemään symmetriaa ja tarinan rakennetta koskevia odottamattomuuksia? Sanassa”kulttuuri” on aina pyrkimys kohti yhtä eheää tarinaa ja sellaista kaiken tiedon summaa, jolla on taipumus pitää itsensä koossa. Pysäytän etenemiseni tähän suuntaan nyt hyvän sään aikana, sillä keskustelu käsitehistorioineen on aivan liian pitkä.

Olympiatuli, aktivismi, muodonmuuttajat ja Laila

2008-04-11T17:38:00.008+03:00

Hahhaa! On niin surkuhupaisaa, kuinka Yhdysvallat vastaa kiehuntaan olympiatulen ympärillä kuljettamalla sen varkain toista reittiä. Jos aktivistit ja yleisen Tiibet-tiedostuksen kohottajat riittivät myös olympiakisoille myönteisen yleisön odotusten pettämiseen, paljonko arvellaan olevan jäljellä siitä symboliarvosta ja solidaarisuuden sanomasta, joka tulen kuljettamisella ajatellaan olevan? En voi kuin epäillä, että tässä on Yhdysvallat juuri siinä työssä, jonka saralla se on itseään Bushin hallintokaudella kehittänyt. Ensin havaitaan turvallisuusongelma koskien mitä hyvänsä asiaa ja sitten ajetaan läpi ratkaisu siihen muista arvoista ja itse asiasta piittaamatta, ja etenkin, mikäli sillä keinoin voidaan välttää sitoutuminen avoimeen keskusteluun ja ihmisoikeuksiin. Tärkeintä on, että saadaan ylikokoinen kynttilänsytytin salakuljetettua teknisesti halki määrätyn territorion. (Miten tuli muuten kuljetetaan sammumatta esimerkiksi valtamerten ylityksissä?) Se tästä aiheesta. Olen valmis boikotoimaan olympialaisia, mutta se ei sikäli paljon paina ja on hieman harhaanjohtavaa, että en luultavasti katsoisi niitä muutenkaan.

Tänään muuten alkaa viikonloppu, jonka aikana vaaditaan kaupunkitilan vapauttamista. Talonvaltaajat ovat liikkeellä useammassa maassa ja Suomessakin monessa kaupungissa. Myös Helsingissä. Ihan just alkaa mielenilmaus rautatientorilta ja jatkaa kohti Rajasaaren tiloja, joihin ovat ainakin nettitietojen perusteella tervetulleita kaikki. Tiloissa on viikolla kuvattu amatöörielokuvaa. Taidetta sellaisessa muodossa, jossa sitä soisi tuettavan enemmän. Tänään ovat paikalla luvassa bileet, joskin Kaapelillakin olisi avajaiset. Olen poliittisesti utelias luonne, joten lähden pian jälkijunassa nuuskimaan. Toivottavasti en ole ainoa.

Tuli mieleeni, että aikaisemmin puhuin uskosta muodonmuuttajiin, joka ei ole kadonnut minnekään. Olemme vain laiskoja katsomaan sellaisia toimintapojamme, joita emme voi kohtuudella eksotisoida ja retorisesti etäännyttää itsestämme. Kapitalismissa vaihdetaan hyödykkeitä, tavallisen ihmisen kohdalla alkaen ajan kääntämisestä varsinaisesta aikaansaamisen funktiosta erkaantuneella ”työllä” valuutaksi ja valuutan puolestaan muiksi hyödykkeiksi. Mikäli työskentelevä ihminen ei ehdi ennen kuolemaansa uudelleenkohdistamaan rahaksi kääntämäänsä aikaa, onko hän läpikäynyt muodonmuutoksen rahaksi?

Rakastan antikliimakseja.

Ihmisraha vs. Dracula?

Asiasta vähintään neljänteen. Eksyin kuuntelemaan hieman Laila Kinnusta, jonka musiikista osaan pitää yhä enemmän. On todella sääli, ettei hän päässyt Suomessa levyttämään jazzia, vaikka piti siitä itse. Ylen elävässä arkistossa on tarjolla hauska pieni klippi vuodelta 1961. Laila pääsee jammailemaan Mäyränkolossa Helsingissä. Linkki videoon löytyy tältä sivulta.

(kuvassa Banksyä Betlehemistä)

Kaksi hirvireseptiä

2008-04-08T14:19:00.009+03:00

Serafien lepattava parvi tuuttaa taivaallisiin hopeapasuunoihinsa. Valmistin toissapäivänä hirvipataa kauneimmasta näkemästäni palasta vielä jäisenä hieman mustaherukkasorbetin väristä hirven sisäpaistia. En malta olla ruokabloggaamatta (seuraavaksi muotibloggaus...?). Kuvia ei kuitenkaan valitettavasti ole luvassa. Minulla ei ole tähän hätään kameraa. Vieritin pakastimesta kerralla suuremman lohkon lihaa ja eilen kokeilin hirvi-tartiflettea. Molemmat ovat seuraavana päivänä ehkä vielä valmistuspäivääkin parempia. Lisäksi molemmat ovat ruokalajeja, joita kukaan ei kohta enää jaksa syödä, sillä tulee kesä ja jos jokin on tuhdimmasta päästä, niin nämä. Joudun yhä ajelemaan aterioinnin seurauksena kasvaneita karvoja paikoista, jossa niitä ei kuulu olla. Kokkaan yleensä ulkomuistista, tai pikemminkin nenän varassa, joten toivottavasti en tee virheitä luetellessani sinänsä yksinkertaiset raaka-aineet ja prosessin.

Hirvipata (4-5 henkeä)

reilu puoli kiloa hirven paistia

n. pari suurta tai neljä keskikokoista porkkanaa

iso sipuli tai pari keskikokoista

sieniä (itse käytin ½ ensin liottamiani suppilovahveroita ja ½ (pieni rasiallinen) pienikokoisia herkkusieniä)

pieni rasia ruusukaaleja (n. 200g)

1,5 rkl vehnäjauhoja

n. 1 tl rouhittua mustapippuria (tai maun mukaan)

n. 0,5 tl suolaa

n. 2 rkl voita

tölkki Guinnessia (tai muuta tummaa olutta)

vettä

Paloittele liha 2-3cm paloiksi. Mieluummin hieman suuremmiksi suupaloiksi kuin pieniksi. Mieluummin hieman epäsäännöllisiksi paloiksi kuin kuutioiksi. Osa karkean pataruoanviehätystä ja estetiikkaa ovat mielestäni sen sisältämien raaka-aineiden muodot ja hienosäätämätön koko. Joku lisäisi joukkoon vielä pienen määrän sianlihaa, mutta mielestäni se päästää ruokailijan liian vähällä salliessaan joukkoon ylimääräisen vaaleamman maun. Kuori ja paloittele sipulit ja porkkanat; edelliset suurehkoiksi paloiksi ja jälkimmäiset nätistelyn vuoksi pyöreiksi siivuiksi. Ruusukaalitkin voi puolittaa ja sienille tehdä mitä tahtoo niiden koon edellyttämällä tavalla.

Ruskista liha kevyesti pannulla ja siirrä pataan. Ruskista sipuli ja porkkana kevyesti ja siirrä pataan. Lisää pataan sienet. Suppilovahverot toimivat oikein mukavasti ja herkkusienet tuovat haluttaessa pientä lisää. Kaikkein loistavin valinta ovat mielestäni lampaankäävät, jos niitä saa käsiinsä. Kantarellit toimivat oikein hyvin. Suolan ja pippurin voi lisätä tässä vaiheessa. Levitä ja sekoita vehnäjauhot tasaisesti ainesten joukkoon. Lisää maun mukaan 2-3+ dl Guinnessia ja vesi. Itselläni tapaa kulua (itse pataan...) jopa lähemmäs neljää desiä. Mikään muu stout tai tumma olut ei ole toistaiseksi vetänyt vertoja Suomessa ylihinnoitellulle Guinnessille. Olen kokeillut myös tummalla Velkolla. Tuloksena on selvästi makeampi, mutta silti ihan hyvä versio samasta padasta. Lisää vettä ja osa suppilovahveroiden liottamiseen käytetystä vedestä, kunnes padan koostumus on sopiva. Jos tahtoo käyttää esimerkiksi kantarellifondia, sen voi lisätä tässä vaiheessa. Anna padan kiehua miedolla lämmöllä noin tunnin ajan. Lisää halkaistut ruusukaalit (niitä saa yhä) ja keitä vielä n. 5 minuuttia. Ihanteellisesti ruusukaalit ovat juuri ja juuri kypsiä. Pinnalle voi halutessaan ripotella vielä persiljaa.

Tarjoa hyvän vaalean leivän ja virvoittavan salaatin kanssa. Ruokajuomaksi sopii jokin raikas olut tai ruoan hengessä piimä. Tumman valitseminen jo ennestään järeiden makujen kumppaniksi ei jätä ruokailijalle henkireikää.

Hirvi-tartiflette (harvemmalle kuin luulisi)

200-300g hirven paistia

1,2 kg kiinteähköjä perunoita

iso sipuli

1 reblochon

2 valkosipulinkynttä (tämä ruoka ei kaipaa enempää, vaikka olisi entusiasti)

75g voita

2+ rkl crème fraîchea

suolaa

rouhittua mustapippuria

Pese perunat hyvin, keitä ne ja anna jäähtyä. Älä kuori, sillä kuori antaa ruoalle oman arominsa. Leikkaa perunat sopiviksi, paksuhkoiksi siivuiksi, jotka pysyvät pääsääntöisesti koossa. Vuole hirvi ohuehkoiksi lastuiksi (kuulostaa huonolta elämänohjeelta). Liha oli minulla yön yli marinoitumassa, mutta se ei ole välttämätöntä. Koska tartifletteen käytetään kai yleensä savustettua kinkkua tai pekonia, ’savustin’ nyt ohueksi vuoltua lihaa ripottelemalla sen päälle maltillisesti Lapsang Souchong -teetä. Ensimmäinen yritys tällä saralla toi lihaan miedon savun aromin. Leikkaa sipuli karkeaksi silpuksi.

Kuullota sipuli parahultaisesti voissa. Lisää murskattu valkosipuli ja kuullota (älä käristä) vielä pari minuuttia. Lisää lämpöä. Paista hirven lihaa pannulla siten, että se alkaa ruskistua. Paista perunoita, kunnes ne saavat kultaisen pinnan. Voitele uunivuoka. Lisää siihen perunat, sipuli ja liha. Mausta suolalla ja rouhitulla mustapippurilla. Sekoita hieman. Halutessaan voi valella vuokaan hieman sopivaa valkoviiniä. Lisää crème fraîche. Levitä/asettele päälle reblochon. Reblochonin voinee pakon edessä korvata jollakin muulla pehmeällä camembertmaisella juustolla tai pehmeällä, haisevalla lehmänmaitojuustolla, jota ei todennäköisesti saa keskivertomarketin juustolaarista. Reblochonin varastamisesta juontuva nimi tulee Wikipedian mukaan 1500-luvulta, jolloin monien maanviljelijöiden lehmien kaikki maito olisi mennyt veroihin, elleivät he olisi käyneet yöllä varkain toisella lypsyllä. Yölypsy tuotti erityisen rasvapitoista ja tukevaa maitoa, jota sitten käytettiin omiin tarpeisiin, mm. tähän juustoon. Paista 220-250 asteessa noin 15-20 minuuttia, kunnes pinta on kauniin kultainen. Tartifletteähän nautitaan after-ski-ruokana, koska se on helppo pitää lämpimänä ja paranee vain odotellessaan. Tämä pätee myös seuraavana päivänä lämmittämiseen.

Tarjoa salaatin kanssa. Tartifleten kanssa on tullut joskus nautittua valkoviiniä, etenkin, jos sitä on käyttänyt jo ruoanlaitossa, mutta tällöin jää tämänkin ruokalajin kanssa kaipaamaan vaaleita oluita. Ne vain tuntuvat istuvan paremmin. Britanniassa oleillessani valitsin mieluiten kevyen alen tai intialaisperäisen Cobran, jota en ole kuitenkaan surukseni löytänyt Suomesta. Tänne ei, valivali, muutenkaan tuoda juuri parhaita suosittuja merkkejä: Iso-Britannia (intialaisperäinen): Cobra; Skotlanti: Belhavenin Best; Puola: Zywiec ja Tyskie; Saksa: Erdinger (nimenomaan se vaalea, suodattamaton vehnäolut). Puolasta tuodaan Alkoonkin tietääkseni vain vahvaa Warkaa. Eli juuri sitä, mitä tapaamani puolalaiset pitivät vain alkoholiprosentin perässä olevien deekujen juomana. Se on kyllä etovan makuista.

Vaikka kirjoitus on jo venähtänyt, täytyy minun tässä samassa yhteydessä ylistää yhtä luultavasti jo useamman vuosisadan jumalaisimmista juustoista: Brillat-Savarinin ja kuulemma myös Napoleonin arvostamaa brandyn oranssia kiekkoa, Époisses de Bourgognia. Kun juustosta lukee esittelyjä, ei juuri koskaan unohdeta mainita Brillat-Savarinin kutsuneen juuri Époisses'ta "juustojen kuninkaaksi". Mies oli kuitenkin puheiltaan niin eeppinen, että ties vaikka olisi kutsunut montaa muutakin vähintään kuninkaaksi. Eräs lukemani esittely väitti, että juusto on niin voimakkaan tuoksuinen, että se on kielletty ranskalaisessa julkisessa liikenteessä. Liekö totta. Suosittelen juustoa sillä ehdolla, että ette osta niitä kaikkia. Suomessa niitä saa oman kokemukseni perusteella ainakin Helsingin ja Lahden kauppahalleista. Vaikuttaisi siltä, että Maun fysiologian voi puolestaan saada täältä sekä englanniksi että ranskaksi. Ainakin jälkimmäisen html-paketissa on mukana myös teoksen hauska kuvitus.

"Pojat, älkää kiusatko ankkoja" -miehistä

2008-04-08T10:08:00.003+03:00

HS lainaa Uutislehti 100:n juttua miehestä, joka osoitteli poikia haulikolla Pohjois-Haagassa. Mopon korjaaminen häiritsi hänen kaupunkirauhaansa. Olen tavannut lapsuuskokemuksista johtuen kutsua kaikkia tämän ihmislajin edustajia sukupuolesta riippumatta ”pojat, älkää kiusatko ankkoja” -miehiksi. Heidän kokemansa riesa voi olla aito tai kuviteltu, mutta ei koskaan keskustelulle avoin. Jokaisen lähipiiriin eksyneen aikeet paljastuvat omakotitalon marjapuskista ja kerrostalon sisäpihan nurkan takaa haravan kanssa väijyvälle "pojat, älkää kiusatko ankkoja" -miehelle. Miten näitä syntyy? Ja keitä ovat ne ihmiset, jotka havahtuvat maakuopissaan heti, kun mediahälinä ylittää heidän matalan stimulaatiokynnyksensä ja alkavat lähetellä koulusurmaajien 'tyttöystäville', satunnaisille julkkistanssijoille ja lehden sivuille liian usein eksyneille kansanedustajille tappouhkauksia? Asiaan ei ole luultavasti edes ratkaisua, koska siinä missä toiset tulevat mökkihöperöiksi haja-asutusalueilla, toiset kajahtavat väestöntiheyden paineessa. Ehkä ne ovat samat ihmiset, jotka kajahtaisivat joka tapauksessa ympäristöstä riippumatta. Jokin voima maailmassa varjelkoon minua siltä, että itse muutun vanhemmiten ”pojat, älkää kiusatko ankkoja” –mieheksi.

MPMS

2008-04-04T19:20:00.004+03:00

Kärsin luultavasti MPMS-oireista, koska kaikki vinksallaan oleva ärsyttää tavattomasti muutenkin sovittujen ajankohtien ja siisteyden suhteen anaalista ihmistä. Aamulla eräs ystävä myöhästyi sovitusta ajankohdasta, mikä kiristi jo otsasuoniani, vaikkakin hyvin hennosti. Mutta vasta nyt, toisen ystävän luokse siirryttyäni, otsasuoneni komeilevat ilta-auringon paahteessa kuin totalitaarinen arkkitehtuuri. Pintojen pöly ja lattian muruset menevät vielä tavallisen elämän ja paljon poissaolon piikkiin, enkä sinänsä pidä ystävääni patologisen sotkuisena ihmisenä. Selvästi kuitenkin siisteys ja toimivuus ovat hänelle kausittaisten puuskien varassa. Tai sitten sotkuisuuden kaudet vain sattuvat venymään niin, että default-puhtaus pääsee harvoin esiin! Ärrärrär!

Hiiren osoitin hyppii näytöllä itsekseen, eikä ihme, sillä optisen hiiren pohja on tuntemattoman substanssin peitossa. Kirjoitin ja sen päälle asetettu modeemi olivat pudonneet lattialle tietokonepöydän taakse, pöytä itse on pähkinänmuruissa ja cd:t, mukaan lukien minulta lainattu, lojuvat koteloiden ulkopuolella pölyyntymässä, paitsi milloin ne ovat muiden pöydällä lojuvien objektien alla. Ulkoinen kiintolevy makaa kyljellään pöydällä siten, että pöly pääsee kotelon sisään tuuletusaukon kautta. Aikaisemmin itseoikeutettua organisointivaistoani toteuttaessani siistimäni ja järjestämäni kirjahylly alkaa tasaisesti osoittaa merkkejä työn tulosten haihtumisesta taivaan tuuliin. Jääkaapissa itää vanha ruoka hometta muovisessa pakasterasiassa ja foliolla peitettyä mukia en uskaltanut edes avata pienestä reiästä pilkistävän sinisen karvan vuoksi. Luultavasti kyseessä ei ole yksi Muppeteista. Jääkaapin ovenkahva demonstroi kuivuneen salaatinlehden hentoa vihreää, kolmannes hankitusta ruoasta pilaantuu kaappiin ja kahvipaketti ammottaa avonaisena siten, että tuotteen aromit pakenevat. Vedenkeittimeen on jäänyt vanhaa vettä. Ilman kantta jääneen hampurilaismallin hengessä todettakoon kuitenkin, että tiskejä on tavallista vähemmän ja aikaisemmin kroonisesti vinoon asettunut kaihdin on suoristettu.

Korjasin, mitä säällisesti saatoin. Taidan istahtaa hetkeksi meditoimaan.

