Sosiaalipornografinen yarrritus.

Kuuliaisen oppipojan lailla maestrejen Soli ja Dorian jalanjälkiä seuraten kurkistin paljonko lukemattomia opuksia nyt sitten hyllyissä todella olikaan.

Olen Solin ja feng shuin kanssa samaa mieltä siitä, että mitään keskeneräistä ei saa jäädä nurkkiin lojumaan ja vaihteeksi enimmäkseen itsekseni asuessani se on myös realististinen tavoite. Kyse on tosin vain siitä, että ihminen on tyytymätön jättäessään omat ihanteensa toteuttamatta. Miltei naapurissa asuu ihminen, joka saattaisi olla hyvin tyytymätön, mikäli hänen kotinsa olisi feng shuin oppien mukaan järjestetty.

Kesken on lähinnä kirjoja, tekstejä ja kuvia, mutta se on asiain luonnollinen tila. Saadut kortit ovat omassa laatikossaan, kaikki käyttöohjeet omassa paikassaan kuittien keralla, paitsi tietokoneeseen liittyvät materiaalit keskenään samassa paikassa, joka on eri kuin muiden manuaalien sijainti. Näitä kaikkia on tosin useampia laatikollisia kynien ja vanhojen muistivihkojen ja hengentuotteiden sekaan sotkeutuneena ajalta, jolloin en pannut asioita omille paikoilleen. Niistä ei tule ottamaan kukaan selvää edes tuomiopäivänä, mikä voi koitua pelastuksekseni. Viralliset asiakirjat löytyvät yhden oven takaa ja ainakin uusimmat lähettäjän mukaan kansioon lajiteltuina. Luonnollisesti ei kuitenkaan siten, että asuntoon (säälin arvoinen) rosvo ei pääse ilman päänvaivaa papereista hyötymään. Vuosien takaiset asiakirjat saavat pinoutua. Byrokratia ei ansaitse yhtään enempää huomiota ja aikaa kuin sille on pakko suoda.

Tietokirjoja löytyy lähes tyystin lukemattomina verrattaen pieni osuus eli ainoastaan 26. Suomen lakia (2001) olen lukenut vain vähän. Sanakirjoja ja vastaavia en laske mukaan. Runohyllystä olen lukenut kaiken, vaikka se ei kovinkaan mittava olekaan. Jopa Pekka Piirron kamalan Eleusiksen ja Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin. Kaunokirjallisuudesta on lukematta peräti 21, joista osan olen aloittanut. Eniten kauhistuttaa se, että en ole saanut aikaiseksi lukea Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Joycen Odysseusta ja Huxleyn Uljas uusi maailmaa. Roskakorista keräämäni englanninkieliset Dragon Lance-sarjan mukaelmat eivät kauhistuta lainkaan. Sarjakuvat olen aikoinaan lukenut kaikki, useimmat moneen otteeseen. Sokalin Amerzonian luin äskettäin uudestaan.

Tovereilta lainattuja kirjoja on aloittamatta kolme kappaletta: Donna Harawayn Simians, Cyborgs, and Women, Neil Gaimanin Fragile Things ja Arnold J. Toynbeen Historia uudessa valossa. Kirjaston kirjoja on kunnolla aloittamatta kuusi, muun muassa Tournierin Rakastavaisten illallinen ranskaksi ja Ron Berndtin Australian Aboriginal Religion, jonka olen tosin lukenut osittain pari vuotta sitten. Lopettamatta kirjaston lainoja on osapuilleen tusina: joukossa Andrea Dworkinin Intercourse, Weinerin Tree Leaf Talk ja saman sosiaaliantropologin The Empty Place.

Leffoja ei ole katsomatta lainkaan ja kaikki tilattavat lehdet on luettu (niitä ei ole paljon). Lukemattomia ilmaisjakelulehtiä löytyy, mutta joltisen pakonomaisena lukijana päädyn usein kahlaamaan lävitse mitä tahansa käteen osuvaa tekstiä mainoksista Kirkkoon ja kaupunkiin tai kiinteistövälittäjien ilmoituksiin, vaikka en niillä mitään tee.

Musiikista on kuuntelematta lähinnä osa klassista musiikkia, CMX:n uusinta ja Reginaa.

