perjantai 27. helmikuuta 2009

Mustavuoresta muihin kaupunkimetsiin.



Mustavuoren virkistysalue Vuosaaressa säästyi ainakin toistaiseksi kahdentuhannen asunnon rakentamiselta. On myös hienoa, että kaupunkimetsälle löytyy puolustajia, sellaisia kuin täällä. Helsinkiläisille tarkoitetun aloitelomakkeen, jossa vaaditaan kunnallista kansanäänestystä kaupunkimetsistä voi puolestaan printata täältä. Demokratiamme on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että ääniä edes neuvoantavaan äänestykseen vaaditaan Helsingin kokoisella paikkakunnalla 25 000. Liimasin yhden eteiseen, jotta vierailijat voivat halutessaan lisätä siihen nimensä ennen kuin lähetän listan eteenpäin.

Pääkaupunkiseudun vähiä metsiä ja harvinaisiksi käyviä suurempia virkistysalueita ei tule, eikä luulisi olevan pakottavaa tarvetta pilkkoa asuntorakentamisen vuoksi. Kaikista metsistä ei tule ehostaa puistoja. Puisto ei ole metsä. Metsä pitää huolen itsestään. Kaupunkialueen metsille riittää sellainen passiivinen metsänhoito, joka rajoittuu kohdennettuihin toimenpiteisiin, kun jokin on vialla tai kun jokin selvästi uhkaa metsän hyvinvointia.

Mustavuoren esimerkkiä tulee soveltaa myös keskuspuiston pohjoisosiin, Haltialaan, Tuomarinkylän puistoihin ja peltoihin ja kaakossa Laajasaloon, jos ja luultavasti kun esimerkiksi Kruunuvuoren aluetta ryhdytään rakentamaan. Laajasalon tärkeät metsä-, puisto- ja kallioalueet tulee säästää ja rakentaminen rajoittaa tiukasti pian entisen öljysataman alueelle. Kartanoiden ja huvilayhdyskuntien maita ei saa rohmuta. Myöskään Kumpulan yliopistokampus ei vaadi uutta, Kumpulanlaakson läpi rakennettavaa tietä, jotta matka onnikalla lyhenisi viidellä minuutilla. Kyse on kaikkien kaupunkilaisen virkistyksestä. Se viiden minuutin kiristäminen taas luo joka tavalla pahaa oloa.

Pelkkiä sisätiloja halajavilta ei sellaisia puutu. Sellaiselta, jonka mielestä rentoutuminen ja vapaa-aika on parhaimmillaan, kun siitä saa maksaa, ei puutu tilaisuuksia kuluttaa. Rauhallinen kaupunkiluonto puolestaan alkaa olla kortilla. Sisäliikunta ja urheilukentät eivät korvaa vapaata liikkumista ulkosalla. Sitä eivät tee edes pururadat. "Tietä käyden tien on vanki."

Luontoalueiden tuhoaminen ei ole asuinrakentamisen kannalta ainakaan toistaiseksi pakollista ja on haitaksi koko kaupungin viihtyisyydelle. Asuntoja saadaan tähän hätään tarpeeksi pysyttelemällä keskustan tuntumasta vapautuvissa teollisuus- ja satama-alueissa, jo ennestään tärvellyissä jättömaissa ja vaikkapa tehostamalla jo umpeen rakennettujen alueiden, kuten Pasila, tontinkäyttöä (ts. rakentamalla yhä korkeampaa). Koko kaupungista ei tarvitse tehdä häkkikanalaa sillä perusteella, että valtaosassa se on talon tapa ja linnun saa viihtymään välkkyvällä kotialttarilla. Keskustassa sitä paitsi viruu paljon käyttämättömiä tiloja. Mikäli asuntopaine vaatii selkeitä arvovalintoja, ne tulee tehdä asuntojen tyhjänä odotuttamista vastaan ja rakentamattomien metsien puolesta.

Pääsyä hoitamattomaan metsään ei tule rajoittaa autollisiin ja kesämökillisiin. Metsä tulee nähdä yhteishyvänä resurssina (public good), jota ei saa alistaa finanssipääoman kautta mitalliseksi. Maakuntien ei ole myöskään tarkoitus toimia helsinkiläisten henkireikänä, eikä niiden rakentamattomuus ole synninpäästö Helsingin oman kaupunkisuunnittelun ahneudelle tai rakentamisen mahdolliselle, mutta epätodennäköiselle laupeudelle. Pala Sipoota ei saa merkitä sitä, että Sipoon kunta pitää huolen metsiensä rauhoittamisesta, jotta Helsinki voisi tusata haalimansa lisäkkeen täyteen.

Helsinki on ja voisi tulevaisuudessakin olla sillä tapaa harvinainen pääkaupunki, että toistaiseksi täällä pääsee jonkinlaiseen metsään, useampaankin sellaiseen, helposti julkisilla kulkuneuvoilla ja vaikka polkupyörällä, ellei jopa kävellen.