(kuvassa Frantisek Kupkan Le Commencement de la vie ou Les Nénuphars)

Pesäero Kanervasta käytyyn keskusteluun

2008-04-03T12:20:00.002+03:00

Olin varma, että uutinen Kanervan eroamisesta oli aprillipila. Väite, ettei enää riitä, että ministeri hoitaa työnsä hyvin mikäli hän on julkisen huutelun perusteella yksityishenkilönä ”epäkelpo” on todella käsittämätön ja demokratian kannalta ongelmallinen. Onko asia tarkoitus ymmärtää niin, että kansanedustajan persoonan jo vaaleissa saama luottamus ei riitä, vaan käytöksen soveliaisuuden sanelevat poliittisten ja henkilökohtaisten vastustajien ennakkoluulot tai jokin ennalta saneltu moraalinen dogma? Tämä on viimeisen päälle uutta arvokonservatismia, jossa eettinen keskustelu halutaan sulkea ulos moniarvoisen demokratian piiristä.

Kanerva valittiin JO eduskuntaan sellaisena henkilönä kuin hän kokonaisuudessaan on. Hänen persoonansa nauttii jo ennestään luottamusta. Tämä vaikuttaa unohtuneen niiltä, jotka vetosivat ”neuvostoaikaan” ikään kuin vastauksena niille, jotka kehottivat kunnioittamaan ministerin yksityisyydensuojaa. Ainakin sen jälkeen, kun jutusta on jo uutisoitu ja ahdistelu jatkuu työskentelyä vaikeuttaen päivästä toiseen. Painotettiin viran ulkopuolisten asioiden merkitystä poliitikon luottamukselle aivan kuin ne eivät olisi jo ennestään osa edestajien valintaprosessia. Mikäli toisten ehdokkaita (ja Kanerva ei ollut omani) saa ryhtyä arvopohjalta erottamaan, saanko vaatia, että ensialkuun kaikki avioliittoinstituutiota tukevat poistuvat hallintoelimistä?

Yksi valittelemanikaltainen kommentaattori on julkaistusta artikkelista toiseen ollut mediakulttuurin professori Mikko Leinonen perustelemattomine syytöksineen tiedostamattomasta miesten välisestä homososiaalisesta veljenpelistä. Vrt. myös HS. Poliittinen eliitti muka puolustaa toilaillutta jäsentään. Pah. Huonossa keskustelussa mopojensa hallinnan menettäneitä liehittelevä populistinen showbisnes nieli Kanervan heti, kun hänen imagoonsa alkoi kertyä orgaanista ainesta, ravintoarvon vähäisyydestä piittaamatta, ja paskansi suurimman osan nielemästään materiaalista sulattamatta tien poskeen.

Stubb on varmasti hyvä valinta Kanervan seuraajaksi, mutta se ei tee puoluejohdon lipevästä päätöksestä yhtään parempaa. Kokoomuksen johto on kai tehnyt sitten selväksi sen, minkä (ja millaisia lehtiä lukevan) osan ’kansaa’ se segmentoi potentiaalisiksi äänestäjikseen. Valitun edustajan luottamuksen kyseenalaistaminen ei selvästikään vaadi keskustelua, vaan ainoastaan tarpeeksi iimou-kohinaa. Asialla ovat varmaankin samat ihmiset, jotka osaavat nimetä useampia narsisteja ja psykopaatteja ja puhuvat rutiininomaisesti tunneälystä, millä tavataan tarkoittaa, että koko maailman tulee toimia heidän sensitiivisyyksiensä mukaisesti, mutta he eivät itse ole velvollisia samaan harkintaan toisten suhteen. En puolla ahdistelua, mutta siitä keskustelussa ei olekaan ollut kyse. Ainakaan en törmännyt suurempaan haluun ymmärtää tilannetta asianosaisten (siis vain ja ainoastaan Kanervan ja Tukiaisen) keskinäisestä näkökulmasta. Minusta on kyseenalaista pitäisikö ”kansan tahdon” olla päättäjille laki, mikäli keskustelu muistuttaa noitavainoja ja yksittäisten klikkien moraliteetteeja saarnaavaa hysteriaa oikeudellisten näkökulmien painottamisen sijaan. Olen nähdystä keskustelusta yhtä hyvilläni kuin perinteisestä vasemmistoagitaatiosta ja akatemian suojista harjoitettavasta strategisesta aktivismista.

En osaa suositella edes korvatulppia.

Fitna

2008-03-27T22:12:00.009+02:00

Katselin juuri oikeistopopulistin ja Hollannin Vapauspuolueen Geert Wildersin Fitnan, josta on kohuttu paljon ja jonka esittäjiä useat fundamentalistiryhmät ovat uhkailleet väkivallalla. Elokuvan varsinainen sivu ei ole toiminnassa. Ilmeisesti kiihottaminen kansanryhmää vastaan ei vaadi tarkoituksenmukaista toimintaa, vaan riittää, että joku kiihottuu. Tämä periaatteena hieman ongelmallista, koska ihmiset kiihottuvat eri asioista. Omasta puolestani voin todeta, että vaikka epäilen, ettei Wilders saavu puhtaita jauhoja pussissaan, elokuva on varovainen ja esittelee todella tapahtuneita julmuuksia. Elokuva käsittelee sellaista poliittista väkivaltaa ja anti-liberalismia, josta on voitava puhua ja jota koskevaa todistusaineistoa täytyy voida uhkailuista huolimatta julkaista. Ääriainesten tekoja ei tule kuitenkaan sotkea islamin uskoon itseensä. Ihmiselle on jätettävä uskonnosta ja ideologiasta riippumatta yksilönä tilaisuus toisten vapauksien kunnioittamiseen. Elokuva käsittelee niitä, jotka uskonnosta ja ideologiasta riippumatta eivät niitä kunnioita.

Edit. Hollantilaisten ja pian luultavasti muidenkin eurooppalaisten poliitikkojen reaktio on kaksinaamainen ja vellihousuinen. Hollannin pääministeri syyttää elokuvaa koko islamin samaistamisesta elokuvan esittelemään väkivaltaan. Minusta taas näytti, että filmi kehystettiin nimenomaisesti ottamaan kantaa väkivaltaan valmiiseen uskonnolliseen fundamentalismiin. Lisäksi lopussa painotettiin, että väkivalta ei ole ainoa vaihtoehto. Ei siis ihme, että väkivaltaisimmin ovat reagoineet Al-Qaida ja Taleban-liikkeen johto. Eri asia on se, mikäli valtaosa muslimeista joutuu ikävään välikäteen kahta puolta esiintyvien uuslukutaidottomien ja väkivaltaisten ryhmien paineessa. Balkenenden sopisi keskittyä oikeusvaltion periaatteita (joihin kriittinen sananvapaus kuuluu) ja kansalais- ja poliittisia oikeuksia tukevien kansaosien suojelemiseen ektremisteiltä.

Pahus, että pitää liberaalin ihmisoikeuksien kannattajan joutua näennäisesti samalle kannalle white power -ektremistien omaan pussiin pelaamisen kanssa. Asiaa kommentoidaan varmaan myös kotimaisissa white power -genren kansallisromanttisissa ja maahanmuuttajakriittisissä blogeissa.

Selailin vielä joitakin yksityiskohtia koskien elokuvaohjaaja Theo van Goghin teurastamisen riemulla mässäilevää murhaa. Löytyyköhän tällekin murhalle ymmärtäjiä? - oliko murhaaja edes ihminen vai tekikö sen oikeastaan alistettu ja nöyryytetty subaltern kulttuuri? Toivottavasti kukaan ei edes etäisesti ehdota tällaista lukutapaa. Oikea tapa lukea on pikemminkin: jos joku vittuilee sinulle, saatko tappaa vittuilijan?

Edit. II HS uutisoi, että sananvapautta ei pidä käyttää väärin. Yllämainituista syistä katson, että on hyvin kaukaahaettua väittää Wildersin tässä yhteydessä käyttäneen sitä väärin. Sen sijaan ministeritason kommentit jatkavat Balkenenden ihmisoikeuksia loukkaavaa sävyä. Slovenian ulkoministeri Rupel toteaa, että "vapaudet eivät ole vapauksia, jos ne loukkaavat toisia." Helvetin älykäs lähtökohta avoimelle ja kriittiselle keskustelulle. Jos tuo pitää paikkansa, kenenkään ei enää koskaan tarvitse sanoa mitään. Tuon loukkaavan vihreän laatikonkin voi poistaa sivun marginaalista. Se on nimittäin siinä ainoastaan siinä toivossa, että sananvapautta rajoittamaan halajavaa virkamiestä vituttaisi. Todella tyly kommentti entiseltä (selvästi) kriittiseltä keskustelijalta, joka oli eräs yhden Slovenian ensimmäisten kommunismin haastaneiden demokraattisten puolueiden perustajista. Hyssyttelevien ministerien henki on se, että sanavapaus on niin tärkeä asia, että sitä ei saa käyttää "väärin". Toisin sanoen kyseessä ovat köyhän talon perintöhopeat, joita ei varmuuden vuoksi kannata käyttää koskaan. Ainakaan Wildersin elokuvan tapaus ei anna aihetta yhtään tätä radikaalimpiin maalailuihin.

Itse olisin voinut miltei panna pääni pantiksi, että rajoitukset koskien kansanryhmää vastaan yllyttämistä on luotu nimenomaan silmälläpitäen sananvapauden käytännöllisiä rajoituksia. Tällaisiä vähimmäisrajoituksia kuvaa se, että ilman niitä sananvapauden ihanne kumoaisi herkästi itsensä. Sananvapaus perustuu sille, että vaikeista asioista pitää voida keskustella avoimesti ja myös poleemisesti ilman väkivallan vaaraa. Siksi sananvapaus ei myöskään sisällä tätä mahdollisuutta kiihottaa kansanryhmää vastaan. Sen sijaan eettinen haastaminen on ja sen täytyy olla mahdollista. Se on toimivan ja moniarvoisen demokratian kannalta myös elinehto. Mikäli eurooppalaisten valtioiden ministerit ovat eurooppalaisista arvoista ja vapauksista todella huolissaan, on syytä ottaa hopeat ulos kaapista ja sallia kaikkien keskustelun osapuolten käyttää niitä ennen kuin ne unohdetaan lopullisesti.

(kuvassa Vladimir Borowiczin Four nails IV)

Noituudesta ja symmetriasta

2008-03-13T12:50:00.008+02:00

Olen viimein lähes Hulkin tavoin tempautunut lihakset ja suonet irvokkaasti pullistellen irti kaksi viikkoa kestäneestä pöpöstä. Mikä hauskinta, olen jälleen pakkovieroittunut kofeiinista! Yritän lykätä lankeamista Tosi Isojen aamupäiväisten uutiskahviastaloiden houkutuksiin. Yritän myös olla ajattelematta, millainen työmäärä on jäänyt alkuvuodesta vähälle huomiolle.

Aivoni tosin ovat liuenneet nuhan alhossa räytyessäni. Ehkä lopullisesti. Kävin ihmettelemässä pesukonetta, joka olikin erilainen kuin ennen (!). Uskaltauduttuani palaamaan tilaan ja varmistuttuani, ettei uusi tulokas ole väkivaltainen hain turvaa pohtimalla, mitä MacGyver tekisi vastaavassa tilanteessa. Luin ohjeet. Nekin olivat erilaiset kuin ennen (!). Pulssin tasaannuttua totesin, että minulta puuttuu käyttöön tarvittava esine, joten vetäydyin simpanssinkolooni laskelmoimaan.

Juuri nyt kuitenkin tympii hieman kirjoittaa. Yleensä ja tänne blogiin. Lukeakin jaksaisin lähinnä uutisia, julkista keskustelua ja artikkeleita, jotka vievät eteenpäin vain minua, mutta eivät töitä. Tähän tarvitaan paljon jeesusteippiä. Tekisi mieleni keskittyä kehon koetteluun. Toisaalta mietin, pitäisikö livahtaa luomaan uusi loki, joka olisi vapaa siitä ponnistelusta, jota vapaa kirjoittaminen useamman kuin yhden tuttavan silmien alla vaatii. Ongelmani ei ole halu luimistella, vaan pikemminkin samanlaisen luomista edistävän katveen tarve kuin maalatessa. Olen siis liian vähän yksin ajatusteni kanssa ja toisaalta liian vähän kontaktissa sellaisten toisten ihmisten kanssa, joiden persoonan ja henkilöhistorian kanssa en ole viimeisen päälle tuttu. Kutsutaan sitäkin vaikka vampirismiksi. Ihmeellinen myyräntyön dynamiikka: kauhea tietämisen tarve, joka kytkeytyy sen mahdollistavan tietämättömyyden janoon. Olen siis oikeastaan siinä samassa alkupisteessä, josta viime keväänä lähdin liikkeelle. Vai onko kyse vain kevään myllertävistä energioista, jotka koituvat kohtalokseni ja jotka ehdoin tahdoin soisin näkeväni perusolemuksenani, jonka kuitenkin vain valo ja lämpö herättää? Noituudesta oppiakseen ei tarvitse lukea azandesta tai hanteista.

Olen ollut ja olen yhä sitä mieltä, että tasapaino (ylipäätään yksi ihmiselämän lyömättömimpiä kestohuolenaiheita) rajallisessa elinmaailmassa löytyy itseensä sulkeutumattomasta liikkeestä. Antropologi ja filosofi Nigel Rapport luottaa Nietzschestä innoittuneen eksistentialistisen estetiikan räimeeseen ja kelpuuttaa luodin ihmisen vertauskuvaksi. Ulkopuoliset voimat vaikuttavat lentorataan, mutta momentin ennenaikaiseen kumoamiseen vaaditaan huomattava vastaenergia. Vuosia takaperin eräs rakas ystävä huomautti Rapportin ajattelun tympeästä langenneisuudesta metafysiikkaan; aivan kuin vaikkapa luoti kuvaisi olennaisella tavalla ihmisluontoa. Rapport on kuitenkin niin paljon enemmän nietzscheläinen kuin sartrelainen, että luoti on ymmärrettävä tekona tai suuntana, jossa ihminen ottaa itsensä luotina luodakseen. Joku toinen puhuisi metaforista, mutta metaforista puhuttaessa täytyy irtaantua sellaisista niitä koskevan filosofian ontologistisista rasitteista, jotka jakavat metaforan tietosisällön konkreettisen ja abstraktin vastaavuussuhteeseen. Ryhtyminen luodiksi tai mikä tahansa muu itsen tai itsen osien arkipäiväinen ja ajoittainen vertaaminen esineisiin, rooleihin ja prosesseihin ei eroa millään ihmeellisellä tavalla uskosta muodonmuuttajiin ja muodonmuuttajien uskosta kykyynsä muuntautua. Ihmissusia ja karhuna käyskenteleviä shamaaneja koskevien tarinoidemme luokittelu saduiksi, myyteiksi, kaunokirjallisuudeksi ja uskomuksiksi ei todista ajattelutavan katoamisesta, vaan ainoastaan keskusteluidemme artefaktien ja fetissien muutoksista. Kuvittelemme, että shamaani uskoi tulevansa karhuksi samalla tapaa järjestetyssä kosmoksessa kuin missä itse elämme ja pidämme häntä lapsellisena joko suoraan tai eksotisoimalla hänen toimintansa riippuvaiseksi henkilöstä itsestään irrallaan olevaan tekstiin; sellaiseen kuin ”myytti” tai laajemmin ottaen ”kulttuuri” (jonakin rakenteellisena tai rajattavissa tai laskettavissa olevana). Tällöin emme osaa kuvitella tekstiä muuten kuin itse todellisuuden päälle liimattuna liitteenä tai sen koko luonnon sanelevana koodina.

Kuitenkin omassa mielikuvituksessamme valtiot tekevät päätöksiä ja ihmiset, kuten huippu-urheilijat ottavat hetkeksi valtion tai kansan roolin. Aivan, kuten tarinoissa näkymättömät jumalat kuvataan suhteissa toisiinsa tai sankari saa hetkeksi itselleen jumalan suosion ja voimat. Näiden olioiden epävakaus (symmetrian havaitseminen saa ihmisessä luultavasti aikaan vastaavan reaktion kuin tutti ihmisvuonassa) ja jatkuva rajanvedon tarve saa ihmiset kuhisemaan. Kunniaa kaupataan ja sitä sijoitetaan salaa tai näkyvästi toisiin toimijoihin maailmoissa, joiden talousajattelun selviöitä tällainen vastaa. Sijoittajat hermostuvat, mikäli sijoitus osoittautuu kehnoksi riippumatta siitä, onko kaupan ehtoja käsitelty ennalta. Oikea manipulaatio tuntuu tuottavan kunniaa tai harmia jopa kaikille: voidaan iloita jääkiekkojoukkueen menestyksestä tai tuntea häpeää, mikäli Mika Mikäkin –formulakuljettaja takeltelee ulkomaisen median haastateltavana. Mitä ”kunniaa”? Käytämme hirveästi aikaa ja vaivaa tällaisten näkymättömien energioiden, kuten ”kunnia” ja ”valta” ohjailuun. Ei ole selvää, kenellä on mitä ja kuinka paljon, vaan joudumme neuvottelemaan, pohtimaan, päättämään ja uskomaan asiaan liittyen; emme vain koskien sitä, kenellä tulisi olla.

Tulee mieleeni myös, että kun puhutaan vapaudesta, valtio ja yhteiskunta ovat minimaalinen fetissi ihmisten kolossaalisen symmetrianhalun orvaskedellä. Niistä on vain helpompaa puhua kuin voikukan hahtuvan tyranniasta. Ja kun tuuli särkee hahtuvapallon meille yhä autoritaarisiin osiinsa, tai kun katkaistu, kypsä kukinto heitetään hetkeksi ilmavirtojen kuljetettavaksi, paljastuu suurella työllä aikaansaadun symmetrian paikka paljon monimutkaisempien ja vasta kirjoitettavien virtojen vietävänä.

Pääsääntöisesti tämän verran ihmisen ajattelutavat ovat muuttuneet.