Korjattavia vaatekappaleita taitaa lojua kaapissa vain villa- ja kauluspaita. Pyykkiä olen vähällä pestä nopeammin kuin sitä kertyy. Tuntuu siltä, että leveilen. Onko minua kutsuttu ”natsiksi”? On. Luullakseni kuitenkin useammin hyvässä kuin kimpaantuneessa hengessä. Minulla ei ole kuitenkaan paljon leveiltävää, sillä en ole vieläkään teroituttanut luistimiani, vaikka olen käynyt jäällä.

Tuolista rusahti eilen irti yksi lista. Vasaroin sen aamulla huomatessani kiinni.

Benazir Bhutton murhan vihoviimeisyydestä

Olen vihainen Benazir Bhutton murhasta, vaikka hän ei itse kuolemaa pelännyt. Jos tämä kuvaa Al Qaidan tai islamistista unelma oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, minä jaan sen yhtä vähän kuin jaan Blood and Honourin ja Front Nationalin viljelemän taantumuksellisuuden, ja vielä vähemmän kuin jaan Päivi Räsäsen moraalipolitiikan, mikä on sentään melko paljon. Bhutton kuolemaa ei saa kunnioittaa. Itsemurhapommittaminen ei ole äärimmäisen vakaumuksen ilmaus. Se on huonoa keskustelua. Sellaista kuin mitä demokraattiset valtiot ovat harjoittaneet jättäessään Pakistanin strategisista syistä omiin oloihinsa ja salliessaan Musharrafin piintymisen valtaan tavalla, joka muistuttaa jatkuvasti yhä enemmän zombabwen Robert Mugabea. Kun Bhutto vuonna 1979 lupasi vankilassa teloitusta odottavalle isälleen jatkavansa demokraattisen ja pluralistisen politiikan asiaa, tarkoitus ei ollut kuolla marttyyrinä, mutta ei myöskään antaa militanttien sanella politiikkaa. Kaduilla autoja polttava Bhutton kannattaja ei aja tämän poliittista agendaa yhtään enempää kuin hänet murhannut pommittajakaan. Valmius väkivaltaan, toisten hiljentämisen likinäköiseen julmuuteen vie Bhutton halajamalta vapaalta keskustelulta pohjan.



Sama pätee niin Pakistanissa kuin täälläkin. Ajatus vapaan yhteiskunnan rakentamisesta niin, että se ottaa huomioon kenenkään keskustelukyvyttömyyden kuulostaa harvinaisen ristiriitaiselta. Millään tavalla arvokas vuorovaikutus ei voi noudattaa yhdenkään uskonnon tai 'kulttuurin' (sellaisena kuin se voi moraalikysymyksiä sisältävässä retoriikassa ilmetä) normeja, ei Amerikasta rantautuneiden kasvatustieteellisten teorioiden kuvaamia alttiuksia, ei niiden reaktioherkkyyttä, jotka suuttuvat sarjakuvien kömpelöstä ironiasta, paljastavien alusvaatemainosten plastiikista tai sellaisten, jotka uhkaavat avointa pääministereitä, ravintoloita tai vähemmistömielipiteitä koskevaa tiedonvälitystä kunnianloukkaussyytteillä. Skriiiiiik, skriiiiiiiiiik. Palaan tähän pian.



Mielessäni väikkyy Rortyn äskettäin lukemani Contingency, irony, and solidarity, jossa filosofi lupaa ensin maat ja taivaat lupailemalla kontingenssin poliittista tunnistamista, mutta puhuukin ummet ja lammet yksityisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Antikliimaksi onnistui yllättämään. Kyse taisi olla Rortyn apologetiasta liberaaleille: liberaali vapaan keskustelun etiikka on sen verran harvinainen juttu, että sillä tapaa rajoittuneen on syytä real politikin ja mielenrauhansa nimissä omaksua ironikon rooli. Tällöin ei vaadita yhteiskunnalliselle toiminnalle mitään sellaisia vapauksia, joita se ei kuitenkaan pysty takaamaan. Tavallaan Rorty lopultakin vain muistuttaa, että 'voithansä unelmoida ihan vapaasti omassa mielessäsi, mutta täytyykö se sotkea politiikkaan'. Tulee toisin sanoen sallia kovaäänisten patrioottien, moraalinvartijoiden, kasvattajien ja muiden populististen ja itsemurhapommittajahenkisten sielujen solidaarisuuden nimissä sanella liberaalinkin julkinen asema ja vapaudet, mikäli sellaista sattuu vapaasta habermasilaisen järjen huutokilpailusta koitumaan. Kehtasi vielä mainita Alasdair MacIntyren. Liberalismia tukevan kontingenssin yhteydessä? Jessus!