Helsingillä ei ole mitään kadehdittavaa muilta eurooppalaisilta pääkaupungeilta. Helsinkiä ei tarvitse rakentaa muiden kuvitelluilla ehdoilla. Pääkaupunkimme ei tule missään kuviteltavassa vaiheessa ylittämään Keski-Euroopan kaupunkeja rakennuskulttuurin ja rakennetun kaupungistumisen näyttävyydessä tai arkkitehtonisen ja rakennustopografisen historian vivahteikkuudessa. Tämä on tietysti makuasia, mutta niukasta täytyy nyhjäistä, mikäli tahtoo rakennuskulttuurin intensiteetillä ratsastaa. Kilvoitteluun samassa asiassa ei ole syytäkään - omaleimaisuus on vahvuus. Miksei Helsinki voisi hyväksyä tilaisuutta toimia edelläkävijänä? Sen suurin valtti niin omaleimaisena asuinkaupunkina kuin matkailutulojenkin kannalta on sen monin tavoin viehättävää kantakaupunkia ja toisaalta rumia lähiöitä kehystävä, mutta kaikin tavoin uhattu suomalainen luonto (ilman kommervenkkeja) ja jokin kulttuurimaiseman tapainen.



(karttalinkeistä kiitos Erkki Haapaniemelle ja Keijo Savolalle)

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Lauman autuudesta.


Ihmistä kuulee toisinaan, siis jatkuvasti, kutsuttavan laumaeläimeksi. Tämä ihmisen luonnollista, olemuksellista luonnetta (ei vain olemista luonnistavaa luonnetta) koskeva väite ja sosialistisen elämänmuodon vanhat puolustuspuheet on käännetty monen tieteelliseksi tai jopa lähes luonnontieteelliseksi pätevöidyn, nykyiselläänkin suositun selitysmallin pohjaksi. Tämä voi joko olla hassua eli sitten ei.

Takuuvarmasti se on hassua ainakin silloin, kun ihmisen väitetään samanaikaisesti olevan sekä laumaeläin että laumaluonnostaan konsensuaalinen, rauhanomainen ja ei-aggressiivinen. Arbitraarinen väkivalta korostuu väkirikkaissa yhteiskuntayritelmissä ja väestömaantieteellisissä yksiköissä verrattuna vaikkapa agraariseen, kylää pienempään pienyhteisöön, pieneen yritykseen tai ystäväpiiriin. Suuret päiväkotiryhmät tekevät lapsista aggressiivisempia kuin pienet, toteaa Keltikangas-Järvinen. Yksinäinen ihminen ei hyvästä syystä pysty murjomaan olematonta toista ja kaksinkin väkivalta tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun ympäröivä ihmispaljous lupaa särjetyn toisen tilalle korvaavia kontakteja.

Kaikki pyrkimys kohti sosiaalisen järjestäytymisen malleja, ohitse tapauskohtaisen, henkilökohtaisen järjestäytymisen, kohti laumaluonteista olemista, vie myös kohti väkivaltaa. Freudilaisuuden perhepsykodynamiikat tai Kainin ja Abelin teistinen veljesmurhametafora ovat hierarkkisten laumaolemisen tapojen itseään varten keksimiä selityksiä, jotka eivät vastaa esikuvinaan toimivien tapahtumien yhteiskunnallisia edellytyksiä koskeviin kysymyksiin. Niille on käyttöä vain, kun henkilökohtaisen kontaktin imperatiivi toisten ihmisten arvioimisessa on jo hylätty.

Käytännöllinen usko yli henkilökohtaisuuden menevään yhteisöllisyyteen merkitsee väkivaltaa ja arbitraatiota.




(kuvassa Bonnard'in The Cab Horse - Mitä Bonnard'in täytyi uskoa ihmisvilinän ja yksilön välille, voidakseen välittää katumaisemasta maalauksessa esitetyn impression?)

torstai 19. helmikuuta 2009

Ensimmäisen vuosineljänneksen sananvapausfarsseja VI

Voi, taivahan talikynttilät! Nyt Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhosta voitaisiin ikinä edes puolivallattomissa päiväunissa kaavailla muutoinkin tulehtuneelta vaikuttaneen Suomen PEN-yhdistyksen johtoon, sananvapauden airueksi. Todellinen historiaton iltapäivälehtiehdokas. Korhosen seura panee kahta, kolmea paremmaksi, sillä pari kirjoitusta sitten avoimen tiedonvälityksen karbidilampun lailla loistanut Tuulikki "Lex Nokiasta on turha jankuttaa" Ukkola haikailee HS:n mukaan paikkaa samaisen yhdistyksen johtokunnassa:

"En tunne koko Peniä, mutta olen aika huolestunut Suomen sananvapaustilanteesta. Mielestäni Pen voisi jotain tehdä" (Ukkola, HS 19.2.2009)

En ole luullakseni vielä herännyt ja kyseessä on vain aamuyön levoton uni. Perustelut epäilykseeni löytyvät sitaatteihin sijoitettujen linkkien takaa.

Mikäli yllä esitetyt perusteet riittävät johtokuntapaikkaan, Ukkolalla on tässä valtakunnassa viljalti identtisesti pätevöityneitä vastaehdokkaita. Kai heitä harkitaan?

Ovatko Korhonen ja Ukkola oikeat henkilöt vaalimaan kirjailijayksilön oikeutta haastaa keskusvalta vailla pelkoa sanktioista? Ovatko he oikeita henkilöitä tukemaan varauksetta venäläisiä turvapaikkakirjailijoita, joiden henki on kotimaansa oloissa uhattuna, ja joita Suomen PEN on kuitenkin esitellyt, ja joille se on antanut äänen kirjamessuilta toisille? Millaiseksi muodostuisi venäläiskirjailijoiden asema, mikäli sananvapauden turvaavaa perustuslakia ei tarvitsisi tarkistaa uutta lakia säädettäessä (Ukkola?), ja mikäli säädetty laki määräisi sananvapauden rajat (Korhonen)?



tiistai 17. helmikuuta 2009

Tervetuloa 80-luvulle.