(kuvassa netistä poimittu satunnainen otos veteen pudotetun värin vaikeasti symmetrialla pois selitettävästä johdonmukaisuudesta)

Valehtelusta

2008-03-07T10:36:00.004+02:00

Yhteiskunnalliset laitokset kuvitellaan jotenkin vapautetuiksi eettisistä arvostuksista ja laiminlyönneistä, joita ihmiset keskinäisissä suhteissaan tarkkailevat. Virheen tehtyään ne eivät kanna, eikä niiden edes odoteta kantavan siitä vastuuta. Mikäli instituutio epäonnistuu tuottamaan säädetyssä ajassa tälle osoitetun palvelun ja olosuhteet instituution ja kansalaisen välillä muuttuvat, ei instituutio hyvitä saamatta jäänyttä etua jälkikäteen. Vastuun kantaa suhteen ainoa kokeva olento. Tai pikemminkin ainoa olento, joka ei kokevana olentona piiloudu sellaisen roolin kuin "instituutio" taakse. Instituutiota roolileikkiviin ihmisiin ei päde leikin hetkellä oletus sanansa mittaisuudesta.

Jeffersonin moraali ja egoismi

2008-02-28T09:06:00.006+02:00

Moraali on yksi niistä käsitteistä, jotka tekee mieli sysätä unohduksiin ja peittää kukkavaasilla vain, koska sen harteille on koottu niin paljon vastenmieliseltä tuntuvaa painolastia ja epäuskottavilta tuntuvia takeita. Thomas Jefferson kirjoittaa kirjeessään Thomas Law’lle kaiken moraalin juuren olevan suhteessamme toisiin. Tämän hän tarkoittaa egoismille kritiikiksi, mikä ei tietenkään yllätä. Mielestäni näin on kuitenkin hieman eri tavalla kuin moraalista puhuttaessa tavataan ajatella.

Luulisin, että Jeffersonille moraali ei ilmennyt suhteissamme toisiin sillä tapaa, ettäkö ihminen jäisi silkkaa toisten ympäröimänä kasvamistaan velkaan yhteisölle tai oppimansa kielen ja instituutioiden vangiksi. Pikemminkin kyseessä on muistutus siitä, mitä voimme saavuttaa kohtaamalla toisia ihmisiä antoisilla tavoilla. Toisten huomioimisesta ja yhteisen alan löytämisestä syntyy paljon hyvää, jonka tavoittelu ei rajoita meitä. Kun kyse ei ole lopulta muusta kuin henkilökohtaisesta neuvottelusta, minkä vuoksi lähes kaikki yritykset pohtia moraalia tuntuvat tyhjentymättömiltä, ellei niissä päästä ilmaisemaan sanktiota, tarkoitusta tai toisten ihmisten nihiloimista ulos kuvasta? Kun luen viimeistä edellisen virkkeen yhä uudestaan, kärsin ajatuksen naiviuden tunteesta, vaikka oikeasti allekirjoitan sanotun. Osaan kuvitella moraalin, joka ei ole sopimus, vaan se hetki ja piste, jossa tarkkaavaiset ja avoimet yksilöt voivat arvoineen ja toisista sellaisista huolimatta kohdata. Jeffersonista ja minusta itsestäni olennaista ei moraalin kannalta ole läheskään yhtä paljon se, mitä kauheuksia tapahtuu, kun osa ihmisistä ei seuraa jotakin tiettyä moraalin sisältöä, vaan siitä, mitä sellaiselta henkilöltä jää saavuttamatta, jotka eivät vaivaudu innovoimaan omia arvojaan suhteessa toisten vastaaviin niiltä osin kuin ne sopivat.

Sen sijaan minusta on lopulta hyvin vaikeaa kuvitella sellainen moraalinen tapa toimia, joka voisi toteutua rangaistuksen tai paheksunnan uhan takaamana. Olenko koskaan toiminut oikein, koska minua on käsketty tai tiukattu tekemään niin? Solidaarisuuden tapaan, mikään vaatimus toimia tietyllä tapaa vähentäisi moraalisen harkinnan arvon teatteriksi, mikäli teatterin tarinat voisivat todella nöyryyttää ketään. Solidaarisuus ennaltamämärätyllä tavalla, ennaltamäärättyä tahoa kohtaan on ohut kuorrutus Hobbesin luonnontilalle. Sanktio valvoo poikkeuksetta yksipuolisia etuja. Usein eduksi riittää valta-asetelman kertaaminen. Yhteisöllinen, sanktiolla varmistettu tapamoraali jää mysteerinäytelmäksi, jossa kaikki osapuolet näyttelevät sovitun roolin, joka ei rakenna mitään eikä tyydytä ketään vastaaottajaa. Silti näytelmä toimii aivan kuin moraalille olisi jokin näytelmän ulkopuolinen eetterissä kelluva vastaanottaja, jonka katsetta mysteerinäytelmän valheellinen myötäily miellyttää. Yhtään vakuuttavampaa ei ole ajatella henkilöä, joka vaatii osakseen tiettyä kohtelua, ei vain vapautta kohdelluksi tulemisesta. Vaativaisin moraalinen altruisti on suurin kielteinen egoisti, joka sulkee toiset ihmiset ulos keskustelusta. Tällaista kai kuitenkin pidetään taajaan onnistuneen moraaliteorian ehtona. Meillä tuskin voi olla uskottavalla tavalla velvollisuuksia itseämme kohtaan – tai ainakin Jefferson ajatteli niin –, mutta arvojemme puitteissa meillä voi olla sellaisia toisia kohtaan. Toisaalta toisten ihmisten omat arvot asettavat rajan sille missä suhteessa voimme olla heitä kohtaan ylipäätään mitään tai toimia millään tapaa.

Tämä taitaa liittyä siihen, mitä taannoin olin mieltä rakkauden mitallisuudesta. Nyt lähden katselemaan olisiko Voltairine de Cleyre kirjoittanut jotakin.

Pasilan LAPD

2008-02-25T13:08:00.005+02:00

Luvattoman (?) kovia otteita FPS Securityn vartijoilta. Kännykällä kuvatun videon näkee Iltalehden sivuilta artikkelin yhteydestä. On hienoa, että uusi teknologia on tehnyt kansalaisyhteiskunnalle mahdolliseksi parantaa uutisoinnin laatua.

Tapausta koskevat lukijakommentit ovat sillä tapaa hassuja, että niissä kauhistellaan vartijoiden määrää ja pidetään sitä brutaalina. Kuitenkin periaatteessa mitä useampia vartijoita häirikköjä on hillitsemässä, sitä epätodennäköisempää lienee, että yksittäiset henkilöt joutuvat hankalaan, kovennettua voimankäyttöä vaativaan tilanteeseen (tämä ei päde Smash Asem -mielenilmauksen "ennaltaehkäisevästi" ihmiset Marskilta lakaisseeseen poliisimereen); niin vartijat kuin asiakkaatkin. Naisille kirjataan suhteellisesti enemmän vakavia pahoinpitelyitä kuin miehille, koska he joutuvat itsepuolustukseksi turvautumaan kovempiin konsteihin. Kirjoitin joskus aihetta ja yhteiskunnan väkivallan säätelyä koskevia periaatteita sivuten. Tämä kaikki nyt tuskin kuitenkaan ensisijaisesti liittyy muutaman teinin rauhoittamiseen. Kuitenkin riittävä määrä operatiiveja on harmiton varokeino. Tai sen pitäisi olla. Tuoreen tapauksen ylilyönnit perustuvat tarpeettomaan riehumiseen ja heittelyyn, kuten HS:n vastaavan artikkelin kommenteissa ensimmäinen vastaaja toteaakin. Jos toiminta tässä esimerkkitapauksessa on vartijaa itseään heikomman kohteen käsittelyssä "vähimmän haitan perusteista", kuten FPS Securityn Petri Miettinen väittää, niin en tiedä millä tavoin hanttiin panevaa aikuista käsitellään. Voiko vartija turvautua koviin otteisiin vastatakseen vangittavan sellaisiin pakoyrityksiin, jotka eivät ensisijaisesti kohdista hyökkäystä itse vartijoita kohtaan? Voiko pakenevan estäminen olla väkivallan oikeuttavaa hätävarjelua (jos tykkää ampua toisia polveen, oikeastaan ainoa laajasti hyväksytty uravaihtoehto on ryhtyä poliisiksi)? Olisivatko teinit halunneet muuta kuin pakoon? Olivatko he vahingoittaneet junassa ihmisiä tai omaisuutta? Voidaanko oman vapauden suojelu ilman muita väkivaltaisia motiiveja tulkita yleisesti niin vaaralliseksi, että se oikeuttaa väkivaltaan? Jos näin on, "vähimmän haitan perusteisuus" ja "hätävarjelu" ollaan vesitetty melko perinpohjaisesti.

Inside/outside Kosovossa

2008-02-22T18:03:00.007+02:00

Rehn on oikeassa siinä, että Kosovon itsenäisyys ei ole ennakkotapaus, eikä tue muun etnisen separatisimn pyrkimyksiä. Kyseessä on yhä Jugoslavian hajoamisen ja traumaattisen sotakokemuksen jälkipuinti. On myös hyvin sanottu, että Serbian 1990-luvun edesottamukset vievät siltä moraalisen oikeuden hallita Kosovoa. Uusien itsenäisten valtioiden tunnistamisen pitäisi olla harvinainen varokeino, joka ei pohjaudu kansallisidentiteettiin tai itseidentifikaatioon, vaan ulkopuoliseen ja syrjivään leimaamiseen ja väkivaltaan; siis suojakeino. Toisiaan rääkkäävät simpanssit pannaan eri häkkeihin ja jatketaan niiden koulimista paremmille tavoille. Tekisi mieleni ajatella, että nyt kuullun väkivaltaisen kansallisen kiihkon tulisi tarkoittaa, että sukupolvet vaihtuvat ennenkuin Serbia liittyy EU:n jäsenvaltioksi. Eristyneisyys on kuitenkin äärikansallismielisyyden hautomo. Yksi niistä, kuten se sosiaalipsykologinen koe, jossa koehenkilöt jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin: ei kestä kauan ennenkuin ihminen uskottelee itselleen ryhmäidentiteetin ja alkaa korostaa itseään ja kohdella toisia sen mukaisesti. Siinä niitä "juuria!"

Toivottavasti Venäjän NATO-lähettilään suusta kuullun halpamaisen voimakeinoilla uhkailun voi jättää omaan arvoonsa. On sääli, ettei Neuvostoliittoa voinut kukaan paloitella osiin sellaisella tavalla, joka ei olisi jättänyt yhtä osaa ylivertaisesti sotilaallisesti vaarallisemmaksi kuin toisia. Julmaa federaatioajattelua. Nyt Venäjä jarruttaa demokratisaatiota kehityskelpoisessa Ukrainassa ja oman uusiutuneen kylmän sotansa puskurivyöhykkeellä. Mikä demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa pelottaa ja mitä Venäjä voisi menettää (paitsi machonsa) kohtelemalla omia kansalaisiaan paremmin?

Voisiko joku muuten kertoa minulle, minkä vuoksi Kosovon serbienemmistöisen pohjoisen (Lebosavic, Zvecan, Zubin Potok) täytyy lukeutua itsenäistyvään Kosovoon, vaikka Kosovon serbit taajaan vastustavat itsenäisyyttä? Ei kovinkaan kaukonäköistä, mikäli jako perustuu vain vanhoihin rajoihin tai suosii albaanivähemmistöä.

Luomuihmisiä

2008-02-20T09:43:00.007+02:00

Aika paskamainen temppu Helsingin poliisilta tuhota romanialaisten sillanalainen leiri. Säännöt ovat asia erikseen ja pätevät sen jälkeen, kun kaikilla on perusasiat kunnossa. Kuitenkin tässäkin tapauksessa niitä on kierretty hengenpitimiksi, mikä tuntuu riittävän toisille (jo artikkelia koskevissa kommentinpätkissä) jotenkin mielenosoitukselliseen kärsivän henkilön ihmisarvon kiistämiseen: mitäs rikkoi sääntöjä, kiristetään yhä selvästi ylimääräinen pois. "Luomusäädösten mukaan riittävä elintila satakiloiselle sialle on 1,2 neliötä", muistuttaa Juha Matias Lehtonen hienossa City-lehden artikkelissaan. Ja sekin siitä hyvästä, että sika pannaan teuraiksi. Missä ihmisten sitten pitäisi asua, jos häk... kotia ei ole eikä anneta? Talvella kaupunkialueen ulkopuolella? Nolottaa jo ennestään yhteiskunnan puolesta. Luulin, että alle 30-neliöisten kaupunkiyksiöiden, pahimmillaan jaettujen, häkkikanalat olisivat jo ihmisen liikkumatilan tarpeen poisjärkeistämisen huippu. Lehtonen jatkaa: "Siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin koirat tai kolmivuotiaat lapset. Voidakseen hyvin ne kaipaavat tilaa ja virikkeitä. Neliö ei riitä mihinkään." Johan yllättää. Fyysinen kärsimys ei sitä paitsi vaadi suuria hengenlahjoja. Kenties Britannian taannoinen skandaali vapaana myydystä farmilohesta ei ansaitsekaan olla aivan niin shokeeraava kuin mediaa seuranneet ja päivittäiset ostoksensa Tescossa tai Sainsburyllä tehneet luulivat. Mitä se nyt ylipäätään tarkoittaa, että luomulihaa ja muutakin luomua koskevia artikkeleita kuvitetaan piirroslehmillä ja valokuvilla suljettujen tuotantorakennusten ympärillä kukkivista maatalomiljöistä? Ihminen ajattelee: "kukkia" --> "iloinen lehmä."

Viljelty skottilohi muuten todettiin dioksiinipitoisuuksiltaan runsaimmaksi joitakin vuosia takaperin The Times-lehdessä julkaistussa vertailussa. Kansatalous ensin ja ihmiset sitten. Uutista paheksuttiin paikallisia elinkeinoja vahingoittavana. Britit ovat moneen otteeseen olleet muutenkin närkästyneitä muiden EU-maiden nirsoilusta viedyn brittilihan laadun suhteen. Taannoisen BSE- ja CJD -tautikohun mainingeissa kritisoitiin brittiläiselle naudanlihalle asetettuja tuontirajoituksia ja vaatimuksia lihan alkuperää koskevasta kuluttajatiedottamisesta. Aika monen mielestä olisi ollut epäreilua vaarantaa Iso-Britannian kansantalous ulkomaalaisten kuluttajien hullutusten vuoksi. Onneksi se vaarantui.

Penkkariajeluissa karkkia poimivat ketterät lapset ovat kansantaloudellisesti hyödyntämätön voimavara. Natiaiset sujahtelivat aikuisten jalkojen lomassa niin ketterästi, että kaupungit voisivat lähettää haavein (siis "haavi", älkää nyt jessus luoko niille vääriä toivekuvia...) varustettuja rekrytoijia valikoimaan joukosta vikkelimmät, joita voisi selvästi hyödyntää kaupunkien puistotoimissa. Hetkinen... näinhän on jo! Ainakin itse osallistuin jopa innolla koulun järjestämiin sosialistisiin pakkotyöpäiviin, jolloin koululaiset ohuin ja kaikki työturvallisuussäädökset ohittavin muovikäsinein varustettuina puhdistivat tienvarsia ja lähimetsiä enimmäkseen toisten ryönästä. Joidenkin ajoittain löytämät suttuiset pornolehdet vaikuttivat valopilkulta. Samoin toisten heittäminen jätteellä iltapäivän puolelle ehdittäessä. Olin koulun kaukalossa vaivoin vain parempaa keskitasoa, joten en kuulunut varsinaisesti sellaisiin piireihin, että olisin osannut kiinnostua. Onneksi huumausaineet olivat asuinalueellani tuikiharvinaisia vielä tuolloin. Karmii ajatus lapsista keräämässä huumeneuloja ja viskomassa kortsuja. En nyt siis oikeastaan tiedä onko lapsityövoima kiellettyä vai ei. Vieläkö koululuokat pannaan oikeaan yhteiskunnalliseen työhön, jota ei voi kutsua vain opetukseksi? Ja tuliko kenestäkään siivouspäivän ansiosta hyvä ja vastuullinen ihminen? Ehkä tarkoitus olikin oppia, että jokainen hoitakoon omat asiansa. Sekaantuminen saattaa nimittäin tarkoittaa autettavan kulujen säästymistä halvempien muovikäsineiden muodossa.

Jokaiselle siis kuitenkin teuraansa mukaan. Ihmisten parissa teurastuskelvoton aines on syytä pakata jonnekin syrjään, pois tuottavampia laitumia pilaamasta. Yhteiskunnan tasolla on opittu organisaatioiden tuottavuutta koskevasta tutkimustiedosta hyvin vähän. Vanhoista poliittisista muodoista on vaikea haluta eroon. Olisiko asia kuitenkaan edes jonkin utilitarismin hengessä autettavissa? Kuinka luomua ihmiset olisivat, mikäli tila jakaantuisi maailmalla hieman tasaisemmin heidän välillään?

(kuvassa Goyan Saturn Devouring His Son)

Vesilautailusta

2008-02-14T08:23:00.003+02:00

Viime yönä säädetyn lain mukaan Yhdysvaltain tiedustelu ei nyt sitten saa kiduttaa, kuten Geneven sopimuksessa edellytetään. Ellei darling Bush käytä veto-oikeuttaan. Jotakin hyvää siinä täytyy kuitenkin olla, että Valkoinen talo vastustaa.

Tässä on kuitenkin pieni väistelyn maku. Kiistan epämääräinen ydin koski tietääkseni kidutuksen määritelmää. Verrattaen harva on puolustanut edes tiedustelupalvelujen mahdollisuutta kiduttaa. Erimielisyyttä aiheuttaa se, mitä kidutuksena tulisi pitää. En löydä tähän hätään linkkiä uutiskansioistani, mutta ei niin kauan sitten eräs CIA:n entinen operatiivi sanoi kylläkin vastustavansa kidutusta, mutta ei katsonut Waterboardingin (kuulostaa vesiurheilulta) sellaista olevan. Toinen oli samaa mieltä Filippiinien asevoimien kanssa, eikä pitänyt menetelmää pahana, vaikka se kidutusta olisikin. Ideologialle, jossa valtio kehkeytyy itseään suojelevaksi subjektiksi ja kansalaiset sen hengen määrittelemiksi toteuttajiksi on historiassa hyvin tunnettu nimi. Asia sikseen, epämiellyttävä mediakohu selvästi vähensi määrittelemisen vaikeutta.

Koskahan puututtaisiin tiedustelupalveluiden ja poliittisten ryhmien sinänsä hellyttävään haluun osallistua hakuteosten editointiin?