Etsiydyn takaisin polulle, sillä Bhutton kuolema suututtaa yhä.



Yritän tuloksetta pohtia, kuinka itsemurhapommittaja vietti edeltävän illan: oliko hänellä rakkaita tai ajatteliko hän, että Benazir Bhutolla on rakkaita? Arveliko hän, että Benazirilla saattoi toki olla rakkaita, mutta että hän ei tiennyt mitään siitä todellisesta yksilön merkiksi vähentävästä rakkaudesta, jonka kautta pommittajan täytyi nähdä itsensä, mikäli hän todella oli "terroristi"? Olen vain utelias. Tahtoiko hän syödä vielä lempiruokaansa vai uskotteliko itselleen, että on tärkeää pitää mieli erossa niistä asioista, joista on tässä maailmassa tullut rakkaita? Oliko lempimaisemastakin tullut pelkkää ideologian polttovoimaa, kuten kansallisromanttiselle kulttuuriaktivistille yleisesti? Ajatteliko murhaaja, että Bhutto oli psykopaatti, narsisti ("narsku") tai muuten vain tosi kylmä ihminen, vai katsooko oikeus ihmisen lämpötilaa ensinkään?



Kahvipöytäkeskusteleva tai muuten vain väkivaltainen ihminen ei useinkaan pidä lämpötilan moraalista suuretta astrologiana tai, vaihtoehtoisesti, astrologiaa huonona menetelmänä päättää toisten kohtaloista. Yksi jos toinen tuntee narskuja tai psykopaatteja; yleensä esimiehiä ja entisiä rakastettuja. Oikeastaan en malta olla ajattelematta, että kyse on samasta asennoitumisesta kuin mikä mahdollistaa poliittiset murhat ja siekailematta toisten päälle puhumisen. Tällaiseen asenteiden militanssiin valmiiden ihan tavallisten porvarillisten tai vasemmistolaisten pienten lasten vanhempien oikeuttamassa moraalisessa väkivallassa on itsessään jotakin, joka tuo jälleen häiritsevällä tavalla mieleeni Body Snatchersin kasvi-ihmisten hälytyshuudon. Skriiiiiik. Se on suurimman osan yhteiskunnallista keskustelua omaksuma muoto, joka taipuu strategiseen kommunikaatioon minkä tahansa päivänpolttavan ikuisuusaiheen käsittelyssä. Keskustelut geenimuuntelusta, patriarkaatista tai asevelvollisuudesta ovat usein vain eri taajuuksilla tapahtuvaa itsensä kaventaneiden strategisaktivististen palkoihmisten kirkunaa. Palkojen leviäminen on etusijalla ja sisään poliittiseen palkomieleen rakennettua.



Rortyn ironikko voisi sulkea tuuletusikkunan, vaimentaa ulkoa kantautuvan hälyn ja antaa yhteiskunnan kommunikoida kanssaan ainoastaan postiluukun kautta. Hänen kuvaamansa optimismi kehkeytyy niin synkeäksi, että Rorty itsekin selvästi liikuttui kirjan loppua kohti tunnistaessaan, että sisätiloihin vetäytynyt ironikko voi ainakin hakea yksityisiksi jääville ajatuksilleen tukea hyvästä kirjallisuudesta. Benazir Bhutto on esimerkki siitä, kuinka tapahtuu, mikäli erehtyy luulemaan, ihmisten kaipaavan vapaata keskustelua ja demokratiaa. Äskettäinen YLE:n uutisointi ihmisoikeuksia koskevasta tutkimuksesta, jossa sananvapaus jäi suomalaisten arvostuksissa häntäpäähän verrattuna jopa joihinkin positiivisiin oikeuksiin kertoo samasta epämiellyttävästä tunteesta: Bhutto on ajatuksineen lopulta melko yksin ja suurin osa kannatuksestakin kumpuaa vain vanhasta tottumuksesta.