Ajankohtainen kakkonen tarjosi huonosti puheenjohdetun ja ala-arvoisesti laaditun, kokonaisnäkemyksettömän "maahanmuutto" (lue "Islam") teemaillan. Ilta ei onnistunut täyttämään edes oman etnodeterministisen lähestymistapansa asettamia vaatimuksia, sillä esimerkiksi itäaasialaiset ja venäläiset loistivat studion liioitellusta väentungoksesta poissaolollaan. Arvioikoon jokainen epäanalyyttisen päällehuudannan itse. Mielestäni se ei purkanut yhtään ennakkoluuloa, vaan viljeli ennakkoasenteita, epäluuloa ja huonosti sulateltuja ajatuskulkuja. Ohjelma ilmestyy YLE:n Areena-palveluun huomenna.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Ukkolan uudempi perustuslaki?

Tuulikki Ukkola on näköjään kirjoittanut perustuslain uusiksi. Perustuslain sisältämien kohtien vaaliminen, sen mukaisuuden varmistaminen ja säädäntäjärjestyksen valvominen ovat siis pikkuasioita, jotka voi luppoajan puutteessa ohittaa.

Yliopistouudistuksesta ja urkintalain valmistelusta lukiessa paljastuu aivan toisenlainen kuva siitä, mistä Suomen poliittisessa järjestelmässä on kyse kuin millaisena se muodollisen hallintojärjestelmien tutkimuksen oppikirjoissa ja kansallismielistelevässä, Suomen oikeusvaltioidentiteettiä hivelevässä propagandassa esitetään.

Se, jota ei vallitseva valtiosääntö miellytä ja joka ei jaksa nähdä vaivaa säännön muuttamiseksi muodollista reittiä, voi aina yksinkertaisesti ohittaa sen. Kokoomus vaikuttaa luulevan, että vaalivoitto ja menestys mielipidekyselyissä merkitsevät jo itsessään mandaattia hallituksen vallan ja subsidioidun puoluevallan kahlitsemattomuuteen. Tai ehkä Kokoomus tietää, että näin on. Sanktioita ei ainakaan tarvitse pelätä.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Kriittisen ihanteen harvinaisuudesta.


Tässäpä oivallinen sanoma! Kunnioittakaa toisianne olemalla asioista hyvässä, tai vähintään neutraalissa, hengessä eri mieltä! Mikä myönteisintä, myös Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhonen ilmaisee myötämieltään sivistyneen eripuran jalostavaa vaikutusta kohtaan.




Älkää luottako sen laatuiseen hyvään tahtoon ja ystävällisyyteen, joka osoittaa empaattisuuttaan vaikenemalla vaikeimmasta ja välttämällä älyllistä yhteentörmäystä. Kyseessä on pikemminkin inhimillisen epäluotettavuuden määritelmä.


maanantai 19. tammikuuta 2009

Sasilainen parlamentarismi


Tarkoittaako Kimmo Sasin eduskunnan tuottavuutta koskeva kommentti, että Kokoomus ajaa presidentin valtaoikeuksia alas, kasvattaakseen puhtaasti parlamentaarista valtaa, ja kaventaa parlamentaarisen vallan kenttää saadakseen sen muistuttamaan hieman enemmän yksinvaltiutta?

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Heittäydyn heitukaksi.

Siren soi minulle kutsun mitä valloittavimpaan meemiin, jossa on tarkoitus listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Mieleeni juolahti niin monia hahmoja, että karsin listaa jonkinlaisen kohtuuden nimissä. Yhteistä juonta ja siten tärkeysjärjestystä lumovoimaisilla hahmoilla ei ole. Jokainen on liian erilainen ja erityinen. Karsitulta, mutta yhä liioitellun pitkältä listalta pois putosivat muun muassa Cabaret'n Sally Bowles, Down with Love'n Barbara Novak, Shrek'in ogre-Fiona ja moni ranskalainen näyttelijätär Bardot'sta Deneuveen ja ohi, puhumattakaan Pasolinin ja Fellinin tähdistä, joita on aivan liikaa, jotta edes ryhtyisin niitä luettelemaan. Pois jäi myös Twin Peaks'in Audrey Horne.




1. Natalja Bondartšukin esittämä Hari (Lemin alkuperäisromaanissa Harey) Tarkovskin (1972) elokuvasta Solaris. Antisankaripsykologin edesmenneen vaimon, Harin, kuulaassa hahmossa kiteytyi kaikki valloilleen päässyt teini-ikäinen mystiikan ja tragedian kaipuu. Ollakseni tuolloin vallalla olleille ajatuksilleni täysin uskollinen, luin intohimoisesti Jungia ja taisin olla animani perässä. Kuten elokuvan Blade Runner Rachaelin, kuvajainen Harin tragedia on kamppailla häviämiskamppailua fyysisen olemuksensa rajoitteita vastaan. Aavistus itsestä ja eheä muisti ovat aina lähes Harin käden ulottuvilla, kun sykli alkaa taas alusta, eikä Kelvin varmuudella tiedä, mitä muistuman mielen pintaan tarttui.


Googlatessani harvojen kuvien joukosta sopivia huomasin, ettei urakasta suoriudu ilman huomattavaa Clooney-rainan spämmiä.