Paralleeli-Helsinki

2008-02-07T07:58:00.000+02:00

Eräs miespuolinen ystävä A. oli ampunut omaa etuaan tavoitellessaan sivullisen ja piiloutunut Kalliossa jonnekin Vaasanaukion ja Torkkelinmäen väliselle alueelle. Olin kai matkalla tarkistamaan tilannetta, kun myös A:n osoittamista mahdollisuuksista inspiroitunut Eufemia päätti kevein perustein surmata jonkun isokaliiberisella revolverilla. En oikein muista oliko kyseessä romanttinen kademurha vai saavutettu taloudellinen voitto. Molemmat piiloutuivat samaan paikkaan ja menin heitä katsomaan. Pienen kopin betonilattialla jalat koukussa istuneet ystävä A. ja Eufemia selvittivät minulle, etten tietenkään voisi harkita lähtemistä. Minun tulisi jäädä heitä jeesimään. Pohdin välähdyksen ajan uskollisuutta ystäviä tai vaihtoehtoisesti hyvänä pitämiäni arvoja kohtaan. Arvelin myös molempien, Eufemian vaarallisen nopeasti, päätyvän suojelemaan vapauttaan henkeni kustannuksella, mikäli lähden omille teilleni ja otan yhteyttä poliisiin. Nopeampiin jalkoihin luottaen livahdin ovesta, pian alas Pengerkatua, ohi kenkäliikkeiden ja hirveätä unen kangistamaa vauhtia alas Hämeentietä. En uskaltanut pysähtyä lähistön Lontoo-tyylisiin poliisikoppeihin sijoitettujen virkamiesten puheille, vaan pyrin varmuuden vuoksi keskustan laitokselle. En vastannut soivaan puhelimeeni, ettei minua voitaisi paikantaa. Kuulin silti Eufemian äänen: ”Kuinka harmillista, että päätit toimia näin...” Juoksin halki uniparalleeli-Helsingin. Hakaniemessä ei ollut toria, Pitkäsilta oli harmaa ja korkea moottoritien silta ja sen ali virtasi veden sijaan junia rinnakkaisilla Kaisaniemen puiston repaleiden pusikoittamilla kiskoilla.

Propaganda on selvästi löytänyt perille ja olen alkanut nähdä Lecter-Eufemia-unia. Pitäisi varmaan pommittaa häikäilemätöntä peijoonia hatemaililla.

Hu Jia vapaaksi!

2008-02-01T22:23:00.000+02:00

Keskeinen kiinalainen ihmisoikeusaktivisti Hu Jia on pidätetty Kiinan viranomaisten pyrkiessä olympialaisten alla siivoamaan poliittisesti 'epämiellyttäviä' (hyi, kansalaisoikeudet...) pois näkyviltä. Hu Jialla ei ole esimerkiksi oikeutta konsultoida asianajajaa, koska pidätys on määritelty valtionsalaisuudeksi. Kiinan toistuvia kansalais- ja poliittisten oikeuksien loukkauksia ei tule painaa villaisella. Allekirjoittakaahan vetoomus Hu Jian vapauttamisen puolesta. Tässä vielä The Guardianin artikkeli.

Demokraattien tarjoaman demokratian rajoista

2008-02-01T11:30:00.001+02:00

(Photos: Theodore Rigby for The New York Times; Charlie Neibergall/Associated Press)

Ryhdyin kirjoittamaan vastausta Matin pari merkintää aikaisemmin esitettyyn kommenttiin. Vastaus venähti, joten julkaisen pintaraapaisuni itsenäisenä merkintänä. Pidätän kuitenkin oikeuden lyhykäiseen ja syvyyksiä luotaamattomaan sisältöön. Ensin Matin kommentti, koska siitä lähdin:

"Onhan se ok, että nainen tai musta on seuraava maailman vaikutusvaltaisin henkilö. Mutta katso myös kampajojen sisältöjä: kumpikin kampanjoi konservatiisivisin teemoin saadakseen kristillisen, työväenluokkaisen Amerikan liikkeelle. Obama on demokraattien "moraaliehdokas", joka puhuu arvoista ja uskonnosta. Kuten mustalle etelävaltioiden kaverille sopiikin. Hillary on puolueen rahoittajien kultalapsi, joka on kannanotoissaan totaalisen epärehellinen. Irakin sota ja "war against terror" olivat hänelle ok. Mitään moraalia Hillaryn kannoissa ei ole koskaan ollut.

Kannatan itse näistä Obamaa, koska Clintonien perhedynastia on niin läpi korruptoitunut. Silti ei pidä luulla, että USA:n ulko ja -ympäristöpolitiikka muuttuisi jotenkin maagisen hyväksi, tuli valtaan kuka hyvänsä."

Ponnistelen kohti konservatiivista biasta:

Lueskelin kommenttiin törmäämisen hetkellä Foreign Affairs -läpyskän (juuh, kyllä on maltillinen ellei konservatiivinen julkaisu) sarjaa, jossa 2008 presidenttiehdokkaat linjaavat ohjelmiaan. Sisällöllisesti köykäistä, leppoisaa aamuluettavaa. Täytyy sanoa, että pidän Hillaryn maltillisista linjauksista melko paljon. Tai sanotaan pikemminkin, että uskon, että niillä on valtiomiestason pätevyyden tuomat ja uusrealistisessa paradigmassa ylenmääräisesti ryvettymättömät, mutta silti strategisesti uskottavat takeet. En pidä Hillaryä eettisesti häikäilemättömänä tai "moraalittomana" poliitikkona, kuten usein kuulee sanottavan, vaan käytännönläheisenä ja politiikan vakavasti ottavana suurpuolueen demokraattina. Tämä tarkoittaa myös omien arvojen tunnistamista ja johdonmukaista, haukkojakin rajalliseen yhteistyöhön houkuttelevaa, kamppailua näiden arvojen toteuttamiseksi. En epäile, etteivätkö näihin (toki moraalisiin) arvoihin Hillaryn tapauksessa lukeutuisi valtiojohtoinen demokratia, republikaaneja myötätuntoisempi vero- ja ympäristöpolitiikka sekä liberaalimmat arvot. Eurooppalaisten pikkuvaltioiden demokraattien linjauksilla tuskin Yhdysvaltoja johdettaisiin.

Hillary on agendassaan avoin myös kovan linjan voimapolitiikasta, kuten tiedustelun vahvistamisesta ja diplomatian pettäessä sen varomekanismien järkeistämistä. Tämä on ihan hyvä. Tiedustelusta ei päästä eroon ennen kuin päästään eroon poliittisesta klikkiytymisestä, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia, kansalaisliike tai kansainvälisten yhtiöiden käyttämä poliittinen valta. Mikäli otetaan todesta, että yksi valtion tarkoituksista on vakauttaa ja hillitä eri tahojen omaksumia politiikan keinoja ja muodostaa väkivaltamonopoli, tällöin pidän hyvänä asiana sitä, että Hillary painottaa tiedustelun siirtämistä takaisin kentälle. Tähän voi halutessaan älähtää transparenssista, mutta ei kai kukaan tosissaan usko, että tiedustelu voidaan järjestää demokraattisia arvoja käytännössä kunnioittavalla tavalla? Kenties paluu kentälle merkitsee harvempien siviilien pommittamista ja suurempaa ensikäden tietoon pohjaavan turvallisuusanalyysin määrää? En näe syytä jättää uskomatta, että Hillaryn mielestä ei tarvitse lyödä, vaikka kädessä olisikin iso keppi. Tietysti lyömättömyydelle on ehtonsa. Tämä on kuitenkin hyvä vaihtoehto korvaamaan Yhdysvaltain nykyjohdon ajattelutavan, että isolla kepillä ei tee mitään, mikäli sitä ei pääse käyttämään. Bush on käsitellyt rahaa kahelisti ja lyhytnäköisesti. Tulee mieleeni tuttava, joka osti Jaguarin, mutta varat eivät riittäneet sen kuluttamaan polttoaineeseen. Esimerkki ei ole ympäristöystävällinen, mutta ostipa silti. Tuleva presidentti ei aloita millään muotoa kadehdittavista lähtökohdista. Taloushuolien ja Bushin romuttaman ulkopoliittisen imagon vaatimusten lisäksi Venäjä on alkanut puhua ydinaseiden ennaltaehkäisevästä käytöstä. Päätä siinä sitten, mitä kepillä uskaltaa tehdä tai olla tekemättä.

En oikein jaksa uskoa (jaksan kuitenkin edes mainita kaukaa haetun mahdollisuuden), että Venäjältä tai Kiinalta löytyy edes jonkinlaista maailmanjärjestelmää koskevaa solidaarista ja poliittista tahtoa. Sekava EU ja talousvaikeuksiin ajautunut, sisäänpäin kääntynyt Yhdysvallat ovat kaikesta huolimatta nykymaailman ainoa heikko tae ihmisoikeusjärjestelmän ja ympäristöstandardien ylläpitämiseksi. Saa sanoa, mikäli on eri mieltä. Olisi hauskaa nähdä vaihteeksi inspiroitunutta yhteistyötä. Valitettavasti sellainen tulee ainakin toistaiseksi saamaan Euroopan ja Yhdysvaltain välillä varsin konservatiivisen sävyn. Ajattelen Brownia ja Sarkozy'a. Heidän mielikseen voitaisiin valita Romney. Onneksi kansalaisyhteiskunnan suunnasta tuleville aloitteille on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana avautunut rajallisia ei-kansallisia vaikutusreittejä. Mitä ne tarkoittavat Clintonin, Obaman tai McCainin kaudella, en tiedä. Vaalit koskevat kuitenkin lähes yksinomaan valtiokeskeistä kuvaa politiikasta. Se, että ainakin Clintonin kohdalla voidaan lisätä sana "lähes" ja että hän eksplisiittisesti lupaa osallistaa järjestöjä ulkopolitiikan alueella on mielestäni paljon.

Amerikkalaisten varsinaisia vaalipuheita on kuolettavan tylsää seurata. Puheissa on hyvin vähän sisältöä ja paljon toistoa ja tsemppausta. Yllätyin, kuinka kömpelö ja kireä puhuja Hillary osaa olla olla. Obaman, sen 'moraaliehdokkaan', pauhaava ja verrattaen soinnukas chanttia on jotenkin miellyttävää kuunnella verrattuna muihin ehdokkaisiin. Tietysti kaikki tämä retorinen kosiskelu ja sen tarve kielivät mielestäni äänestäjien valintakriteereistä aika karmivia piirteitä, mutta se lienee yleisinhimillistä.

Molempien demokraattien kohdalla on kyseenalaista halu saada joukot nopeasti kotiutettua Irakista. En tiedä miten asia on tarkalleen tarkoitus hoitaa, mutta eivät tiedä ehdokkaatkaan. Demokratisaatio on kivulias prosessi, vaikka maassa ei edes olisi kehittynyttä militanttia uskonnollista oppositiota. Irakissa on. Lähtökohtana pitäisi olla, että jos joukot kerran matkaan lähetetään, sotilaallisen läsnäolon kanssa ollaan naimisissa enemmän kuin vuosikymmenen ajan. Luultavasti kahden. Kansalaisyhteiskunnan ollessa kehittymätön vielä pidempään. Ainakaan historialla ei ole tarjota esimerkkejä tätä nopeammista demokratisaatioprosesseista. Bush teki virheen ja on totta, että Clinton äänesti sen puolesta. Clinton myöntää virheen, mutta sanoo päätöksen olleen perusteltu Bushin antaman virheellisen tiedon pohjalta. Tämä voi olla totta, mutta emme saa valitettavasti koskaan tietää, oliko Clinton todellisuudessa vain julkisuudessa esitetyn tiedon varassa vai onko kyseessä jälkikäteinen legitimaatio tilanteessa, jossa hänellä oli todellisessa päätöstilanteessa enemmän tietoa Bushin taktiikasta. Siis sellaista tietoa, jota ei voida vieläkään päästää julkisuuteen ja jonka salassapysymiseen Clinton voi luottaa ja jota hän voi hyväksikäyttää. Nykyisillä todisteilla tämä on tarpeeton salaliittoteoria. Joka tapauksessa tämä on yksi hyvä syy palata takaisin YK:n ruotuun.

Pidän Hillaryn uskosta vahvaan valtiomiestaitoon ja diplomatiaan. En katso sen olevan vahvan kansalaisyhteiskunnan vastainen hyve. Mikään ei pakota palaamaan Kissingerin haikailemalle 1700-luvulle, jolloin diplomatia oli osa yläluokan urheiluharrastusta. Myös "Clinton-dynastiaa" pidän voimavarana enkä erityisesti demokratiaa uhkaavana siteenä. Mikään ei muutu maagisen hyväksi, mutta mielestäni Yhdysvallat edustavat sitä 'varteenotettavaa' vaihtoehtoa maailmanpolitiikassa. Siis vaihtoehtoa Venäjän vielä ronskimmalle voimapolitiikalle ja nousevalle Kiinalle, joiden nimissä pelataan halpamaista peliä kansainvälisillä järjestöillä. Eivät vapaat ja opportunistiset markkinat kiteydy EU:ssa tai Yhdysvalloissa, vaan nopeasti teollistuvissa ja teknologistuvissa puolidemokratioissa. Kansainvälistä politiikkaa valitettavasti tarvitaan yhä ja johtavien hallitusten on oltava sellaisia, että ylikansallisia organisaatioita saadaan voimautettua muuallakin kuin talouden alueella. Kansainvälisen lain alueella Yhdysvallat tarvitsee hallituksen, joka suhtautuu Bushin hallitusta myönteisemmin tort-lakiin ja sallii Yhdysvaltalaisten yhtiöiden tuomitsemisen toisten suvereenien valtioiden territorioilla tehdyistä rikkeistä. Yhdysvaltain presidentiksi tarvitaan kuitenkin jollakin ihmeen konstilla amerikkalaisia äänestäjiä miellyttävä ehdokas, joka sitoutuu samanaikaisesti multilateralismiin ja on valmis jakamaan valtaa kehittyville (nyt liian monessa tapauksessa taantuville) kansainvälisille (poikkikansallisten osallistaminen olisi toistaiseksi liian utooppinen oletus, mutta tilanne on kehittymään päin) järjestöille vetämättä samalla pois rahoitusta. Ennemmin tai myöhemmin mahdoton yhtälö. Etenkin, kun Clintonit ovat ainakin toistaiseksi olleet myönteisiä suhteessa Kiotoon. Yhdysvaltain kilpailukyvyttömien teollisuudenalojen suhtautumista ei ole vaikea arvata. Ehkä pelkään, että Obama ei ole tarpeeksi voimakas presidentti ja laskee Yhdysvaltain nykytilanteen rakenteelliset ongelmat entistäkin enemmän käsistä. Pelkään vallan lipuvan heikolta yksilöltä republikaaneille ennen minkään varteenotettavien muutosten aikaansaamista. Saatan kuvitella, että demokratian ja ihmisoikeuksien tilanteen vakauttaminen maailmassa kaipaa henkilöä, joka ei pyri vain inspiroivaan moraaliseen johtajuuteen. Tuuli kääntyy nopeasti, minkä kai jokainen populisti huomaa.

Mieluiten EU saisi saada yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa ojennukseen ja osallistua ylikansallisten päätöksentekomekanismien luomiseen. Minusta on vaikuttanut siltä, että Obama panee jonkin verran painoa NATO:n aktivoimiselle. Olen todellakin EU:n yhteisen puolustuksen kannalla. On aika etääntyä NATO:sta, mutta jatkaa tiivistä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välistä puolustusyhteistyötä. Mieluummin tapauskohtaisen yhteistyön ja YK:n alaisuudessa kuin NATO:n. Miksei muuten ympäristöasioita koskevia kansainvälisiä mekanismeja ja sopimuksia ole koottu esimerkiksi Maailman ympäristöjärjestön tapaisen instanssin alaisuuteen? Paljon energiaa kuluu ristiriitaisten päätösten tekemiseen. Samalla tällaisen ympäristöjärjestön ja WTO:n kaltaiset instanssit täytyy saada tekemään päätöksiä, jotka eivät sodi toisiaan vastaan. Onko syytä pitää Obamaa sitoutuneempana ympäristöasioihin kuin Clintonia? En keksi tältä istumalta yhtään perustetta.

Mitä tulee konservatiivikristittyjen miellyttämiseen, Hillary ainakin puoltaa vankasti aborttioikeutta. Näillä konstein ei äärikristittyjä voiteta.

Toivottavasti ehdokkaat eivät lankea toistensa mustamaalaamiseen. Tv-keskustelut olivat ihanan säyseitä olematta kuitenkaan nyökyttelyä ja pelokasta kiertelyä. Demokratian edellyttämän väittelyn ei tarvitse edellyttää verta kehiin -spektaakkelia. Pidän demokraattien vaaleja toistaiseksi harvinaisen sivistyneinä. Samaa ei voi sanoa ulkopuolisista ja kannattajakommenteista. Hillaryä mustamaalataan jatkuvasti mielestäni halpamaisesti ja väkivalloin henkilöön menevällä tavalla. Blogosfäärissämmekin. Valitettavaa. En malta olla linkittämästä nähdäkseni liiankin yleiseen (ellei tyypilliseen) kannanottoon Hillarystä:

"Hillary väittää kyllä ajavansa monia hyviä asioita, mutta on yhtä kaikki mielestäni epäilyttävä teeskentelijä ja tunteeton jääpuikko."

"Joku tökkii. Naamalla on liikaa lohkeilevaa teatteripakkelia ja selän takaa kurkkii täysin munansa vietävissä ollut aviomies joka halajaa kiihkeästi paluuta vallan kahvaan."

En tiedä millä tapaa tällainen henkilöön menevä leimaaminen edustaa itsessään saman kirjoituksen peräänkuuluttamaa "humaania" ja "älyllistä" politiikkaa. Sama koskee toisen parisuhdetta määrittelevien motiivien retostelua ja raatelemista asianomaista henkilöä kuuntelematta. Minusta poliitikko tai julkisuuden henkilö ei eroa tässä kenestä hyvänsä toisesta ihmisestä. Ainoa ero on, että poliitikon on oltava valmis ajamaan arvojaan ja sietää kaikenlainen puska-ammunta ja sentimentalismi. Meillä ei ole Hillaryn motiiveista ja yksityiselämää koskevista arvoista tarpeeksi tietoa yllä olevan arvostelman tekemiseen, enkä näe, miksi tyhjä kohta täytyy täydentää dehumanisoivalla ja henkiln omien järkiperusteiden mahdollisuuden kiistävällä mässäilyllä. Olen tavannut ajatella, että jos tahdomme ajatella ihmisiä lämpötilametaforien kautta, kylmin kaikista on se, joka on valmis ajamaan omalla arviollaan toisesta tämän arvion itsestä ylitse. Kylmin on se, jonka moraalipolitiikka leimaa toiset kylmiksi.