Talvipäivänseisaus

Talvipäivänseisausta. Hetki on lähempänä kehossa kuin joulu, joka saa minut lymyämään ja pohtimaan eloonjäämisstrategiaa ja seremoniallisen osallistumisen minimoimista. Ulkomailla vietetyt joulut olivat vapauttavia kävelyitä meren rannalla huurteisessa hietikossa, keskipäivän kylmän valon silaamat karkeat kiviaidat, auringon pronssi graniitilla. Rakastin sitä eristyneisyyttä, jota lähes kaikki lähtivät pakoon ja samalla jättivät minulle yhä tyhjemmän ja ihastuttavamman kaupungin. Täällä on vain menoliikenne ja silti tuntuu, että kaikki jäävät.

Talvipäivänseisauksen aikaan tuntui aina Suomessa, että metsässä teutaroivat pedot hämillään siitä, ettei lumi vielä tomunnut raskaan varren kääntyessä. Kuivunut koivun oksa kynsien välissä, turkin peittämien lihasten raapima jäkälä, karike sähähti ilmaan. Kuusen runkoon liidulla piirretty merkki; kaari, ympyrä ja viiva. Elävä jänis pysähtyy haistelemaan ilmaa taittuneiden korsien joukkoon, missä se jonakin toisena päivänä menettäisi henkensä.

Mittailen edessäni odottavaa kenttää voimatta välttää kielikuvia taistelun mahdollisuudesta. Puntaroin sitä, mitä minulla on.

Inversion kauneus

Inversio on kaunista. Ei niin kaukana puiden rungot katoavat taivaansinisestä turkoosiin ja teräkseen taittavaan usvaan. Kirjoitin kolmannes elinikää sitten:


Ikkunasta huurteinen inversio
ruskeiksi kiteiksi jäätynyt tie
Vain yksi paita ylläni sen kylmässä
voin tuntea huulteni sinisyyden

Tähän kylmään ei tuo helpotusta
lämmön säätäminen, villan pukeminen
koleudessa hidastuneet yritykset liikkua
Annan itseni virrata sen halki


Viimein pakkasta; olin jo kääntää lämmityksen pois päältä sitä avittaakseni. Tiedän kirjoittaneeni ja lähettäneeni äsken hyvää materiaalia, mutta sen tekniset rajoitukset saavat minut kurtistelemaan kulmiani. Kuten aina on. On tiedolle tärkeää voida jäljittää, seurata ja kuvata sen mahdollistaneita yhteyksiä. Suomen kielen toivon edelleen palautuvan yhtä sujuvana kuin se oli. Yllättää yhä, kuinka nopeasti se alkaa muuntua ilman jatkuvaa työskentelyä sen kylkeen kasveneen kaanonin parissa. Muuntumista voisi luulla katoamiseksi tai rapistumiseksi, jos ei tietäisi asioille niiden uusia nimiä ja yhteyksiä, joita ei toistaiseksi valvo yksikään virasto ja joille kielenhuoltajakin vain kohauttaa olkiaan.

(Sisley: Environs de Louveciennes)

Kalmankolea hyperborea

Hyvin tyypillistä. Joku jatkoi taas tokkuraisena paahtamista pitkälle sen jälkeen kuin päämäärä oli jo saavutettu ja olisi jatkanut vielä hyvin paljon pidemmälle, mikäli kukaan ei olisi taputtanut olalle. Olen oikeutettu kasvattamaan pöllähtäneet ja tuimina sojottavat kulmakarvat - vaadin!

Kuvassa on Charles Santoren Lumikki. Riudun odottaen lunta tai ainakin pakkasta. Luisteleminen edellyttää sitä. Olen odottanut luistimet suunnilleen sylissä jo syys- tai elokuulta saakka ja epäilen, että ystäväni ovat jo etukäteen saaneet yliannostuksen koko aktiviteettia. Tilanne on melko säälittävä: kerrat saa yhä laskettua: kaksi.