2. Lena Olinin Sabina elokuvasta Olemisen sietämätön keveys. Huomasin myös Veloenan kiinnittäneen huomiota pakahduttavan vapaan Sabinan epäröintiin niinä hetkinä, joina ympäröivä maailma tuntuu astuvan sisään hänen ateljeeseensa. Ajattelen, että Prahan kevään sentimentti kiteytyy Sabinassa. Hänessä Tshekkoslovakia vapautuu, siinä missä Tomas ja Tereza ajautuvat jaettuun sosialismiin maan vapautuessa poliittisesti. Sabinalle sosialismi ja vapaus ovat henkilökohtaisen kokeilun, avoimen seksuaalisen riemun ja ystävyyden hyveitä, joiden perspektiivistä vain poliittinen liikehdintä on pahalla tavalla perverssiä.






3. Sean Youngin Nexus-6 Rachael ja Daryl Hannahin Nexus-6 N6FAB21416 -mielihyvämalli Pris, molemmat Ridley Scottin kauniista Philip K. Dick -filmatisoinnista Blade Runner. Näistä kahdesta huomio kääntyy Rachaelin traagiseen jännitteeseen. Androidin voimakas, orastava itsetiedostus tuntuu jättävän kauas alapuolelleen Deckardin karkean hahmon orgaaniset ja kontemploimattomat vietit, joita seuraamalla laittomia androideja metsästävä, de-humanisoiva blade varmistaa palkkashekkinsä.




Pris on Rachaelia eksyneempi hahmo. Oikeastaan replikantteja ei kai voi kutsua eksyneiksi, mutta epäilen silti, että niitä katsotaan aivan kuin niitä voisi. Olennoissa, jotka löytävät itsessään ihmisen hyvin nopeasti, samalla kuitenkin niin, että vain harvat elävät kyllin vanhoiksi ehtiäkseen kyynisiksi, on jotakin ylvästä. Orgaaninen ja biotoopissa kasvatettu ihminen voi olla vain kateellinen niistä asioista, joiden löytäminen replikanttien sallitaan kokevan.





4. Emmanuelle Seignerin etäiseksi jäävä, mutta huumaavasti libertangoava narkkari Michelle Polanskin elokuvasta Frantic. Ei liene ihme, että Seignerin ensiesiintyminen Polanskille vaihtui vakinäyttelijän korkoihin. Kasvojensa sijasta kehollaan puhuva Seignerin kasvot eivät pääse pilaantumaan liiallisen ilmeikkyyden voimasta, mikä on sääli, mutta hänelle on olemassa omat erityiset tarinansa, kuten yhteistyö Polanskin kanssa mielestäni osoittaa.





5. Eksynyt Dorothy, mutta ei Kansasista, vaan Lynchin leffasta Blue Velvet. Eroahdistustaan ja kokemaansa urbaania ktoniaa epätoivoisen takertuvaan seksiin kanavoivassa äidissä on jotakin samanaikaisen vastenmielistä ja kiihottavaa. Tarjolla on myös Kyle MacLachlan erikoisagentti Dale B. Cooperin ystäville. Itse näin MacLachlanin ensimmäistä kertaa juuri tässä elokuvassa, mikä toi Twin Peaksin katsomiseen oman erityisen väreilynsä. Mikäli en olisi tuomittu olemaan niin hetero, agentti Cooper kuuluisi minunkin listaani.





6. Hurja, susijumalan avulla metsän henkeä suojeleva Prinsessa Mononoke Miyazakin samannimisestä animaatioelokuvasta.














7. Padre Amaro (Gael García Bernal) elokuvasta Isä Amaron rikos (El crimen del padre Amaro). Bernalin ainutlaatuiset töröhuulet pääsevät uskonnollisen vakaumuksensa kanssa kamppailevassa nuorukaisessa täysiin oikeuksiinsa. Bernal on monissa rooleissaan, ainakin lukuunottamatta elokuvaa Amores perros, eräs niistä harvoista miehistä, joissa näen jotakin seksuaaliesteettisesti viehättävää. Limake tosin omaa epävarmuuttaan hylkää teinirakastettunsa epämääräisen aborttiklinikan huostaan. Varmuus itsestä on kauniimpaa katsoa. Samalla suotta uhratuissa ihmishengissä oma surullinen värinänsä, joka vailla minkäänlaista oikeutusta muuntuu tahdottoman uhraajan traagiseksi kauneudeksi.





8. Toinen eroottinen, viileä ja kirkas mies on tv-sarjan Lost ensimmäisen kauden ensimmäisissä jaksoissa esiintyvä Ian Somerhalderin tuima Boone. Mitkä kulmat ja mitkä silmät! Arvelen kylläkin, että maskuliiniset kiintymykseni ovat jossakin mielessä pikemminkin itserakkautta, itseihailua ja autoeroottisia kuin todellisia kirjallisia ihastuksia. Samaan hengenvetoon totean yllättyneeni iloisesti, kun huomasin Syksyisen lokin ihQ-listassa MacGyverin (!!). Itselläni tuo lankeaa edellämainittuun Cooper-kastiin.






9. Scarlett Johanssonin vieraantunut, pohtivainen ja ihmisistä etäisen utelias Charlotte elokuvasta Lost in Translation. Vieraan suurkaupungin tavoittamattomuus sytyttää Charloten blasén ja tekee kotimaassaan toisistaan norminmukaisesti eroon ikä-, sukupuoli- ja sukulaisjärjestelmäsyrjityistä ihmisistä vertaisia.





10. Kristine Scott Thomasin älyllisen herkkiä, yhtä aikaa keveitä ja raskaita, hienovaraisia olematta valheellisia, ja siksi joka suhteessa lumovoimaisia hahmoja on niin monia (ainakin Katkera kuu - Fiona, Neljät häät ja yhdet hautajaiset - Fiona, Angels & InsectsMatty Crompton, Englantilainen potilasKatharine Clifton), ettei niiden joukosta valitseminen taida käydä päinsä. Vian täytyy olla näyttelijättären omassa armossa.