Demokraateilla on mielestäni kaksi verrattaen samoilla linjoilla olevaa ja symbolisesti edistyksellistä ehdokasta, joiden kampanjat ja tavoitteet voivat tukea toisiaan. Mustamaalaaminen heikentää kumpaakin ehdokasta varsinaisia vaaleja ja McCainin haastamista silmälläpitäen.

Taiteilijoiden ja tieteentekijöiden työttömyyskorvauksista

2008-01-29T19:52:00.000+02:00

HS kirjoittaa 29.1. työ- ja elinkeinoministeriön taiteilijoiden ja tieteentekijöiden työttömyysturvaa koskevasta ohjeluonnoksesta, eikä tänään ole edes aprillipäivä. Vaikka päivämäärä olisi merkitty amerikkalaiseen tapaan ja kahden ja puolen vuoden päähän, olisi siinäkin tapauksessa kyseessä vappu, ei aprillipäivä. Ei tämä nyt aivan suoranaisesti minulle kuulu, mutta aivoon sattuu:

"Työttömyysturva saatetaan evätä muun muassa siksi, että hakija kuuluu alansa ammattiliittoon tai yleishyödylliseen yhdistykseen.

Ohjeiden lähtökohta on, ettei työttömyysturvaa saa, jos taiteilija tai tutkija työllistyy omassa työssään. Todiste omassa työssä työllistymistä voi olla liiton jäsenyyden ja apurahan hakemisen lisäksi esimerkiksi taide- tai tiedealan koulutus ja pensseleiden hallussapito.

”Sillä, onko toiminnasta tuloja vai ei, ei ole merkitystä arvioitaessa toiminnan työllistävyyttä”, ohjeissa lukee.

Tiistaina kuulemistilaisuudessa ohjeen esitelleen ylitarkastajan Timo Melingin mielestä taiteilijoiden ja tieteentekijöiden kritiikki ei ole oikeutettua.

”Tässä on pyritty parantamaan näitä ohjeita niin paljon kuin voimassa oleva laki sallii.”"

Niin, tietenkään juuri tuloilla ei ole mitään tekemistä työllistyneisyyden kanssa. Eikä työttömyys ongelmana kiteydy tulojen puutteessa. Olisin voinut vaikka vannoa... Lohduttavathan ne pensselit; onkohan eläinten karvoissa kuituja? Jo pelkkä apurahan saamisen mahdollisuus lämmittää sydäntä niin, ettei sen varsinaisella myöntämisellä ole oikeastaan enää väliä. Luonnos tarkoittaa automaattisesti myös, että tieteen ja taidealojen opiskelijoita kehotetaan olemaan valmistumatta. En ymmärrä, miksei asiaa voi sanoa suoraan ja miksei asiasta ole puhetta samassa yhteydessä, kun puhutaan valmistumisajoista ja yliopistojen rahoituksen kytkemisestä tuotettujen tutkintojen määrään. Bill Hicks muotoili tilanteen It's Just a Ride -showssaan:

"I'm so sick of arming the world, then sending troops over to destroy the fucking arms, you know what I mean? We keep arming these little countries, then we go and blow the shit out of them. We're like the bullies of the world, y'know. We're like Jack Palance in the movie Shane, throwing the pistol at the sheepherder's feet.

"Pick it up."

"I don't wanna pick it up, Mister, you'll shoot me."

"Pick up the gun."

"Mister, I don't want no trouble. I just came downtown here to get some hard rock candy for my kids, some gingham for my wife. I don't even know what gingham is, but she goes through about ten rolls a week of that stuff. I ain't looking for no trouble, Mister."

"Pick up the gun."

(He picks it up. Three shots ring out.)

"You all saw him - he had a gun."

Virkamiehellä täytyy olla keinoja häivyttää moderni blasé. Lisää samasta poliittisesta katsannosta voi lukea pitkäksi venyneen lapsuusmeemini kohdasta "+Ötökät" (viimeisenä). Alleviivaan: vangitsemisen yhteydessä sormeeni purreille tai pistäneille ei käynyt elämässä hyvin.

En todella ymmärrä, mikseivät asianomistajat ole jo varhaisessa vaiheessa mukana konsultoimassa uusien ohjeiden luomista koskevassa prosessissa. Vältyttäisiin turhilta ja kalliilta kohderyhmän tarpeet ohittavilta säännöiltä. Ihan totta, vaikka ei uskoisi, se todellakin on mahdollista. Luultavasti syy on kuitenkin yhtä muinainen ja ihmismielen järjestelykyvyttömyyteen kirjoitettu kuin ulkoasiainministeriön sisäänheittomekanismin syleilemät ja ajan patinoimat soveltuvuustestit: kun kaikki oppivat tekemään samat arviointivirheet ja koska osataan kuvitella tilanteita, joissa asiat menevät vielä huonommin kuin nykyisellään, ei muuteta mitään. Kohtuullisista virhearvioista tulee realismia. Monenlaisista taustoista lähtöisiä olevia ihmisiä rekrytoidessa kasvaa riski, että poliittinen päätöksenteko ja byrokraattinen prosessi alkavat vastata kentän monimuotoisuutta.

Olen Melingin kanssa aivan samaa mieltä: kaikenlainen kritiikki on (aina) tosi epäreilua, kun kaikki yrittivät parhaansa. Tärkeintä on, että kaikki saavat yrittää. Tiedänpähän kuitenkin, missä kaikki ne ihmiset työllistyvät, jotka toukkavaiheessa yrittivät sitkeästi pakottaa kolmion muotoista puupalikkaa ympyrän muotoiseen reikään.

Edistys merkitsee tappiotaan

2008-01-28T21:02:00.000+02:00

Demokraattien presidentinvaalikampanjassa Yhdysvalloissa voittanee luonnollisesti joko mustaihoinen mies tai valkoihoinen nainen. Hävinneen ehdokkaan klikkihenkiset kannattajat pääsevät joka tapauksessa syyttämään yhteiskuntaa joko murtumattomasta patriarkaatista tai rotuennakkoluuloista.

Taantumuksellisuuden syytöksistä olisi päässyt eroon vähemmällä yht'aikaisella uudistusmielisyydellä.

On silkka historiallinen vahinko, että minkään tahon emansipaatiota voidaan ajaa erojen korostamisella. Tällaisessa politiikassa voittaja kuulee aina perästä.

Gasolina ja kahviriitti

2008-01-26T13:01:00.000+02:00

Havahduin kiittämästä ääneen Jeesusta. Niin bhaktilta kahvi kotiin päästyäni maistui. Lähdin Kalliosta ennen puolta päivää liittyäkseni Senaatintorilla niihin massoihin, jotka vaativat ylimääräisten varojen jakamista tavalla, joka on eduksi vähävaraisimmille. Asia ei selvästikään kiinnosta juuri ketään Maailman sosiaalifoorumin ja nyt muutaman päivän aikana tapahtumiin kytkeytyneiden kansalaisjärjestöjen edustajia. Pah! Ehkä perjantai-illan juhliminen ja viikonloppuaamujen pitkä uni olivat tärkeämpiä kuin aktivistinen demokratian voimauttaminen. En jäänyt sitten itsekään paikalle.

Kiistämättä perjantai-ilta Liberté'ssä maistui. Bändipuolella rappioituneella tavalla hyvin eroottinen paikallinen väestö tuoksui tanssiessaan voimakkaasti hieltä ja monilla betonirapuilla istuneilta farkuntakamuksilta. Maria Gasolinan soittaessa loppui happi. Oih, ne nopeat. Selvästi "Toisenlainen maailma on mahdollinen" yllättävän monen puolitutun ja bloggaajan mielestä. Kuivakka ja tarkkaavainen keskustelu on usein mehevintä. En jaksa moikkailuja, saati pakollista kevyttä sananvaihtoa. Ensimmäisen laadun pienimuotoinen läsnäolo kohensi illan tasoa enemmän kuin jälkimmäiset laskivat sitä.

Yritän pitää kasveja hengissä likelle ikkunaa tuupatuissa astaloissaan. Jotta saisivat valoa. Seinalle kiinnitetyn valkean muistiinpanopaperin kulmaan olen hajamielisesti asettanut köynnöksestä pudonneen kuivan lehtitertun. Ikkunan karmi rajaa pois rumasti sulaneen ja hiekoitetun kävelytien ja paljastaa vain leikkikentän lumen. Jättäisivät kulkuväylät auraamatta ja umpihangeksi. Tällä kohden asuu kuitenkin vain ihmisiä, jotka voivat potentiaalisesti pitää itsensä sellaisessa kunnossa, etteivät liukastele kohtalokkaasti. Käsissä tuntuu lämpö ja valo pääsee viimein asuntoon, vaikkakin vähitellen. Tähän vuodenaikaan sitä alkaa aina katsoa taaksepäin muutamaa kuukautta ja pohtii, mitä oikein mahtoi tapahtua. Olen toistaiseksi välttynyt syksyn ja talven nuhilta. Panen sen oman tilan ja omapäisen elämänasenteen piikkiin. Katselen yhteisöllisiä pyrkimyksiä altakulmain, kuten Sawyer Lost'issa, jonka ensimmäisen kauden jaksoja minut on täysin vastoin tahtoani pakotettu ja painostettu katsomaan. Myönnän täten julkisesti ja omaksi tappiokseni, että ensimmäiset jaksot ovat varsin hyviä, kunnes alkaa käydä liian selväksi, kuinka suuri vaikutus Survivors'illa ja Salkkarien tapaisella karrikoidulla sentimentalistisella fetisismillä on sarjan ihmissuhdekehittelyjen henkeen. Ja hyvä on, vain sieluni näyttää yhtä kirveelläveistetyltä kuin Sawyer!

Pitäisiköhän erottaa selvästi poliittiset bloggaukset omaan lokiinsa ja jättää Peilipallo muulle tuumiskelulle? Tai toisin päin. Nae. Tämä ei ole mediaa. Puhun, kuten puhun. Aina omiani.

Lapsuuteni Mengelenä

2008-01-07T20:41:00.000+02:00

Lapsuusmeemi

Luullakseni järkivalinnan tehneen Solin toiveesta turinoin hieman lapsuudestani. On todella oikein hyvä ajatus herätellä muistot materiaaliobjektien kautta. Hallitsevaksi teemaksi muodostuu ”pikku-Mengele”.

Kampa
Kammat tuntuivat aina melko turhilta. Hiukseni olivat joka tapauksessa itsepäiset.

Nenäliina
Kainuusta etelään työn jäljessä päätynyt edesmennyt ukkini käytti kankaista nenäliinaa. Otin mallia ja kanniskelin ekshibitorisilla substansseilla injektoidun pieneläimen lailla juoksentelemaan opittuani kankaista näsduukia viininpunaisten vakosamettihaalareideni taskussa. Nenäliinaa ei kuitenkaan ollut enää silloin, kun näytin vanhemmilleni, kuinka nopeasti juoksen autotallin ympäri. Tallin takana nojasivat seinään rautatikkaat. Vanhemmat kuulivat vain metallisen kajahduksen.

Lintu
Alkukesällä oli räksäaika ja metsät täynnä lentokyvyttömiä poikasia, joita teki tietenkin mieli pitää käsissä. Pientä huonoa omatuntoa kokien värväsin parhaan ystäväni (sen, joka nosti kerran kauhukseni sammakon kivenlohkareen päälle ja paiskasi päälle toisen kookkaan kivenmusan; efekti oli etova) ja yritimme, usein menestyksellä, ajaa otuksia umpikujiin ja lähistöllä sijainneen lampaiden kesäpaikan verkkoaitaa vasten. Olin täysin joka sortin elukoiden pauloissa ja ahmin kaikki lähikirjaston kuvitetut eläinkirjat (ks. osio ”kirja”), oli kyse sitten hyönteisistä, linnuista, kaloista tai mistä tahansa. Kerran löysin matkalla koulusta kotiin keskeltä polkua pienen ja surkean näköisen hippiäisen, joka oli vaivoin muhkeaa mantukimalaista kookkaampi. ”Kannustin” sen kiipeämään sormenpäälleni ja ihmettelin. Siivekäs ei tuntunut voivan erityisen hyvin ja olisi tehnyt mieleni hoivata sitä. Tuntien kuitenkin hoivani seuraamukset kotipihan sammakkoa pienemmille olennoille ”laskin” hippiäisen vapaaksi. Otin hetkeksi kiinni kaikki linnut ja eläimet, jotka sain. Eräällä vanhemmalla Kainuun sukulaisellani, hänkin jo edesmennyt, oli linnuista lapsuusmuistoja, jotka saivat jopa kaltaiseni pikku-Mengelen epäröimään. Naureskellen hän kertoi saaneensa poikain kanssa kiinni närhen. Heillä sattui samalla kertaa olemaan myös kiinanpommeja. Kerrotusta jutusta ei ollut saada hihittelyltä enää selvää. Sukulaismies oli tovereineen työntänyt kiinanpommin räksän perään, sytyttänyt sen, laskenut elukan lentoon – tässä vaiheessa jutun katkaisi jälleen naurunräjähdys – ja katsellut lyhyttä lentoa seurannutta höyhenten pölähdystä.

Järvi
Järvi merkitsi kalastamista ja toki myös uimista. Pidin itse enemmän pienten järvien rantojen rymyämisestä, mutta isäni ja hänen isänsä miltei elivät suuremmalla järvellä kalastaen ja veneillen. Isäni vietti lapsuudenkesänsä saaressa. Yleisin kontaktini järveen oli papan tai ukin vene. Tuntui kuitenkin erityiseltä samota Kainuun mustavetisten erämaalampien rannoilla.

Harmooni
Hieman nolostuttaa sanoa, mutta minulla ei ole koskaan ollut intohimoista suhdetta yhteenkään musikaaliseen instrumenttiin. Lapsena soitin vain nokkahuilua, vaikka oli minulla virikkeenä sellainen pieni, sininen piano, jollainen Tori Amosilla on Little Eartquakesin kansilehdessä. Rämpytin tietysti myös isän vanhaa kitaraa, mutta mitään sen syvempää siitä ei kehkeytynyt. Harmooni merkitsee, kuten kai useimmille, koululukan nurkassa kököttänyttä pönttöä, jolla opettaja säesti lastensävelmiä ja isänmaallista paatosta.

Kello
Pidin aina koulussa nahkarannekkeista viisarikelloa. Olikohan sen merkki ”Leijona”? Onko sellainen merkki? Niitä tosin pysähteli vuoden tai parin välein. Jossakin vaiheessa kadehdin kavereiden digitaalikelloja ja niiden hyvin vaikuttavaa namiskamäärää. Taisi itsellänikin olla jonkin sortin musta, muovirannekkeinen digitaali hieman myöhemmin. Epäilen olleeni aina erittäin tarkka kellon kanssa. Vaati ponnistelua saapua ylä-asteella myöhässä tunneille. Lukion jälkeen en ole pitänyt ranteessani kelloa. Jossakin vaiheessa ilmaantui sitten tietenkin kännykkä ja nykyisin kuljetan ukin entistä taskukelloa.

Oksentaminen
Kärsin lapsena poikkeuksetta matkapahoinvoinnista. Koska pidin myös kalastamisesta ja eräässä vaiheessa suosituin kalapaikka oli tunnin ajomatkan ja ehkä Etelä-Suomen mutkaisimman ja huonokuntoisimman hiekkatien päässä, oksensin vuosikaupalla jokaisella kalareissulla kerran viikonlopussa. Usein mennen ja tullen. Lisää samaa seurasi luokkaretkistä. Sama jatkui myös jokavuotisten oksennustautien kourissa. Nyt tarkemmin ajatellen on luultavasti ihme, että olen yhä tässä. Oksentamiseen liittyy kuitenkin myös lempeitä muistoja. Luokallani oli ala-asteen kolmannesta luokasta kuudenteen luokkaan sillä tapaa rento ja hauska luokanvalvoja, että pidimme vuosittain pariin otteeseen nyyttikestit. Näin jälkikäteen ajatellen tapa oli hieman epäilyttävä, sillä jokainen päätyi kuitenkin syömään lähinnä omia herkkujaan, jolloin nurjemmista oloista lähtöisin olevat oppilaat joutuivat hieman nolostuttavaan tilanteeseen. Runsasta viikkorahaa nauttivat niittivät kunniaa limonadeineen, sipseineen ja karkkeineen. En tainnut itse kuulua kumpaankaan ryhmään. Valta-asetelma oli kesteissä selvä, mutta samalla luokanvalvoja piti huolta siitä, että kukaan ei jäänyt ilman, vaan paljon herkkuja tuoneiden täytyi antaa niille, joilla ei syystä tai toisesta juuri mitään ollut. Tässäkin on ongelmansa. Ystävieni parissa eräs merkki hyvistä juhlista oli kuitenkin niitä seurannut paha olo. Mitä kurjempi, sen paremmat olivat kemut olleet. Valitsimmekin kaverini kanssa kotimatkalla metsäreitin ja oksensimme pusikoihin. Mitä useammin saman kotimatkan aikana, sitä legendaarisemmat karkelot olivat kyseessä.

Mummo
Mummo oli isän äiti erotuksena mummuun, joka oli äidin äiti ja nenäliina-kohdassa esiintyneen ukin vaimo. Vanhempani eivät aina osanneet arvostaa tätä ankaraa erottelua, mutta oma kiivas mieleni oli sukulaisuusterminologioiden osalta antropologisen terävä jo tuolloin... Mahtoikohan olla kyse (iso-)mummusta silloin, kun kyselin vanhemmiltani automatkan määränpäätä. ”Viiään mummun haualle kukkia”, opasti äitini, mihin huolestuin heti, että ”hauva syö kukat!”

Ukkonen
En ole satavarma, miten suhtauduin ukkoseen lapsena. Nautin siitä nykyisin valtavasti tai ainakin paljon ja arvelen pitäneeni myös lapsena. Ajatus myyttisestä ”pallosalamasta” hermostutti. En uskonut niitä, jotka väittivät sellaisen nähneensä. Hieman myöhemmin kesäukkoset loivat omaa tunnelmaansa veljen kanssa pelattuihin roolipeliseikkailuihin. Haistan nurmen ja takapihan metsän kaatosateen jälkeen.