Lähden katsomaan rainan, jota olen myös odottanut.

Arkemme käänteisestä historiankirjoituksesta

Tietäähän ne kaikki: maahanmuuttajat, patriootit, humanistit, psykologit, kerran tuomitut, rakennusinsinöörit, ammattisotilaat, geenimuuntelun kannattajat ja vastustajat, lakimiehet, aktivistit, headhunterit, keskustalaiset, liian tiukkoihin matalalantioisiin farkkuihin sonnustautuneet, parkkipirkot, jääkiekkoa harrastavat pojat, sijoittajat, teini- ja keski-ikäiset, huorat, ensisynnyttäjät, MBA:t, irtosuhteita harrastavat, monogamit ja pettäjät, Jehovan todistajat, sivarit, paksumustasankaiset tytöt, narkkarit, kissa- ja koiraihmiset, toimihenkilönaiset.

Olin kerran vähällä surmata hyttystä muistuttavan kärpäsen, joka sätki jalat korkealle pöydän päällä. Päätin suuntaan ja toiseen, kunnes kärpänen nousi ja lensi pois.

Kaikki tämä on viettimme, paheellinen taipumuksemme tai tietoinen valintamme Nietzschen kuvaaman "egyptiläisen", käänteisen, historiankirjoituksen puolesta.


(kuvassa Banksy on stensillannut jälleen pyhällä maalla)

MBTI hengähdystauolla

Päädyin vaihteeksi riipustamaan netistä pienen ilmaisen MBTI-testin, joka lykkäsi tulokseksi aiheellisesti INFJ:n, eli Keirseyn the Counselorin ja suunnilleen saman Heissillä ja Buttilla. I: 56 N: 75 F: 38 J: 44 Ajatuksen testin esiin kaivamiselle sain Minhin lokista. Jung ja psykodynaamiset teoriat ovat aina olleet niin viihdyttäviä, että on sääli, ettei niille ole käyttöä akateemisessa kirjoittamisessa, ellei sitten tutkimuskohteena tai metaforien juurruttajina käsitteiden historiallisessa tutkimuksessa. Haikailen menneitä. *huokaus*

Naivista naturalistisen essentialismin kritiikistä

Minua pyydettiin ratkaisemaan mitä merkitystä uusvasemmistolaisella, antinaturalistisella, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja marginalisoitujen ryhmien identiteeteistä puhuvalla Cultural Theory/Studies -johdannolla voisi olla uskontotieteelle. Mietin tapoja kertoa, että ei mitään, ellei sitten varoittavana esimerkkinä tieteen politisoitumisesta (ei siis sovelluksen, vaan kuvauksen), Derridan lukemisesta amerikkalaisen kirjallisuudentutkimuksen innolla ja naturalististisen essentialismin samaistamisesta luonnontieteellisessä tutkimuksessä harjoitettuihin (ei niistä uutisoituihin ja moraalisen kielen artefakteiksi omaksuttuihin) kehoa koskeviin tietämisen käytänteisiin.

Ja hybridisyyttä varten tarvitsee olettaa jotakin essentiaalista yhdistettäväksi. Kulttuurintutkimuksessa taitaa kuitenkin olla ongelmallista, mikäli sen tekee tutkija itse sen sijaan, että kuvaisi tutkimuskohteen harjoittamia essentiaaliseksi puhdistamisen tapoja. Kulttuurifenomenologinen analogia ei tarkoita oman käytänteensä ulkopuolista suhdetta kuvattavien ilmiöiden välillä.

Your wealth as my wealth

Englannin monarkin johtama Commonwealth on hupaisa nimi periaatteelle, jolla iberialaisten Etelä-Amerikasta kärräämien jalometallien myötävaikutuksella teollistunut Iso-Britannia varmisti eurooppalaisen alueensa ulkopuoliset luonnonvarat saatavilleen. Siis kenen yhteinen?

Nykyisin tärkein Kansainyhteisön tarjoamista lohdukkeista lienee onnekkaampien mahdollisuus voittaa Englanti kriketissä.