11. Elokuvan The Wicker Man pakanistinen ja seksuaalimaaginen naiseus yleisesti ottaen. En erottele kokonaisuudesta edes Britt Eklandin Willow’ta, enkä nti Rosea, jonka karhean yksimielinen duetto jyrisevän Christopher Leen kanssa on jännitteensä vuoksi jo jonkin aikaa keikkunut Last.fm -soittolistani kärkisijoilla. Lienenkö muuten ainoa henkilö, joka pitää Edward Woodwardin poliisiylikonstaapeli Howieta komeana miehenä.





12. Eva Greenin Isabelle Bertoluccin The Dreamers’issa. Elokuva on rehevä kokeilun ja vapaamielisyyden kuvaus jota ei sellaisenaan olisi ilmaan Greenin karismaa. Kuten Sabinassa, Isabellessa on Euroopan "hullun vuoden" säkenöitä. Olen niille hyvin altis.

Monesti poliittinen totalitaria painaa ihmisiä sellaisella tavalla kokoon, että paineessa syntyy timantteja. Olen vakuuttunut. Onko poliittinen vapaus tragedian ja sosiaalisen protestin mahdollisuuden menettämisen arvoista?






13. Nastassja Kinskin Maria Konchalovskyn elokuvassa Maria’s Lovers. Nuori tai minkä hyvänsä ikäisen nainen, joka on omaehtoisen innokas antautumaan seksuaaliseen kokeilemiseen ja vapauteen avioliitossa - johon jaksaa uskoa -, miehen samalla kieltäytyessä, on jotakin pyhäinhäväistyksen kokemuksen kaltaisuutta herättelevää. Nastassjan, tai siis Marian, olisi ehdottomasti pitänyt saada!





14. Helen Mirrenin Georgina Spica Peter Greenawayn elokuvassa The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover. Sielukas, karismaattinen, kaunis, aistillinen ja älykäs rooli näyttelijältä, jolla on luullakseni samat ominaisuudet omasta takaa. Aistillisesti varmaotteinen ja jollakin eleettömällä tavalla ovela professori tarjoaa Georginalle tilaisuuden kähveltää törpöltä ja kovaääniseltä gangsterilta heilan (siis Georginan itsensä). Opetus: aistillisesti älykkäät ja siten muutenkin sivistyneet ihmiset saavat myös parasta seksiä? Tarinassa ja romanssin huipennuksessa on sellaista tournierlaista hohtoa, josta janoaa päästä osalliseksi. Ja miksei pääsisi.






15. Irène Jacobin Valentine Dussaut Kieslowskin Kolme väriä -sarjan osasta Punainen. Nuori, syvämietteinen nainen kuljettaa normeille, laille ja etiikalle hankalaa tarinaa. Kuka tahansa, joka kuljettaa sellaista tarinaa, saa huomioni aivan liian helposti.





16. Miranda Otton Éowyn uudesta Taru Sormusten Herrasta -rainasta. Vanhana tolkienistina (paino päätteelle) magnum eepoksesta täytyy tietenkin löytyä kohteita libidolle. Lukeudun niihin, jotka eivät ymmärrä, mitä Aragorn näkee haltiaböönassa. Éowyn on uljas, herkkä ja vahva ihmisnainen. Puhun hirveästi tragediasta, mutta kai se viehättää. Éowyn kantaa joka solullaan sitä ihmisen tietämättömyyden ja lyhytikäisyyden lumoa, joka tekee lopun tarujen ajoista. Hurmaava on myös Roosa, jonka kanssa Sam Gamgi menee naimisiin.





17. Emmanuelle Béart'n Camille elokuvasta Un Coeur en Hiver. Lahjakas, mutta tuittupäisen lapsekas kulttuurilemmikki Camille ihastuu itsepintaisesti oman estoisuutensa kanssa sinuiksi päässeeseen Stéphaneen. Yhteentörmäys omien myönteisten ennakkoluulojen kanssa saa Camillen marraskeden esiin.





18. Rachel Weiszin Isabel ja Izzi Creo elokuvasta The Fountain. Herkkä, hurja ja viisas. Hugh Jackmanin Tomas myöhempine reinkarnaatioineen ehtii oppia liian vähän tai ainakin liian myöhään hänelle suotujen satojen vuosien aikana. Kaunis tarina elämän lähteen etsinnästä, joka jättää taakseen ne, joille sitä etsitään.



Vastahankaisuuttani lähetän meemihaasteen eteenpäin vain niille, jotka tuntevat tarvetta tulla haastetuiksi. Silkkaa vastahankaisuuttani tälle vastahangalle haastan kuitenkin oikeuksiensa perään kyselleen Myytinmurtajan mukaan. Paljo rakennusoppi muodostuu toisilleen symmetrisen vastahankaisista voimista.



P.S. Blogger on prosessissa tärvellyt mielenterveyteni, polttanut maaseudun ja raiskannut kaikki nelijalkaiset, joten mikäli kirjasimen koko ja laji eivät kautta lokimerkinnän täsmää, käyttäkää suurennuslasia.






maanantai 5. tammikuuta 2009

Tuoksuva tuliuhri.

Urpilainen pukeutukoon niinkuin lystää. Politiikan tekoon glamour on kuitenkin väärä keino - ainakin, mikäli glamour ei kuulu puolueohjelmaan.