Kirja
Opin melko varhain lukemaan. Sitten ahmin. Kirjastosta kotiin kannetut kirjat oli aina heti luettu ja ilman en voinut olla hetkeäkään. Ellei aivan viime vuosia olisi, ei varmaankaan olisi kohtuutonta väittää, että olen käynyt kirjastossa useimpinä elämäni päivinä. Jo ennen kuin opin lukemaan näännytin vanhempani vaatimalla loputtomiin ilta-, aamu- ja iltapäiväsatuja ja Aku Ankkojen lukemista. Arvelen heidän olleen helisemässä. Kahmin kirjaston hyllyiltä ensin kaikki esihistoriaa käsittelevät kirjat, luonto-opukset, Blytonit, kalastusoppaat, pelilehdet, sarjakuvat, keskiaikaa käsittelevät teokset ja siirryin melko varhain scifin ja fantasian kautta ns. aikuisten kirjallisuuteen. Nuoremmille sisaruksilleni luin jonkin verran satuja. Suosikki taisi olla Aku Ankan lukeminen ”hassusti”, ts. luin puhekuplat ruokottoman väärin, mikä hauskuutti. Mikä lienee tämän yhteys siihen, että ainakin minä ja veljeni saamme yhä halvalla loputtoman tuntuista infantiilia huvia typerästä sanojen vääntelystä.

Pipo
Parhaissa pipoissa oli kohtuuttoman pörröinen tupsu, tai sitten vain fantasioin sellaisesta nyt. Ehkä varhaiset pipot olivat sellaisia pään yli vedettyjä tiiviitä huppuja, joiden lisäksi kauluri suojasi lumelta. Kuten oli jo hiustyyliin liittyen, minulla ei ollut puberteettisena myöskään minkäänlaista tyylitajua vaatetuksen osalta, enkä sellaista halunnut. Muistan valjun sinisen standardipipon, jossa oli maltillinen tupsu, säällisen narun päässä. Laidassa oli tummemmalla suomenlippu.

Matematiikka
Ala-asteella pidin matematiikasta ja sain kelvollisia numeroita. Koulussamme oli mahdollista hakea ylä-asteelle siirryttäessä erityiselle matematiikkaluokalle ja asiaan liittyi myös jonkinlaista arvovaltakisailua oppilaiden kesken. Hain, mutta minua ei harmikseni hyväksytty. Oikeastaan into lukea koko ainetta lopahti tuossa vaiheessa lähes tyyten ja arvosanat putosivat geometriaa lukuunottamatta. Yläasteen puolivälissä en myöskään saanut opettajalta selitystä siihen, miksi opettelimme tiettyjä kaavoja, tai siihen, mihin kaavat perustuvat. Kehotettiin vain soveltamaan valmista reseptiä. Ajatus kelpaa matematiikassa yhtä vähän kuin ruoanlaitossa. Se, että en saanut kriittistä selitystä suututti vietävästi ja päätin haistattaa kukkasen koko ajanhukalle. Lukiossa matematiikka olikin sitten kompastuskivi, koska en tehnyt vieläkään mitään sen eteen. Onneksi hylätyt kurssit asettuivat niin, etteivät ne olleet peräkkäisiä. Vältin uusinnat. Myöhemmin matematiikka alkoi logiikan ja toisaalta pakollisten tilastollisten menetelmien nimissä hieman kiinnostaa ja pärjään tarvittaessa oikein hyvin. Etäisyyttä aihealueeseen kuvannee kuintenkin se, että matematiikka on minulle parhaimmillaan esteettisenä ideana. Lapsena minulle olisi kuitenkin ollut tärkeää tietää, mihin tiettyä kaavaa tai matemaattista logiikkaa voi käytännössä soveltaa, ja miksi. Olin kyllä tosin kiinnostunut ratkaisemaan erilaisia joustavalta tuntuneita sanallisia tehtäviä, mutta kammosin numeroita yli kaiken.

Hiukset
Tässä lapsisosiaalipornografisoimaton kuvamateriaali todistaa, että minulla oli vielä ala-asteen ensimmäisellä puoliskolla söpö ja vaalea hiusmalli, mutta tuntemattomasta kohtalon oikusta annoin tai joku muu antoi takatukkani kasvaa karmean näköiseksi liuhukkeeksi. Sen jälkeen kärsin eriasteisista pidemmistä siileistä ja silmien yllä valuvista mäkelänsioista. Minulla on karmea mielikuva tilanteesta, jossa siili ja takatukka jollakin diabolisella tavalla yhdistyivät, mutta se saattaa olla myös pahaa unta. Olin myös hyyyvin epätrendikäs teini, enkä olisi voinut vähempää välittää muotiseikoista.

Veli
Veljeni on vääjäämättä yksi parhaista ystävistäni. Kaikesta huolimatta. Lapsuuden jaetuista leikeistä, roolipeleistä, väittelyistä ja riidoista on seurannut harvinaislaatuinen sujuva taipumus syöksyä ilman varoitusta minkä tahansa luovan, koukeroisen ja kiivaan keskustelun ytimeen ja jatkaa tuntikausia. Jaetuista asioista, ei ehkä vähiten huoneesta, on seurannut myös herkkänahkaisuus, jota sanon tässä varmuuden vuoksi molemminpuoleiseksi. Hän on kyllä hyvin tuittupäinen. Minä huusin vastasyntyneenä kuin jalkaani olisi sahattu irti ja rauhoituin sitten miltei tyystin. Veljeni kehitys kulki toisin päin. Lukeekohan hän tämän? Joku hyvin agitoitunut henkilö saattoi toki kutsua minua teini-iässäni ”Pikku-Hitleriksi”, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kuvaus sopii paremmin veljeeni. Tai ehkä Göring? Yllä mainituista syistä olen taipuvainen epäilemään, että minä olin hieman julman häikäilemättömässä uteliaisuudessani pikemminkin Mengele. Tai Goebbels. Onhan vielä poliittisesti korrektia verrata lapsia natsijohtajiin? Vanhempieni ollessa hetken poissa esimerkiksi sekoitin veljelleni ”karaisevia” juomia. Sitten suostuttelin hänet juomaan ne. Tavallaan juuri suostutteluvaihe oli hauskin. Reseptivinkki: sekoita mukiin piimää, puolukkasurvosta, cayennepippuria, valkosipulijauhetta, siirappia, fariinisokeria, hieman suolaa, soijakastiketta, paprikajauhetta ja kotikaljaa. Jos uskallat vielä haistaa sekoitusta, lisää vielä jotakin kaapin uumenista sopivasti käteen osuvaa. Kyllä hän ne joi. Luonnollisesti kieltäydyin itse kunniasta, kun veljeni [yllättävän myöhään] tajusi alkaa itsekin sekoittaa kauheita sotkuja ja vaatia minua juomaan niitä. Olen paha, paha ihminen. Kepposia ja typeryyksiä on liikaa tyynyistä rakennetuista silloista kimalaissotaan, jotta niitä kaikkia voisi resitoida tässä. Kaikissa yhteisissä ajanvietteissä ei kuitenkaan sattunut pahasti: isoveljeys on tavallaan kuten taitava kiduttaminen: siitä ei jää raskauttavaa todistusaineistoa auktoriteeteille. Paha paha.

Ikkuna
Mustana syysiltana katsoin keittiönikkunasta takapihan metsänreunaan. Metsästä katsoi minuun lasin läpi takaisin purppurainen silmä.

Kalenteri
Minulla oli kalenteri vain oppitunteja varten. Kolmannen luokan lukujärjestys on yhä siinä, mihin sen aikoinaan kiinnitin. Kerran lomamatkan jälkeen oli kirjoituspöytäni valkeaan pintaan raapustettu neontusseilla pieniä sanoja, tuhruja ja sydämiä. Olin ymmälläni. Kaikki epäilivät, että olin tuhrinut itse. Itse taas epäilin joko veljeni kepposta tai sitten jonkun päässeen sisälle asuntoon poissaollessamme. Se tuntui epätodennäköiseltä ja hermostuttavalta. Tietysti olisi ollut söpöä, jos kyseessä olisi ollut joku tyttö. Ja hermostuttavaa. Lukujärjestyksen viereen ilmaantuneiden sotkujen mysteeri ei ole auennut vieläkään.

Puuro
Toisin kuin Solin, minun täytyi syödä pakkopuuroa. Seurauksena en syö enää mitään muuta puuromaista mössöä kuin äärimmäisen harvoin perunapuuroa tai vispipuuroa, mutta se onkin jälkiruoka. Kieltäydyn jopa joulupuuroista. Aika kauheaa! Aamupuuro sopisi mielestäni imagooni aivan loistavasti ja uskon vakaasti, että olisin aloittanut sen tavanmukaisen nauttimisen aikuisiällä aivan oma-aloitteisesti. Pakollisesta ”totuttelusta” johtuen en voi kuitenkaan sietää ajatusta. Yhh.

Meikit
Kun pikkusiskoni syntyi, vakuutin veljeni keralla pyhästi isälle, että emme anna siskon sitten aikanaan meikata. Mielestämme suojelimme häntä ympäristön vaatimuksilta ja olimme sitä mieltä, että ”luonnollinen” on näteintä. Vakuutimme myös, että emme antaisi minkään renttujen vikitellä häntä. Just joo. Siskon kasvettua ajankohtaiseen ikään, olimme langenneet jo liian syvälle postmoderniin ironismiin, ylenkatsoimme nätistelypyrkimyksiä ja olimme pahimmillaan ehkä itsekin renttuja.

Aita
Kotipihalla ei ollut aitaa, paitsi tuuhea siperianhernepensas tontin rajalla siinä, mistä alkoi vanhan pariskunnan piha. Paljon myöhemmin naapurin täti oli muuttunut aivan valkeaksi ja pieneksi ja pakeni aina kotipihalta alas katua teiden risteykseen. Hänen 80-vuotias miehensä kiirehti jälkeen ja talutti altzheimerin taudista kärsivän vaimonsa takaisin kotiin. Tien varressa oli matala tuhkapensas.

+Ötökät
Tähän on jo viitattu pariinkin otteeseen. Kyse on siitä osa-alueesta pientä mieltäni, jonka vuoksi olen puhunut Mengelestä. Ja kyllä! – tunnen pientä syyllisyyttä. Onneksi julmin kauteni sijoittui lapsuuteen, eikä minua voi asettaa siitä lain edessä vastuuseen. Vietin kesät kiivaasti jokaisen kääntyvän tai pinottavan esineen siirtäen ja niiden alla, kuistin ikkunoissa tai nurmella piileskelevät mönkiäiset kivijuoksiaisesta lehtokiitäjiin, lukkeihin, vaaksiaisiin, etanahaiskiaisiin, kärsäkkäisiin, leppäkertun toukkiin, pihtihäntäisiin ja joka sortin muurahaisiin talteen muovisankoihin keräten. Hevosmuurahaisia löytyi tosin vain lomalla Kainuusta. Taistelutin ötököitä. Pihan alueella mauriaiset edustivat minua, keltiäiset (joita oli huomattavasti vähemmän, mutta vakuutin veljelleni, että ne olivat peijakkaanmoisia taistelijoita, mikä ei ollut tarkalleen ottaen totta) veljeäni ja satunnaisesti tien toisella puolella nousevalta mäeltä pihaan eksyneet kekomuurahaiset siskoani. Yhden lajin muurahaisia voi viedä toisten pesien tienoille ja katsella sitten tuloksia. Kekomuurahaisia nyt voi käyttää leikkaamaan melkein mitä tahansa, mutta ei kylläkään yhtä tehokkaasti kuin lehtokiitäjän sisempiä pihtejä. Lisäksi leikin suurennuslasilla. Kun mauriaisen asettaa harhailemaan kuivalle savelle kirkkaana päivänä ja kohdistaa vakaalla kädellä polttopisteen sen ylle, otus alkaa vipeltää yhä kiivaammin tai suorastaan hyperaktiivisesti, kunnes yllättäen katoaa pienenä savukiehkurana ilmaan ja aiheuttaa hennon palaneelta hiukselta tuoksuvan tuulahduksen. Syötin ötököitä myös nirsoksi heittäytyneille sammakoille, mutta minulle oli tärkeää olla vahingoittamatta niitä. Sammakon kokoinen otus oli jo liian inhimillinen, kuten olivat sisiliskotkin. Yksi sammakko (ei se, jota kerran nuolin (maistui yllätyksekseni sokerille)), jolle yritin syöttää muurahaisia, löytyi myöhemmin päivällä aurinkoiselle pihanurmelle kuivettuneena, vaikka olin nostanut sen kosteaan varjoiseen kätköön leikin päätyttyä. Traumainen raasu oli kai sekavassa tilassa raahautunut turmioonsa. Tuntuu vieläkin pahalta. Useimmat öttiäiset eivät taistelleet mitenkään vapaaehtoisesti, kun ne kerättiin saman muoviämpärin pohjalle. Välillä tein hiekkalaatikolle erityisiä vankilarakennelmia tai maisemia ja laskin otukset sinne vapaiksi. Kerran yritin rakentaa omin päin ötököille biotoopin ja sisustin puulaatikon hiekalla, kasveilla, mullalla ja vedellä. Ekosysteemi oli kuitenkin ilmeisesti epätasapainoinen. Vesi haihtui nopeasti, multa kuivui, kastemadot eivät menestyneet, työläismuurahaiset eivät edes kuningattaren avulla perustaneet yhteiskuntaa, koppakuoriaiset juoksivat villeinä, hämähäkit pakenivat ja kirvat nuutuivat epäonnisesti sinnittelevien kasvien lehdillä. Montako yritystä Jumalalla oli ennen kuin hän onnistui? Voisin kai jatkaa aiheesta loputtomiin, mutta jätän tähän.

Haastan meemiin Eufemian ja Sudet tulevat Sirenin, sekä janojänöjäjänöjanojan jänön ja Lauran.

Kartta ja vieraan paikan näkeminen

2008-01-05T09:31:00.000+02:00

Edellisen kirjoitukseni kommenttiosastolla tapahtunut lyhyt sananvaihto "kulttuurisesta" toiseudesta herätti uteliaisuuteni.

Miten maailma ja sijainnit kuviteltiin (tai kuvitettiin) mielissä ennen kartan teknologian yleistymistä? Itselleni miltei minkä hyvänsä sijainnin nimeäminen tuo välittömästi mieleeni paitsi mahdollisia omakohtaisia muistumia paikasta, niin myös sen sijainnin kartan kautta ymmärrettäväksi visualisoidussa maailmassa. Näin on suorastaan niin pitkälle, että paikan mainitseminen on suorastaan metonyymisessä suhteessa karttaan. Vai auttaisiko ymmärtystä jonkin "myyttisen" paikkan, kuten 'taivas', ajatteleminen? Sillekin on kuitenkin kirjattu sijainteja erilaisiin karttoihin, mutta omassa mielessäni sitä määrittää voimakkaammin luultavasti kirkkomaalaustaiteen kosmologisista kuvaustavoista tuttu taivaankaaren tuonpuoleisuus. En siis pääse puusta pitkään, mutta haluaisin keinoja purkaa arkitiedostustani paikallisuuden järjestämistä koskien. Ei sentään voitane olettaa, ettei vieraita paikkoja tavanmukaisesti kuviteltu ennen karttoja. Samalla tuntuu epätodennäköiseltä, että metafora olisi tuolloin ollut sama.

En tahtoisi ottaa esimerkiksi hyvin nykyisen kulttuurikeskustelun kärjistämää olettamaa tavasta, jolla Australian "alkuperäisasukkaat" (ne alkuperäiset kuolivat normaalin elinkaaren puitteissa jo aikaa sitten) järjestivät ja järjestävät paikallista ymmärrystään päällekkäisillä paikkoja kuvaavilla materiaalikäytänteillään. Jokaista huomattavaa piirrettä maastossa vastaa asema myyttisen esi-isän vaellusta koskevassa tarinassa. Nämä paikat ja niiden suhteet toisiin vastaaviin näkyvät myös kuvallisessa ilmaisussa, joka yhdistää tilallisen kartan ja ajallisen myytin. Vaikka nykyisin löytääkin helposti karttoja, jotka jakavat Australian eri heimojen välisiin territorioihin (ja tällä on takuulla vaikutus ihmisten käyttäytymiseen), tarinat ja käsitykset ympäristöstä eivät pysähtyneet näille rajoille. Niitä jatkettiin usein asutuksesta toiseen ja kolmanteen, mikä saa karttametaforan läpi katsellun mantereen näyttämään lopulta viivoja täyteen riipustetulta pinnalta, tai verkolta, josta pistää esiin monia pakenevia langanpäitä tai harhapolkuja (kuvassa yksi mukaelma). Ilman karttametaforaa nähtynä tieto maailmasta ulottui osittaisena etäisiin paikkoihin, joista useimmat saman tieto-objektin kanssa tekemisiin päätyneet eivät olleet kuulleetkaan. En tahtoisi ottaa tätä esimerkiksi, koska esimerkki korostaa liian helposti kulttuurista toiseutta. Parhaimmillaan esimerkki olisi, mikäli se johtaisi meidät tarkastelemaan omaa tapaamme hahmottaa maailma. Millaisia metaforia käytämme hävittääksemme näkyvistä tiedon edellyttämät todelliset suhteet ja materiaaliset olosuhteet? Kartta auttaa tässä ajattelussa melko paljon. Siksi minua kiinnostaisi oivaltaa jotakin tilallisen järjestämisen tavoista ajoilta ja paikoista, joissa karttaa ei tunnettu. Olen kuitenkin mahdollisesti omaksunut metaforan/teknologian liian vääjäämättömästi: en saata tietää (suomen kielen sana onkin tässä mielessä melko hauska) ilman karttaa. Miksi?

Tai ehkä kartta on esineenä tuntemattoman ihmisen jossakin tai monessa historian vaiheessa, oivaltama henkilökohtainen metafora ja sitten teknologiaksi muunnettu ja opeteltu sellainen. Mutta millaisia apukeinoja muilla oli?

Miten nähtiin ennen karttaa?

(kuvassa David Mowaljarlain sovittama Australia)

Sosiaalipornografinen yarrritus.