Milibandin Rax; kiireessä laihaa, mutta runsaasti - poliittisen slow-foodin vastaisuudesta

Ison-Britannian ulkoministeri David Miliband on esittänyt, että EU:n laajentuminen on sen paras työkalu alueellisen poliittisen tasapainon saavuttamisessa ja kehottaa jatkamaan laajentumista euroopan ulkopuolelle. Ilmeisesti aikaisemman hätiköidyn lisälaajentumisen seurauksena kärsitty unionin sisäisen poliittisen yhtenäisyyden puutteet ja talouksien vakauden kriteerin alitukset eivät Milibandia ja kumppaneita huoleta.

Ajatus on sinänsä hyvin hieno (kuten nyt vaikkapa tyhjän pantiksi jäänyt Kansainliitto), eikä tässä todellakaan ole kysymys kansallisesta tai elinkeinoelämän nurkkakuntalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei jo ennestään hallinnollisesti heikko ja vain epämääräistä jäsenvaltioidensa kansan arvostusta nauttiva EU ole kyllin voimakas pitämään kurissa mitään yksittäisten jäsenmaiden äärikansallisia hallituksia laajempaa epävakautta luovaa tekijää. Jo Puola onnistui panemaan kapuloita rattaisiin, eikä kosmopoliittsen sivistyksen arvostus ole kai sitten kylmän sodan ollut muuallakaan itäeuroopassa entisenlaista. Eikä sekään, että euroopan äärioikeistolainen koalitio juuri kompastui ollut millään muotoa väistämätontä.

Tahtomatta kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, EU:n rakentamisessa ja laajentamisessa tulisi huomioida, kuinka hitaasti kansainvälisen hallinnon muutokset tapahtuvat sekä se, mitä liian nopeille territoriaalisen poliittisen vastuun omaksujille on historiassa Rooman valtakunnasta Kansainliittoon (vaikkapa tosiaan) käynyt. Ensin olisi syytä kehittää Unionia tavalla, joka kykenisi vakauttamaan Balkanin poliittisen epävakauden aivan naapurissa ja vakuuttamaan myös Norjan liiton tarpeellisuudesta. Itse asiassa Milibandin väitteessä, että EU on olennaisesti muuttunut ja avautunut ryhtyessään lisälaajennukseen haiskahtaa Britannian oma vastahakoisuus edetä taloudellisen ja arvoihin liittyvän integraation tiellä. Euro ei kiinnosta ja Human Rights Actia on toistuvasti soimattu ulkopuolisena puuttumisena Ison-Britannian sisäisiin asioihin, vaikka Alasdair MacIntyreä ei enää tarvitse pelätä. Paljastaisiko Britannian oma rooli juuri Kansainliiton pystyttämisessä sen, millaisia tuloksia tälläkin lausunnolla toivotaan saatavan aikaan? Miliband taitaa kannattaa "Kevyt-EU:ta". Onkin ymmärrettävää, että Milibandin huomio keskittyi hänen Belgiassa pitämässään puheessa pikemminkin protektionismin vastustamiseen (brittiläisen lihan vientiä silmällä pitäen?), huoleen rosvovaltioista (Iran, Irak, Syyria, Pohjois-Korea), energiaturvallisuuteen (Venäjän politiikka yhdessä eristämättömiin ja tiivistämättömiin englantilaisiin asumuksiin?) ja ilmastonmuutoksesta (josta puhutaan lähinnä poliittisen johdon parissa).

Ekosysteemin onneksi brittien hyperkonsumerismi ja ylenkatse (enkä tosiaan puhu hallituksesta) ilmastonmuutosta kohtaan on sitä luokkaa, että pian jäätiköt sulavat, Lontoo jää veden alle ja poliittinen geografia kääntyy Britanniassa ylösalaisin. Jäljelle jäävästä Englannista tulee Skotlannin kehitysagendan varassa oleva takapajula, jolla ei ole edes omaa öljyä. Olettaen, ettei koko saari murennu mereen.

Jos murenee, toivottavasti manner-euroopan rannoille uivilta briteiltä edellytetään vastaavaa kansalaisuustestiä kuin Britanniaan kotiutuvilta nyt ja kysytään muun muassa presidenttien syntymäpäiviä. Ja, kaikki kunnia Britannian kieltenopetukselle, ei tietenkään englanniksi.