Kenelle uusi, kosmeettisesti painottunut SDP yrittää puhua tai kuvittelee puhuvansa? Kun uutta puheenjohtajaa haettiin, tiedettiin jo ennalta, mihin kuvitteelliseen äänestäjäsegmenttiin oltiin aikeissa vedota. Ajatuksen saivat sellaiset ihmiset, joille tavoiteltavassa segmentissä vallitsevat arvostukset olivat kaukana omakohtaisista. Trans-alter-lipposlaiseksi sonnustautuessaan Urpilainen hylkäsi osan vakavamielisemmistä äänestäjistään ja poliittisen linjansa ura- tai puolueage[propaga-]ndan alttarille.

Uusi SDP yrittää puhua sellaisille ihmisille, jotka ovat sen edustajistolle vieraita. Tai ainakin äänessä olevalle edustajistolle. MC Urpilainen yrittää puhua ihmisille, joihin hän ei itse henkilökohtaisesti samaistu ja joiden asiaa hän ei mitenkään erityisesti aja. Se paistaa surkuhupaisasti läpi koko uudesta julkisuusaktista. Millainen poliittista taivuttelua on vihjata, että "haluat varmaankin ajatella, että SDP on puolue juuri sinulle, sillä pukeutuuhan sen puheenjohtaja raisuihin muotiluomuksiin"?

Edes Yhdysvaltain presidentinvaalit eivät saaneet hälytyskelloja kilahtamaan. Urpilainen piti Obaman puolesta voittopuheita ja oli brändäämässä samaa optimismia (siis tarkalleen ottaen mitä? - kerrottiinko sitä koskaan?) suomalaisen politiikan kieleen. Samalla hän unohti kai huomata, miten McCain toisti historiallisen kampanjointivirheensä yrittämällä maanitella itselleen vieraita ihmisiä säätämällä poliittista agendaansa rajulla kädellä heidän suuntaansa. Vain, koska vaalimenestyksen myytti sisälsi lainkohdan, joka koski valkoiselle oikeistolle tarjottavaa tuoksuvaa tuliuhria, joka on Herralle mieluisa. Kuitenkin McCain on menestyessään saanut parhaan poliittisen momenttinsa kohdalleen olemalla oma änkyrä, sekulaaristi uskonnollinen itsensä.

Tarinaan kytkemäni opetus on lobbaripolitiikalle ja vahvalle markkinointivetoisuudelle vastainen. On monta hyvää syytä nähdä politiikka toimintana, jossa tehdään omaa itseä ja arvostuksia tykö ympäröivään maailmaan. Tämä merkitsee jonkinlaista keskusteluyhteyttä ja peräti rehellisyyttä (kyllä) poliitikon ja yleisön välillä. SDP:n vetoaminen glamouriin on valheellista. Todella vakuuttavia näyttelijöitä on vähän ja Jutta Urpilainen ei ole sellainen.

Urpilainen saa deklaroida minun olevan väärässä. Uskon heti.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Unohdetut oikeudet.



Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus tuli voimaan tarkalleen 60 vuotta sitten, 10.12.1948. Ajattelin, että olisi hyvä sanoa pari sanaa siitä, mitä 60 vuotta tekee ihmisen muistille.


Iivi Anna Masso kirjoittaa Uuden Suomen sivustolla ihmisoikeuksista niin, että kapsahdan kuvaannollisesti hänen kaulaansa. On aina hyvä tietää, etten ole ainoa ihminen, jota kulttuurioikeuksien syöttäminen ihmisoikeuksien yhteyteen häiritsee perustavalla tavalla, vaarana kun on molempien haperoituminen.


Joku voisi todeta ja on todennutkin, että ihmisoikeudet eivät ole enää vain hyväntahtoisten julistusten varassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on mandaatiltaan vahva toimija ja myös YK.n alaisuudessa on asemaltaan vaihtelevia sopimuksia, joiden pohjalta saadaan oikeasti aikaan kansainvälisen lain sirkamia. Jäljitteleviä alueellisia sopimuksia ei synny aivan niin kuin sieniä sateella, mutta aika paljon kuitenkin. Kuitenkin väitän, että ihmisoikeuksiin suhtaudutaan niitä koskevassa oikeuskäytännössä ylimalkaisesti ja piittaamattomasti, puhumattakaan niiden poliittisesta omimisesta. Jossakin mielessä ihmisoikeuksien aika on suorastaan ohitse, ainakin toistaiseksi.


Ylimalkainen suhtautuminen ihmisoikeuksiin näkyy tavassa, jolla oikeuksien myös käytännössä lainvoimaiset sovellukset tekevät suuren määrän myönnytyksiä esimerkiksi turvallisuuden ja yleisen järjestyksen nimissä. Yleistä järjestyksenpitoa voi olla vaikkapa mellakoita aiheuttavien pilapiirrosten moderointi (sensuuri) ja toimittaminen (moderointi). Moderointi ei välttämättä edellytä suoria valtiollisia toimenpiteitä. Moderoinniksi voi riittää se, että valtiovallan nimissä arvoasemasta nauttiva henkilö osallistuu viestinnän paheksumiseen tai jättää suojelematta lehdistöä siihen kohdistuvalta ja viestinnän kirvoittamalta vihamielisyydeltä. Lehdistö on myös oppinut moderoimaan itseään, ikäänkuin suvaitsevaisuuden ja terveen järjen nimissä. Terveyttä on tietenkin sisällön oikea henkilökohtainen moraali ja sen yhteiskuntamoraalinen vaikutus, ei niinkään tiedonvälitys ja kriittinen asenne yhteiskuntaetiikan kulmakivinä. Sananvapaus ja sen kanssa toimeen tuleminen eivät tietenkään ole käytännöllisiä tavoitteita itsessään. Oman työtaistelunsa puitteissa sananvapauden ja kaikkien oikeuksien avataraksi julistautunut Johanna Korhonen julisti vielä viimekevätkesäisen 25.5. kirjatapahtuman voimadebatissa sananvapauden riippuvuutta yleisistä käytöstavoista ja rikoslaista. Ei siis niinkään käytöstapojen ja rikoslain riippuvuutta sananvapauden ja siten ihmisoikeuksien vaatimuksista (!). Kontroversiaalisella tavalla vastakkaiset näkökulmat saivat egonpönkityksen ja ”räyhäkkyyden” leiman. Kun sananvapaus määritellään monin totuudellisuuden tavoittetta rajoittavin sivuehdoin, on moraalisen etusijan omineen tahon helppoa tarjota toimitettua versiota kaikille yleispäteväksi ja yhteiseksi. Kukaan ei voi enää olla haastamassa hänen omaa "pyhäänsä".


Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sitä ympäröivä organisaatio on kyllä hallinnollisesti edistynein tämän hetkisistä toimivaltaisista, ihmisoikeuksia prosessoivista tahoista, mutta samalla kyseessä on kompromissiratkaisu, jonka sisältö on lantrattu ja jonka sana pätee lähinnä "hyvinä aikoina". Kuten aina hallitukset näyttelevät keskeistä roolia siinä, kuinka Euroopan ihmisoikeussopimuksen sanaa tulkitaan ja millaisia sanoja se voi ylipäätään onnistuneesti ääntää. Kun järjestelmä on toiminnassa, kansallisista kiistakapuloista vain aniharvat päätyvät tuomioistuimessa käsitellyiksi. Kyse ei ole oikeudesta, vaan sellaisista voimasuhteista ja muista käytännöllisistä tekijöistä, jotka tekevät oikeuden samaistamisen yksittäiseen tuomioistuimeen tai oikeusjärjestelmään harhaanjohtavaksi. Ylikansallinen hallinto vaikuttaa resursseiltaan yhä höyhensarjassa sille asetettuihin vaatimuksiin nähden. Urkkimislaki ”Lex Nokia” voitaisiin ehkä nykymuodossaan viedä Ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta yleisesti mätään sananvapausasenteeseen ja kyvyttömyyteen sietää, suvaita ja haluta julkista keskustelua siitä ei ole apua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ottaa kantaa tähän yleismätään asenteeseen.


Ihmisoikeuksien ihanteen taustalla vaikuttava ajattelu – jonka mukaan kiperä ja kriittinen julkinen (!), toistan, julkinen, kommentointi on vapaan yhteiskunnan perusedellytyksiä, luultavasti yleisimpien vapauden käsitteiden variaatiosta riippumatta – on jäämässä jälleen sellaisen "pyhien" asioiden hyssyttelyn ja hiljaisen "kunnioituksen" vaatimisen jalkoihin, joita ja joiden yhteisöllisiä lieveilmiöitä haastamaan liberalismi ja vapaa lehdistö alkujaan syntyi. Liiallisesta abstraktisuudesta syytettyjen liberaalien oikeuksien taustakokemuksena olivat tuolloin Euroopan uskonsodat ja kirkon sekä uskonnollisen yhteiskunnan vihamielisyys vapaan ajattelun tieteellisiä, taiteellisia ja muuten vain sosiaalisia hedelmiä kohtaan. Samaan tapaan abstraktisuudesta taajaan syytetyt yleismaailmalliset ihmisoikeudet saivat historiallisen, hyvin konkreettisen kimmokkeensa toisen maailmansodan julmuuksista ja fasistisen yhteisöajattelun noususta. Vaikka tuskin fasismi suututti pelkästään julmuuttaan. Se näytti myös etnoromanttisen ajattelun johdonmukaisen päätepisteen. Peilistä näkyivät Euroopan omat kasvot. En näe asiassa juuri mitään abstraktia.


Tämän päivän Euroopassa monet "liberaalit" kansalaisjärjestöt ja kriitikot ovat kuitenkin hylänneet alkuperäisten julistusten ja sitä edeltävän liitännäishistorian liberaalin ja nimenomaan yksilöä enemmistön mielivallalta suojelevan painotuksen. Samalla sananvapausretoriikan ovat omineet epämääräiset, usein maahanmuuttovastaiset laitaoikeistotahot, jotka tuskin puolustavat sananvapautta itseisarvona. Sananvapautta vastaan ovat asettuneet myös sellaiset aktivistit, jotka ovat unohtaneet tai muuten vain pitävät vähäpätöisenä sitä tosiasiaa, että juuri liberaalit ihmisoikeudet ja kieltämättä myös liberaaleja vaikutteita saanut talousjärjestelmä ovat tehneet mahdolliseksi puolustaa maailman heikkoja yli kansallisten rajojen. Vanhempi arvoliberaali huomaa helposti ajan muuttaneen hänet yhtäläisten vapauksien kannattajasta ja tyrannian vastustajasta kulttuurisesti suvaitsemattomaksi henkilöksi, vaikka hänen tuohtumuksestaan ja omatunnostaan siirtomaavalta aikanaan rapistui, orjuus lakkautettiin ja kidututtaminen tuomittiin, mikä milloinkin.