2007-12-31T13:12:00.000+02:00

Kuuliaisen oppipojan lailla maestrejen Soli ja Dorian jalanjälkiä seuraten kurkistin paljonko lukemattomia opuksia nyt sitten hyllyissä todella olikaan.

Olen Solin ja feng shuin kanssa samaa mieltä siitä, että mitään keskeneräistä ei saa jäädä nurkkiin lojumaan ja vaihteeksi enimmäkseen itsekseni asuessani se on myös realististinen tavoite. Kyse on tosin vain siitä, että ihminen on tyytymätön jättäessään omat ihanteensa toteuttamatta. Miltei naapurissa asuu ihminen, joka saattaisi olla hyvin tyytymätön, mikäli hänen kotinsa olisi feng shuin oppien mukaan järjestetty.

Kesken on lähinnä kirjoja, tekstejä ja kuvia, mutta se on asiain luonnollinen tila. Saadut kortit ovat omassa laatikossaan, kaikki käyttöohjeet omassa paikassaan kuittien keralla, paitsi tietokoneeseen liittyvät materiaalit keskenään samassa paikassa, joka on eri kuin muiden manuaalien sijainti. Näitä kaikkia on tosin useampia laatikollisia kynien ja vanhojen muistivihkojen ja hengentuotteiden sekaan sotkeutuneena ajalta, jolloin en pannut asioita omille paikoilleen. Niistä ei tule ottamaan kukaan selvää edes tuomiopäivänä, mikä voi koitua pelastuksekseni. Viralliset asiakirjat löytyvät yhden oven takaa ja ainakin uusimmat lähettäjän mukaan kansioon lajiteltuina. Luonnollisesti ei kuitenkaan siten, että asuntoon (säälin arvoinen) rosvo ei pääse ilman päänvaivaa papereista hyötymään. Vuosien takaiset asiakirjat saavat pinoutua. Byrokratia ei ansaitse yhtään enempää huomiota ja aikaa kuin sille on pakko suoda.

Tietokirjoja löytyy lähes tyystin lukemattomina verrattaen pieni osuus eli ainoastaan 26. Suomen lakia (2001) olen lukenut vain vähän. Sanakirjoja ja vastaavia en laske mukaan. Runohyllystä olen lukenut kaiken, vaikka se ei kovinkaan mittava olekaan. Jopa Pekka Piirron kamalan Eleusiksen ja Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin. Kaunokirjallisuudesta on lukematta peräti 21, joista osan olen aloittanut. Eniten kauhistuttaa se, että en ole saanut aikaiseksi lukea Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Joycen Odysseusta ja Huxleyn Uljas uusi maailmaa. Roskakorista keräämäni englanninkieliset Dragon Lance-sarjan mukaelmat eivät kauhistuta lainkaan. Sarjakuvat olen aikoinaan lukenut kaikki, useimmat moneen otteeseen. Sokalin Amerzonian luin äskettäin uudestaan.

Tovereilta lainattuja kirjoja on aloittamatta kolme kappaletta: Donna Harawayn Simians, Cyborgs, and Women, Neil Gaimanin Fragile Things ja Arnold J. Toynbeen Historia uudessa valossa. Kirjaston kirjoja on kunnolla aloittamatta kuusi, muun muassa Tournierin Rakastavaisten illallinen ranskaksi ja Ron Berndtin Australian Aboriginal Religion, jonka olen tosin lukenut osittain pari vuotta sitten. Lopettamatta kirjaston lainoja on osapuilleen tusina: joukossa Andrea Dworkinin Intercourse, Weinerin Tree Leaf Talk ja saman sosiaaliantropologin The Empty Place.

Leffoja ei ole katsomatta lainkaan ja kaikki tilattavat lehdet on luettu (niitä ei ole paljon). Lukemattomia ilmaisjakelulehtiä löytyy, mutta joltisen pakonomaisena lukijana päädyn usein kahlaamaan lävitse mitä tahansa käteen osuvaa tekstiä mainoksista Kirkkoon ja kaupunkiin tai kiinteistövälittäjien ilmoituksiin, vaikka en niillä mitään tee.

Musiikista on kuuntelematta lähinnä osa klassista musiikkia, CMX:n uusinta ja Reginaa.

Korjattavia vaatekappaleita taitaa lojua kaapissa vain villa- ja kauluspaita. Pyykkiä olen vähällä pestä nopeammin kuin sitä kertyy. Tuntuu siltä, että leveilen. Onko minua kutsuttu ”natsiksi”? On. Luullakseni kuitenkin useammin hyvässä kuin kimpaantuneessa hengessä. Minulla ei ole kuitenkaan paljon leveiltävää, sillä en ole vieläkään teroituttanut luistimiani, vaikka olen käynyt jäällä.

Tuolista rusahti eilen irti yksi lista. Vasaroin sen aamulla huomatessani kiinni.

Benazir Bhutton murhan vihoviimeisyydestä

2007-12-28T10:11:00.000+02:00

Olen vihainen Benazir Bhutton murhasta, vaikka hän ei itse kuolemaa pelännyt. Jos tämä kuvaa Al Qaidan tai islamistista unelma oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, minä jaan sen yhtä vähän kuin jaan Blood and Honourin ja Front Nationalin viljelemän taantumuksellisuuden, ja vielä vähemmän kuin jaan Päivi Räsäsen moraalipolitiikan, mikä on sentään melko paljon. Bhutton kuolemaa ei saa kunnioittaa. Itsemurhapommittaminen ei ole äärimmäisen vakaumuksen ilmaus. Se on huonoa keskustelua. Sellaista kuin mitä demokraattiset valtiot ovat harjoittaneet jättäessään Pakistanin strategisista syistä omiin oloihinsa ja salliessaan Musharrafin piintymisen valtaan tavalla, joka muistuttaa jatkuvasti yhä enemmän zombabwen Robert Mugabea. Kun Bhutto vuonna 1979 lupasi vankilassa teloitusta odottavalle isälleen jatkavansa demokraattisen ja pluralistisen politiikan asiaa, tarkoitus ei ollut kuolla marttyyrinä, mutta ei myöskään antaa militanttien sanella politiikkaa. Kaduilla autoja polttava Bhutton kannattaja ei aja tämän poliittista agendaa yhtään enempää kuin hänet murhannut pommittajakaan. Valmius väkivaltaan, toisten hiljentämisen likinäköiseen julmuuteen vie Bhutton halajamalta vapaalta keskustelulta pohjan.

Sama pätee niin Pakistanissa kuin täälläkin. Ajatus vapaan yhteiskunnan rakentamisesta niin, että se ottaa huomioon kenenkään keskustelukyvyttömyyden kuulostaa harvinaisen ristiriitaiselta. Millään tavalla arvokas vuorovaikutus ei voi noudattaa yhdenkään uskonnon tai 'kulttuurin' (sellaisena kuin se voi moraalikysymyksiä sisältävässä retoriikassa ilmetä) normeja, ei Amerikasta rantautuneiden kasvatustieteellisten teorioiden kuvaamia alttiuksia, ei niiden reaktioherkkyyttä, jotka suuttuvat sarjakuvien kömpelöstä ironiasta, paljastavien alusvaatemainosten plastiikista tai sellaisten, jotka uhkaavat avointa pääministereitä, ravintoloita tai vähemmistömielipiteitä koskevaa tiedonvälitystä kunnianloukkaussyytteillä. Skriiiiiik, skriiiiiiiiiik. Palaan tähän pian.

Mielessäni väikkyy Rortyn äskettäin lukemani Contingency, irony, and solidarity, jossa filosofi lupaa ensin maat ja taivaat lupailemalla kontingenssin poliittista tunnistamista, mutta puhuukin ummet ja lammet yksityisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Antikliimaksi onnistui yllättämään. Kyse taisi olla Rortyn apologetiasta liberaaleille: liberaali vapaan keskustelun etiikka on sen verran harvinainen juttu, että sillä tapaa rajoittuneen on syytä real politikin ja mielenrauhansa nimissä omaksua ironikon rooli. Tällöin ei vaadita yhteiskunnalliselle toiminnalle mitään sellaisia vapauksia, joita se ei kuitenkaan pysty takaamaan. Tavallaan Rorty lopultakin vain muistuttaa, että 'voithansä unelmoida ihan vapaasti omassa mielessäsi, mutta täytyykö se sotkea politiikkaan'. Tulee toisin sanoen sallia kovaäänisten patrioottien, moraalinvartijoiden, kasvattajien ja muiden populististen ja itsemurhapommittajahenkisten sielujen solidaarisuuden nimissä sanella liberaalinkin julkinen asema ja vapaudet, mikäli sellaista sattuu vapaasta habermasilaisen järjen huutokilpailusta koitumaan. Kehtasi vielä mainita Alasdair MacIntyren. Liberalismia tukevan kontingenssin yhteydessä? Jessus!

Etsiydyn takaisin polulle, sillä Bhutton kuolema suututtaa yhä.

Yritän tuloksetta pohtia, kuinka itsemurhapommittaja vietti edeltävän illan: oliko hänellä rakkaita tai ajatteliko hän, että Benazir Bhutolla on rakkaita? Arveliko hän, että Benazirilla saattoi toki olla rakkaita, mutta että hän ei tiennyt mitään siitä todellisesta yksilön merkiksi vähentävästä rakkaudesta, jonka kautta pommittajan täytyi nähdä itsensä, mikäli hän todella oli "terroristi"? Olen vain utelias. Tahtoiko hän syödä vielä lempiruokaansa vai uskotteliko itselleen, että on tärkeää pitää mieli erossa niistä asioista, joista on tässä maailmassa tullut rakkaita? Oliko lempimaisemastakin tullut pelkkää ideologian polttovoimaa, kuten kansallisromanttiselle kulttuuriaktivistille yleisesti? Ajatteliko murhaaja, että Bhutto oli psykopaatti, narsisti ("narsku") tai muuten vain tosi kylmä ihminen, vai katsooko oikeus ihmisen lämpötilaa ensinkään?

Kahvipöytäkeskusteleva tai muuten vain väkivaltainen ihminen ei useinkaan pidä lämpötilan moraalista suuretta astrologiana tai, vaihtoehtoisesti, astrologiaa huonona menetelmänä päättää toisten kohtaloista. Yksi jos toinen tuntee narskuja tai psykopaatteja; yleensä esimiehiä ja entisiä rakastettuja. Oikeastaan en malta olla ajattelematta, että kyse on samasta asennoitumisesta kuin mikä mahdollistaa poliittiset murhat ja siekailematta toisten päälle puhumisen. Tällaiseen asenteiden militanssiin valmiiden ihan tavallisten porvarillisten tai vasemmistolaisten pienten lasten vanhempien oikeuttamassa moraalisessa väkivallassa on itsessään jotakin, joka tuo jälleen häiritsevällä tavalla mieleeni Body Snatchersin kasvi-ihmisten hälytyshuudon. Skriiiiiik. Se on suurimman osan yhteiskunnallista keskustelua omaksuma muoto, joka taipuu strategiseen kommunikaatioon minkä tahansa päivänpolttavan ikuisuusaiheen käsittelyssä. Keskustelut geenimuuntelusta, patriarkaatista tai asevelvollisuudesta ovat usein vain eri taajuuksilla tapahtuvaa itsensä kaventaneiden strategisaktivististen palkoihmisten kirkunaa. Palkojen leviäminen on etusijalla ja sisään poliittiseen palkomieleen rakennettua.

Rortyn ironikko voisi sulkea tuuletusikkunan, vaimentaa ulkoa kantautuvan hälyn ja antaa yhteiskunnan kommunikoida kanssaan ainoastaan postiluukun kautta. Hänen kuvaamansa optimismi kehkeytyy niin synkeäksi, että Rorty itsekin selvästi liikuttui kirjan loppua kohti tunnistaessaan, että sisätiloihin vetäytynyt ironikko voi ainakin hakea yksityisiksi jääville ajatuksilleen tukea hyvästä kirjallisuudesta. Benazir Bhutto on esimerkki siitä, kuinka tapahtuu, mikäli erehtyy luulemaan, ihmisten kaipaavan vapaata keskustelua ja demokratiaa. Äskettäinen YLE:n uutisointi ihmisoikeuksia koskevasta tutkimuksesta, jossa sananvapaus jäi suomalaisten arvostuksissa häntäpäähän verrattuna jopa joihinkin positiivisiin oikeuksiin kertoo samasta epämiellyttävästä tunteesta: Bhutto on ajatuksineen lopulta melko yksin ja suurin osa kannatuksestakin kumpuaa vain vanhasta tottumuksesta.

Talvipäivänseisaus

2007-12-22T13:16:00.000+02:00

Talvipäivänseisausta. Hetki on lähempänä kehossa kuin joulu, joka saa minut lymyämään ja pohtimaan eloonjäämisstrategiaa ja seremoniallisen osallistumisen minimoimista. Ulkomailla vietetyt joulut olivat vapauttavia kävelyitä meren rannalla huurteisessa hietikossa, keskipäivän kylmän valon silaamat karkeat kiviaidat, auringon pronssi graniitilla. Rakastin sitä eristyneisyyttä, jota lähes kaikki lähtivät pakoon ja samalla jättivät minulle yhä tyhjemmän ja ihastuttavamman kaupungin. Täällä on vain menoliikenne ja silti tuntuu, että kaikki jäävät.

Talvipäivänseisauksen aikaan tuntui aina Suomessa, että metsässä teutaroivat pedot hämillään siitä, ettei lumi vielä tomunnut raskaan varren kääntyessä. Kuivunut koivun oksa kynsien välissä, turkin peittämien lihasten raapima jäkälä, karike sähähti ilmaan. Kuusen runkoon liidulla piirretty merkki; kaari, ympyrä ja viiva. Elävä jänis pysähtyy haistelemaan ilmaa taittuneiden korsien joukkoon, missä se jonakin toisena päivänä menettäisi henkensä.

Mittailen edessäni odottavaa kenttää voimatta välttää kielikuvia taistelun mahdollisuudesta. Puntaroin sitä, mitä minulla on.

Inversion kauneus

2007-12-14T12:24:00.000+02:00

Inversio on kaunista. Ei niin kaukana puiden rungot katoavat taivaansinisestä turkoosiin ja teräkseen taittavaan usvaan. Kirjoitin kolmannes elinikää sitten:

Ikkunasta huurteinen inversio
ruskeiksi kiteiksi jäätynyt tie
Vain yksi paita ylläni sen kylmässä
voin tuntea huulteni sinisyyden

Tähän kylmään ei tuo helpotusta
lämmön säätäminen, villan pukeminen
koleudessa hidastuneet yritykset liikkua
Annan itseni virrata sen halki

Viimein pakkasta; olin jo kääntää lämmityksen pois päältä sitä avittaakseni. Tiedän kirjoittaneeni ja lähettäneeni äsken hyvää materiaalia, mutta sen tekniset rajoitukset saavat minut kurtistelemaan kulmiani. Kuten aina on. On tiedolle tärkeää voida jäljittää, seurata ja kuvata sen mahdollistaneita yhteyksiä. Suomen kielen toivon edelleen palautuvan yhtä sujuvana kuin se oli. Yllättää yhä, kuinka nopeasti se alkaa muuntua ilman jatkuvaa työskentelyä sen kylkeen kasveneen kaanonin parissa. Muuntumista voisi luulla katoamiseksi tai rapistumiseksi, jos ei tietäisi asioille niiden uusia nimiä ja yhteyksiä, joita ei toistaiseksi valvo yksikään virasto ja joille kielenhuoltajakin vain kohauttaa olkiaan.

(Sisley: Environs de Louveciennes)

Kalmankolea hyperborea

2007-12-09T18:45:00.000+02:00

Hyvin tyypillistä. Joku jatkoi taas tokkuraisena paahtamista pitkälle sen jälkeen kuin päämäärä oli jo saavutettu ja olisi jatkanut vielä hyvin paljon pidemmälle, mikäli kukaan ei olisi taputtanut olalle. Olen oikeutettu kasvattamaan pöllähtäneet ja tuimina sojottavat kulmakarvat - vaadin!

Kuvassa on Charles Santoren Lumikki. Riudun odottaen lunta tai ainakin pakkasta. Luisteleminen edellyttää sitä. Olen odottanut luistimet suunnilleen sylissä jo syys- tai elokuulta saakka ja epäilen, että ystäväni ovat jo etukäteen saaneet yliannostuksen koko aktiviteettia. Tilanne on melko säälittävä: kerrat saa yhä laskettua: kaksi.

Lähden katsomaan rainan, jota olen myös odottanut.

Arkemme käänteisestä historiankirjoituksesta

2007-12-06T12:59:00.000+02:00

Tietäähän ne kaikki: maahanmuuttajat, patriootit, humanistit, psykologit, kerran tuomitut, rakennusinsinöörit, ammattisotilaat, geenimuuntelun kannattajat ja vastustajat, lakimiehet, aktivistit, headhunterit, keskustalaiset, liian tiukkoihin matalalantioisiin farkkuihin sonnustautuneet, parkkipirkot, jääkiekkoa harrastavat pojat, sijoittajat, teini- ja keski-ikäiset, huorat, ensisynnyttäjät, MBA:t, irtosuhteita harrastavat, monogamit ja pettäjät, Jehovan todistajat, sivarit, paksumustasankaiset tytöt, narkkarit, kissa- ja koiraihmiset, toimihenkilönaiset.

Olin kerran vähällä surmata hyttystä muistuttavan kärpäsen, joka sätki jalat korkealle pöydän päällä. Päätin suuntaan ja toiseen, kunnes kärpänen nousi ja lensi pois.

Kaikki tämä on viettimme, paheellinen taipumuksemme tai tietoinen valintamme Nietzschen kuvaaman "egyptiläisen", käänteisen, historiankirjoituksen puolesta.