Viimeaikaisista surmatöistä ja keskustelun kovaäänisestä hukuttamisesta

Poikkean tähän vain raapustamisen lomasta toivottelemaan parempaa marraskuuta kuin tähänastiset merkit antavat ymmärtää. Ajatuksen hämärä saa ihmiset syyttelemään toisiaan ja selittämään yksien valintoja toisien teoilla tai kolmansien vastuuttomuudella. Viittaan tietenkin Jokelan surmiin. Harmittaa nähdä, kuinka vastoin yksilö itse ilmaisemia motiiveja syy vieritetään väkivaltaisin elkein vanhempien tai tyttöystävien niskoille. Ja jos jotakin ulkopuolista olisi syytä katsella erityisen kriittisin silmin, niin tällöin se joukko ovat mielestäni ne, jotka uutisoinnin mukaan ovat surmatyöt omasta näkökulmastani toki puolustelemattomalla tavalla toteuttaneen koulukiusaamisen takana. Otetun kaltaisesta ei vastuuta voi kuitenkaan kantaa kukaan ihminen. Ei yksittäinen ampuja, ei oikeuslaitosta palveleva tuomari, eikä maanpuolustaja. Jos voisi, silloin vastuun kantaisi ampuja yhtä hyvin kuin jokainen tappamisen oikeuttava henkilö.

On ikävää nähdä myös surmaajan kotisivujen ja muun nettimateriaalin katoavan, sillä sen olemassaolo ei olisi ehkä ainoastaan uhkaavaa ja vastaavia tekoja inspiroivaa, vaan opettavaista. Ehkä se myös muistuttaisi siitä, että Auvinenkin oli ihminen, ja että ihminen kykenee rujoihin tekoihin ilman, että se liittyy mihinkään patologiaan, mielenvikaan, kasvatukselliseen ongelmaan tai ilman, että edes rikollisuus lain silmissä sitä onnistuu kuvaamaan. Onko niin vaikeaa nähdä jokaisessa surmaajassa myös aivan tavallisen ja rauhanomaisen elämän ja kyvyn ystävyyteen merkit? Ihmisten lauma- ja mediakäyttäytymiseen sopii kuvaannollinen, kyllin vanha vertaus rottiin tai hyeenoihin. Teon tuomitseminen ei vaadi kommervenkkeja, eikä yksilöä suurempia selityksiä. Se ei myöskään vaadi ulkopuolisten verta shokin rituaaliseen lievittämiseen.

Eikä ihmisen tarvitse olla edes surmaaja, vaan kyllin avoin elämän ylistäminen riittää, kuten valokuvaaja Sally Mannin saaman kahtalaisen julkisuuden tapauksessa.

***

Palaan kirjoittamaan vähemmistö- ja alkuperäiskansojen oikeuksista, mutta eettisen ääneni keskittyneisyys järjestelmään ja säätelyn koherenssiin saa tekstin tuntumaan vieraalta suhteessa lähes kaikkeen materiaaliini. Aina, kun palaan aiheen piiriin, vaatii kohtuutonta ponnistelua luovia reitti aiheeseen liittyvien herkkänahkaisuuksien lomitse. Huomiot perustoista, joille argumentit rakentuvat hukkuvat samankaltaisen säikähtyneen radikalismin mekkalaan kuin Jokelan tapauksessa. Kuolleita vain on kentällä molemmin puolin. Ihmisoikeudet pelastavat, ihmisoikeudet diskriminoivat. Keskustelu valitsee herkästi keskustelijan puolen vastalauseista riippumatta. Radikalisoitunut keskustelu esimerkiksi vähemmistöoikeuksista, kulttuurisodista tai sukupuolten tasa-arvosta määrittelee helposti myös keskustelusta irroittautuneet, mutta samaa aihetta sivuavat, aivan kuin ihmisten vuorovaikutus tapahtuisi tilassa, jossa pätevät magnetismin, painovoiman tai keskipakoisuuden kaltaiset fysikaaliset voimat. Ei ihme, että metaforat on otettu niin todesta.