Puhe oikeudesta kulttuuriin on sekin muuttunut kulttuurisen moninaisuuden ja toisaalta sivistyselämän puolustamisesta paikallisen samuuden puolustamiseksi. Tämä ei ole retorinen ”natsivertaus”, mutta totta helvetissä tilanne löyhkää hyvin samalta kuin kansallismielisyyksien ja uskonnollisen kommunitarismin nousut eri aikoina lemusivat. Ei ole kovinkaan omaperäistä, että osa tästä uskonnollisen auktoriteetin ja nationalismin noususta tapahtuu ”kulttuurin” varjolla. Uskoisin voivani pysyä Masson kanssa linjassa, mikäli totean, että länsimaiden liberalismivastainen (ei siis "liberalismikriittinen") väestö ja kulttuurioikeusmyönteinen sivistyneistö tekee tällä hetkellä hedelmällistä kansainvälisen hallinnon lobbaustyötä sellaisten kulttuurioikeuksia kunnioittavien maiden kuin Venäjä ja Kiina sekä monien perustuslaillisten islamilaisten tasavaltojen kanssa. Luulen myös, että tiedän ketä tässä asetelmassa viedään kuin pässiä narussa. Kuulostaa siltä, että ollaan palaamassa niihin olosuhteisiin, joissa liberalismin ydinsanoma opitaan muistamaan kantapään kautta – ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi kerrallaan.


Sääli lupaavaa hallintoa.





(kuvassa Boris Vladimirskin Ruusuja Stalinille)



perjantai 28. marraskuuta 2008

Helsingin Sanomien käsitys keskustelusta

Omissa raameissani lähes viimeisen päälle asiallisten ja monipuolisten kannanottojen jääminen pois HS:n uutiskommenteista alkaa vähitellen ylittää sietokynnykseni. En jaksa kirjoittaa asiasta toistuvasti toimituksellekaan. Viimemmäksi kommentoin jossakin etäisessä mielessä punavihreäksi äänestäjäksi segmentoituvana henkilönä kriittisesti puheita Jussi Halla-Ahon aseenkantoluvan peruuttamisesta, mutta sananvapautta pohtivaa (ei julistavaa), omalla nimelläni allekirjoittamaani kommenttia ei nähtävästi julkaista. Paljon muuta hälyä kylläkin. Täytyisikö tämä ymmärtää niin, että HS ei rohkaise keskustelevaan yhteiskuntaan? Mikäli HS tahtoo profiloitua niin kielellisesti kuin filosofisestikin Suomi24 palstaksi, asia ei, kuten sanotaan, tietenkään minulle kuulu. Mikäli kyse on puhtaasti huolimattomuudesta tai ammattitaidottomasta moderaattorista, sellainen ei puolestaan sovi käsitykseeni johtavan sanomalehtimedian kyvystä ja tahdosta edistää demokraattista yhteiskuntaa. Jos taas, kolmanneksi, häilynnän syyksi katsotaan esimerkiksi vaatimus ennakkomoderoinnin lisäämisen rasittamista resursseista, en ole nähnyt alkuunkaan kylliksi yrityksiä kaataa ennakkomoderointia vaativa järjestelmä. En toivoisi ajattelevani näin, ja olen hangoitellut ajattelutapaa vastaan, mutta alan kaatua minäkin sille kannalle, että vilpittömästi demokraattista mediaa ei ole edes olemassa. Mahdollisen narsistisesti katson, että olen itse se, joka kaatuu viimeisenä. Niin kiintynyt olen valistuksen ihanteisiin.

Halla-Ahoa koskeva keskustelu on vielä surkeampaa kuin hänen itsensä ajama politiikka. Moraalisen voiton saavuttaa lopulta se, jota väkevimmin pyritään vaientamaan. Häviäjä on se, joka luopuu keskustelusta ja korottaa ääntään pettääkseen kilpailevan sanoman.

Käsiini sattui uusi suomenkielinen Novaja Gazeta. Numero yksi. Tulen kommentoimaan sitä tahi sitten en, mutta sydämen sen olemassaolo saa väpäjämähän.

torstai 20. marraskuuta 2008

Oikeudenmukaisuudesta


Tulin yrittäneeksi ajatella mahdollisimman pelkistettyä muotoa siitä, kuinka ajattelen oikeudenmukaisuuden ja toisaalta demokraattisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta. Tämä on sillä tapaa henkilökohtaista (subjektiivista) kuin poliittinen teoria on. Se on läsnä paljossa.



Demokratia ei voi koskaan tavoittaa sisältämäänsä ajatusta oikeudenmukaisuudesta tekemättä itseään turhaksi. Toteutunutta poliittisen oikeudenmukaisuuden tilaa ei voi kuvitella. Parhaassa tapauksessa voimme ainoastaan toivoa löytävämme keinon tehdä toisille mahdollisimman vähän vahinkoa. Tämä kattaa ne osat elinpiiriämme, joita pidämme oikeutena, lakina ja politiikkana.



En ymmärrä Rawlsien ja muiden tarvetta sulkea silmänsä oikeudenmukaisuutta koskevien teorioidensa heikkouksilta. Silmien sulkeminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Rawls tiedosta teoriansa, ja kaiken poliittisen teorian, heikkoja pisteitä. Koska heikot pisteet vaivaavat jokaista yleisen oikeudenmukaisuuden teoriaa, katsotaan kuitenkin, että ne voidaan ohittaa. Missään vaiheessa mahdollisuudeksi ei kelpaa sen toteaminen, että oikeudenmukaisuudesta päättäminen millään henkilökohtaista yleisemmällä tasolla johtaa vääjäämättä joidenkin pahanpäiväiseen vähättelyyn ja satuttamiseen.