(kuvassa Banksy on stensillannut jälleen pyhällä maalla)

MBTI hengähdystauolla

2007-11-21T21:43:00.000+02:00

Päädyin vaihteeksi riipustamaan netistä pienen ilmaisen MBTI-testin, joka lykkäsi tulokseksi aiheellisesti INFJ:n, eli Keirseyn the Counselorin ja suunnilleen saman Heissillä ja Buttilla. I: 56 N: 75 F: 38 J: 44 Ajatuksen testin esiin kaivamiselle sain Minhin lokista. Jung ja psykodynaamiset teoriat ovat aina olleet niin viihdyttäviä, että on sääli, ettei niille ole käyttöä akateemisessa kirjoittamisessa, ellei sitten tutkimuskohteena tai metaforien juurruttajina käsitteiden historiallisessa tutkimuksessa. Haikailen menneitä. *huokaus*

Naivista naturalistisen essentialismin kritiikistä

2007-11-19T18:10:00.000+02:00

Minua pyydettiin ratkaisemaan mitä merkitystä uusvasemmistolaisella, antinaturalistisella, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja marginalisoitujen ryhmien identiteeteistä puhuvalla Cultural Theory/Studies -johdannolla voisi olla uskontotieteelle. Mietin tapoja kertoa, että ei mitään, ellei sitten varoittavana esimerkkinä tieteen politisoitumisesta (ei siis sovelluksen, vaan kuvauksen), Derridan lukemisesta amerikkalaisen kirjallisuudentutkimuksen innolla ja naturalististisen essentialismin samaistamisesta luonnontieteellisessä tutkimuksessä harjoitettuihin (ei niistä uutisoituihin ja moraalisen kielen artefakteiksi omaksuttuihin) kehoa koskeviin tietämisen käytänteisiin.

Ja hybridisyyttä varten tarvitsee olettaa jotakin essentiaalista yhdistettäväksi. Kulttuurintutkimuksessa taitaa kuitenkin olla ongelmallista, mikäli sen tekee tutkija itse sen sijaan, että kuvaisi tutkimuskohteen harjoittamia essentiaaliseksi puhdistamisen tapoja. Kulttuurifenomenologinen analogia ei tarkoita oman käytänteensä ulkopuolista suhdetta kuvattavien ilmiöiden välillä.

Your wealth as my wealth

2007-11-19T12:24:00.000+02:00

Englannin monarkin johtama Commonwealth on hupaisa nimi periaatteelle, jolla iberialaisten Etelä-Amerikasta kärräämien jalometallien myötävaikutuksella teollistunut Iso-Britannia varmisti eurooppalaisen alueensa ulkopuoliset luonnonvarat saatavilleen. Siis kenen yhteinen?

Nykyisin tärkein Kansainyhteisön tarjoamista lohdukkeista lienee onnekkaampien mahdollisuus voittaa Englanti kriketissä.

Milibandin Rax; kiireessä laihaa, mutta runsaasti - poliittisen slow-foodin vastaisuudesta

2007-11-16T14:10:00.000+02:00

Ison-Britannian ulkoministeri David Miliband on esittänyt, että EU:n laajentuminen on sen paras työkalu alueellisen poliittisen tasapainon saavuttamisessa ja kehottaa jatkamaan laajentumista euroopan ulkopuolelle. Ilmeisesti aikaisemman hätiköidyn lisälaajentumisen seurauksena kärsitty unionin sisäisen poliittisen yhtenäisyyden puutteet ja talouksien vakauden kriteerin alitukset eivät Milibandia ja kumppaneita huoleta.

Ajatus on sinänsä hyvin hieno (kuten nyt vaikkapa tyhjän pantiksi jäänyt Kansainliitto), eikä tässä todellakaan ole kysymys kansallisesta tai elinkeinoelämän nurkkakuntalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei jo ennestään hallinnollisesti heikko ja vain epämääräistä jäsenvaltioidensa kansan arvostusta nauttiva EU ole kyllin voimakas pitämään kurissa mitään yksittäisten jäsenmaiden äärikansallisia hallituksia laajempaa epävakautta luovaa tekijää. Jo Puola onnistui panemaan kapuloita rattaisiin, eikä kosmopoliittsen sivistyksen arvostus ole kai sitten kylmän sodan ollut muuallakaan itäeuroopassa entisenlaista. Eikä sekään, että euroopan äärioikeistolainen koalitio juuri kompastui ollut millään muotoa väistämätontä.

Tahtomatta kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, EU:n rakentamisessa ja laajentamisessa tulisi huomioida, kuinka hitaasti kansainvälisen hallinnon muutokset tapahtuvat sekä se, mitä liian nopeille territoriaalisen poliittisen vastuun omaksujille on historiassa Rooman valtakunnasta Kansainliittoon (vaikkapa tosiaan) käynyt. Ensin olisi syytä kehittää Unionia tavalla, joka kykenisi vakauttamaan Balkanin poliittisen epävakauden aivan naapurissa ja vakuuttamaan myös Norjan liiton tarpeellisuudesta. Itse asiassa Milibandin väitteessä, että EU on olennaisesti muuttunut ja avautunut ryhtyessään lisälaajennukseen haiskahtaa Britannian oma vastahakoisuus edetä taloudellisen ja arvoihin liittyvän integraation tiellä. Euro ei kiinnosta ja Human Rights Actia on toistuvasti soimattu ulkopuolisena puuttumisena Ison-Britannian sisäisiin asioihin, vaikka Alasdair MacIntyreä ei enää tarvitse pelätä. Paljastaisiko Britannian oma rooli juuri Kansainliiton pystyttämisessä sen, millaisia tuloksia tälläkin lausunnolla toivotaan saatavan aikaan? Miliband taitaa kannattaa "Kevyt-EU:ta". Onkin ymmärrettävää, että Milibandin huomio keskittyi hänen Belgiassa pitämässään puheessa pikemminkin protektionismin vastustamiseen (brittiläisen lihan vientiä silmällä pitäen?), huoleen rosvovaltioista (Iran, Irak, Syyria, Pohjois-Korea), energiaturvallisuuteen (Venäjän politiikka yhdessä eristämättömiin ja tiivistämättömiin englantilaisiin asumuksiin?) ja ilmastonmuutoksesta (josta puhutaan lähinnä poliittisen johdon parissa).

Ekosysteemin onneksi brittien hyperkonsumerismi ja ylenkatse (enkä tosiaan puhu hallituksesta) ilmastonmuutosta kohtaan on sitä luokkaa, että pian jäätiköt sulavat, Lontoo jää veden alle ja poliittinen geografia kääntyy Britanniassa ylösalaisin. Jäljelle jäävästä Englannista tulee Skotlannin kehitysagendan varassa oleva takapajula, jolla ei ole edes omaa öljyä. Olettaen, ettei koko saari murennu mereen.

Jos murenee, toivottavasti manner-euroopan rannoille uivilta briteiltä edellytetään vastaavaa kansalaisuustestiä kuin Britanniaan kotiutuvilta nyt ja kysytään muun muassa presidenttien syntymäpäiviä. Ja, kaikki kunnia Britannian kieltenopetukselle, ei tietenkään englanniksi.

Viimeaikaisista surmatöistä ja keskustelun kovaäänisestä hukuttamisesta

2007-11-10T12:20:00.000+02:00

Poikkean tähän vain raapustamisen lomasta toivottelemaan parempaa marraskuuta kuin tähänastiset merkit antavat ymmärtää. Ajatuksen hämärä saa ihmiset syyttelemään toisiaan ja selittämään yksien valintoja toisien teoilla tai kolmansien vastuuttomuudella. Viittaan tietenkin Jokelan surmiin. Harmittaa nähdä, kuinka vastoin yksilö itse ilmaisemia motiiveja syy vieritetään väkivaltaisin elkein vanhempien tai tyttöystävien niskoille. Ja jos jotakin ulkopuolista olisi syytä katsella erityisen kriittisin silmin, niin tällöin se joukko ovat mielestäni ne, jotka uutisoinnin mukaan ovat surmatyöt omasta näkökulmastani toki puolustelemattomalla tavalla toteuttaneen koulukiusaamisen takana. Otetun kaltaisesta ei vastuuta voi kuitenkaan kantaa kukaan ihminen. Ei yksittäinen ampuja, ei oikeuslaitosta palveleva tuomari, eikä maanpuolustaja. Jos voisi, silloin vastuun kantaisi ampuja yhtä hyvin kuin jokainen tappamisen oikeuttava henkilö.

On ikävää nähdä myös surmaajan kotisivujen ja muun nettimateriaalin katoavan, sillä sen olemassaolo ei olisi ehkä ainoastaan uhkaavaa ja vastaavia tekoja inspiroivaa, vaan opettavaista. Ehkä se myös muistuttaisi siitä, että Auvinenkin oli ihminen, ja että ihminen kykenee rujoihin tekoihin ilman, että se liittyy mihinkään patologiaan, mielenvikaan, kasvatukselliseen ongelmaan tai ilman, että edes rikollisuus lain silmissä sitä onnistuu kuvaamaan. Onko niin vaikeaa nähdä jokaisessa surmaajassa myös aivan tavallisen ja rauhanomaisen elämän ja kyvyn ystävyyteen merkit? Ihmisten lauma- ja mediakäyttäytymiseen sopii kuvaannollinen, kyllin vanha vertaus rottiin tai hyeenoihin. Teon tuomitseminen ei vaadi kommervenkkeja, eikä yksilöä suurempia selityksiä. Se ei myöskään vaadi ulkopuolisten verta shokin rituaaliseen lievittämiseen.

Eikä ihmisen tarvitse olla edes surmaaja, vaan kyllin avoin elämän ylistäminen riittää, kuten valokuvaaja Sally Mannin saaman kahtalaisen julkisuuden tapauksessa.

***

Palaan kirjoittamaan vähemmistö- ja alkuperäiskansojen oikeuksista, mutta eettisen ääneni keskittyneisyys järjestelmään ja säätelyn koherenssiin saa tekstin tuntumaan vieraalta suhteessa lähes kaikkeen materiaaliini. Aina, kun palaan aiheen piiriin, vaatii kohtuutonta ponnistelua luovia reitti aiheeseen liittyvien herkkänahkaisuuksien lomitse. Huomiot perustoista, joille argumentit rakentuvat hukkuvat samankaltaisen säikähtyneen radikalismin mekkalaan kuin Jokelan tapauksessa. Kuolleita vain on kentällä molemmin puolin. Ihmisoikeudet pelastavat, ihmisoikeudet diskriminoivat. Keskustelu valitsee herkästi keskustelijan puolen vastalauseista riippumatta. Radikalisoitunut keskustelu esimerkiksi vähemmistöoikeuksista, kulttuurisodista tai sukupuolten tasa-arvosta määrittelee helposti myös keskustelusta irroittautuneet, mutta samaa aihetta sivuavat, aivan kuin ihmisten vuorovaikutus tapahtuisi tilassa, jossa pätevät magnetismin, painovoiman tai keskipakoisuuden kaltaiset fysikaaliset voimat. Ei ihme, että metaforat on otettu niin todesta.

Tässä en ota huomioon sitä, että yhden hetken diplomaatti kokoaa hänkin tarvittaessa joukkonsa yhtä niistä osapuolista vastaan, jota on ollut ensin rauhoittamassa. Tilaisuuden ja panosten vain täytyy olla oikeat. Sotametafora. Tämän kauhean jakomielisyyden poliittisen liberalismin ja realismin välillä ratkaisee vain yhtä painava käytännöllisesti orientoitunut idealismi. Täytyy yrittää parasta kuviteltavissa olevaa hankalimpia vallitsevia olosuhteita vastaan.

Topeliuksen Maamme -kirjan (löysin muuten Kirjamessuilta kauniin vuoden -44 kappaleen teosta, joka on omistettu ja lahjoitettu jokseenkin heti painosta päästyään) hämäläisen lailla olen kököttänyt aloillani päättäen olla mihinkään ryhtymättä ennen kuin olen ajatellut asian kaikki puolet varsin tarkkaan. Sitten teen kaiken kerralla. Lieneekö myytti.

Ja illalla matkustan entiselle kotipaikkakunnalle etsiäkseni huomenna viimeisiä suppilovahveroita ja karpaloita, laittaakseni lounaan kirpeän metsän helmassa, jos ei sada räntää.

(kuvassa Dave McKeanin Optimisti)

Sanottavan etsiminen kirjailijan äänelle

2007-10-21T14:57:00.000+03:00

Olen epäonnekseni lukenut taas nuoria kirjoittajia, jotka yrittävät löytää kielelleen sanottavaa pikemminkin kuin sanottavalleen kieltä ja ilmausta. Se herättää minussa syvää epäluuloa, aivan kuten tietää, että aikoo kirjailijaksi, mutta ei, mistä aikoo kirjoittaa. Jäljitellä kiinnostusta blasé siinä toivossa, että alkaa uskoa siihen. Oppiakseen on tärkeää kirjoittaa, sanoisi joku, tai, että oppiakseen laadusta, on syytä olla hyvä määrällinen kuluttaja. Se pitää varmasti paikkansa, taloudessa.

Asian sivusta: etäisesti samalla tapaa tuntuu tärkeämmältä lukea Marquezia kuin Tom Robbinsia, tai kuin Neil Gaimania, jos hänellä ei ole kuvataiteilijaa apunaan.

Mikä on rivoa?

2007-10-17T10:49:00.000+03:00

Lisää tapahtumia ja liian vähän jupistavaa. Oma silkasta uteliaisuudesta lähtevä spontaani ekskursioni naistutkimukseen jatkuu. Tänään kahdelta Laura Kipnis tarjoilee luennon "The Female Thing" Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen... puuh... auditoriossa XIII, ja huomenna puolilta päivin alkaa Teatterikorkeakoululla Porno Academy'n (pdf) (International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire) ohjelma. Minulle on jo pitkään käynyt yhä työläämmäksi kuvitella, kuinka ihmiset voivat aidosti kokea jotakin rivona tai säädyttömänä ja ottaa itsensä tuntemuksensa suhteen kyllin vakavasti politisoidakseen tai sosiaalisesti sanktioidakseen oman loukkaantuneisuutensa. Jessus.

Ajoittain tulee vastaan muutamien katsomus, että toiset asiat ovat täysin kuvittelun ulkopuolella. Ainakin terveen mielen kuvittelukyvyn. No, minulla on kärkäs ja ulottuvainen mielikuvitus; olen ontuvasti moraalinen, mutta eettisesti orientoitunut. Mikähän tuntuisi uskottavalla tavalla rivolta ja siveettömyydessään loukkaavalta? Spontaani vastaus: konsumerismi, shoppailu, makeanhimo, kyky/halu nollata aivot ja avioliitto. Vaistoni rivoudelle on selvästi vajavainen ja joudun kuvittelemaan jyrkemmin suorastaan fiktiivisten toisten ihmisten seksuaalinormistolle rakentuvan rivouden. Jos se otetaan lukuun, niin ainakin laillisuuden rajat on jätetty taakse jo ajat sitten. Muutenkin jokaisen kuviteltavissa olevan asian sopivuus tai sopimattomuus kilpistyy pikemminkin väkivaltaan kuin rivouteen, sopimattomaan rajojen ylittämiseen seksuaalisuuden vyöhykkeellä, yksityisesti tai julkisesti. Mikä on rivoa? Luovia ehdotuksia?

Megapolis 2022

2007-10-12T18:29:00.000+03:00

Huomenna on luvassa Dodo ry:n järjestämä kulutusta pohtiva Megapolis 2022 -tapahtuma Vanhalla. Ohjelma on tarkistamisen arvoinen vähintään, sillä joukossa on korkean profiilin nimiä. Ajattelin itse poiketa iltapäivällä ja palata kenties illan klubille kuulemaan mm. Maria Gasolinaa ja Rinneradiota, ellen sitten jumitu myös leffoja seuraamaan.

Tapahtuman julisteen impakti on hyvä ainakin omalla kohdallani; lehden säikeet, katujen ruodot, yhteiskunnallisen vaikuttamisen verkko. Pisteitä graafikolle.

Pahoinpitelemisen hinta

2007-10-11T15:31:00.001+03:00

Eikö ole niinkin, että useammasta pahoinpitelystä voi saada paljousalennuksen? Toisin sanoen kaikkien pahoinpitelyiden tuomiot sellaisina kuin ne olisivat toisistaan riippumattomina ei ynnätä yhteen lopullisen tuomion saamiseksi. Kannattaa siis keskittää ja suunnitella pitkällä tähtäimellä!

Jos puntaroi vaikkapa joko aseista ja asepalveluksesta kieltäytymistä tai vaihtoehtoisesti aseen käyttöä, aseen käyttö kyllä vaikuttaisi kannattavan, kunhan ei aiheuta toiselle hengenvaaraa. Mikäli totaalikieltäytyjä viettää 6,5 kuukautta vankilassa, pahoinpitelijä selviää päiväsakoilla; sanotaanko lievästä pahoinpitelystä 15 päiväsakkoa (alimmassa tuloluokassa 90 euroa) ja ihan tavallisesta pahoinpitelystä, jossa saa aiheuttaa jo ihan oikeaa vahinkoakin, vaikkapa 30 päiväsakkoa (alimmassa tuloluokassa 160 euroa). Ei ole hinnalla pilattu. Kaapin kulmalle oma possu väkivaltamenoille.

Mustelmista, nyrjähdyksistä ja naarmuista ei edes makseta kipukorvauksia. Se on ilmaista.

Rahalla joka tapauksessa saa.

Varoittava signaali kolmannen osapuolen kustannuksella

2007-10-11T14:10:00.000+03:00

Vaikka isoja miehiä lain puitteissa tuetaankin antamalla käytännöllisesti katsoen lievempiä tuomioita väkisinmakaamisista, syrjitään heitä toisella tavalla, kun päätetään pahoinpitelyn vakavuudesta. Voisi sanoa, että suositaan ajatusta siitä, että vanhuksen, lapsen tai vammaisen henkilön pahoinpitelee toinen fyysisesti avuttomaksi katsottu henkilö. Vaihtoehtoisesti suositeltavampaa on terveeksi ja täysi-ikäiseksi katsotun henkilön pahoinpiteleminen. Tähän kommenttini otsikko viittaa. Voimasuhteiden epätasapaino mielletään raakuuteen vaikuttavaksi tekijäksi. Kaikille on näemmä paikkansa väkivaltarikosten suhteen, etenkin vuoden 1995 jälkeen.

"Lievä raiskaus"

2007-10-08T16:10:00.001+03:00

Mikäli "vain" kiinni pitäen tapahtunut raiskaus, joka ei sisällä esimerkiksi lyömistä tai aseella uhkaamista on lievempi kuin sellainen, joka sitä sisältää, tällöin katsotaan, että kuta fyysisesti vahvempi raiskaaja on kyseessä, sitä oikeutetumpi hänen tekonsa on.

Huomautus edelliseen

2007-10-01T10:35:00.001+03:00

Kunhan marisin. On olennaista, että on ikkunoita ja että niistä näkee ulos. Peskää ikkunanne ajoittain, ihmiset.

(Bonnard, Dining Room Overlooking the Garden)