Tässä en ota huomioon sitä, että yhden hetken diplomaatti kokoaa hänkin tarvittaessa joukkonsa yhtä niistä osapuolista vastaan, jota on ollut ensin rauhoittamassa. Tilaisuuden ja panosten vain täytyy olla oikeat. Sotametafora. Tämän kauhean jakomielisyyden poliittisen liberalismin ja realismin välillä ratkaisee vain yhtä painava käytännöllisesti orientoitunut idealismi. Täytyy yrittää parasta kuviteltavissa olevaa hankalimpia vallitsevia olosuhteita vastaan.

Topeliuksen Maamme -kirjan (löysin muuten Kirjamessuilta kauniin vuoden -44 kappaleen teosta, joka on omistettu ja lahjoitettu jokseenkin heti painosta päästyään) hämäläisen lailla olen kököttänyt aloillani päättäen olla mihinkään ryhtymättä ennen kuin olen ajatellut asian kaikki puolet varsin tarkkaan. Sitten teen kaiken kerralla. Lieneekö myytti.

Ja illalla matkustan entiselle kotipaikkakunnalle etsiäkseni huomenna viimeisiä suppilovahveroita ja karpaloita, laittaakseni lounaan kirpeän metsän helmassa, jos ei sada räntää.



(kuvassa Dave McKeanin Optimisti)

Sanottavan etsiminen kirjailijan äänelle

Olen epäonnekseni lukenut taas nuoria kirjoittajia, jotka yrittävät löytää kielelleen sanottavaa pikemminkin kuin sanottavalleen kieltä ja ilmausta. Se herättää minussa syvää epäluuloa, aivan kuten tietää, että aikoo kirjailijaksi, mutta ei, mistä aikoo kirjoittaa. Jäljitellä kiinnostusta blasé siinä toivossa, että alkaa uskoa siihen. Oppiakseen on tärkeää kirjoittaa, sanoisi joku, tai, että oppiakseen laadusta, on syytä olla hyvä määrällinen kuluttaja. Se pitää varmasti paikkansa, taloudessa.

Asian sivusta: etäisesti samalla tapaa tuntuu tärkeämmältä lukea Marquezia kuin Tom Robbinsia, tai kuin Neil Gaimania, jos hänellä ei ole kuvataiteilijaa apunaan.

Mikä on rivoa?

Lisää tapahtumia ja liian vähän jupistavaa. Oma silkasta uteliaisuudesta lähtevä spontaani ekskursioni naistutkimukseen jatkuu. Tänään kahdelta Laura Kipnis tarjoilee luennon "The Female Thing" Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen... puuh... auditoriossa XIII, ja huomenna puolilta päivin alkaa Teatterikorkeakoululla Porno Academy'n (pdf) (International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire) ohjelma. Minulle on jo pitkään käynyt yhä työläämmäksi kuvitella, kuinka ihmiset voivat aidosti kokea jotakin rivona tai säädyttömänä ja ottaa itsensä tuntemuksensa suhteen kyllin vakavasti politisoidakseen tai sosiaalisesti sanktioidakseen oman loukkaantuneisuutensa. Jessus.

Ajoittain tulee vastaan muutamien katsomus, että toiset asiat ovat täysin kuvittelun ulkopuolella. Ainakin terveen mielen kuvittelukyvyn. No, minulla on kärkäs ja ulottuvainen mielikuvitus; olen ontuvasti moraalinen, mutta eettisesti orientoitunut. Mikähän tuntuisi uskottavalla tavalla rivolta ja siveettömyydessään loukkaavalta? Spontaani vastaus: konsumerismi, shoppailu, makeanhimo, kyky/halu nollata aivot ja avioliitto. Vaistoni rivoudelle on selvästi vajavainen ja joudun kuvittelemaan jyrkemmin suorastaan fiktiivisten toisten ihmisten seksuaalinormistolle rakentuvan rivouden. Jos se otetaan lukuun, niin ainakin laillisuuden rajat on jätetty taakse jo ajat sitten. Muutenkin jokaisen kuviteltavissa olevan asian sopivuus tai sopimattomuus kilpistyy pikemminkin väkivaltaan kuin rivouteen, sopimattomaan rajojen ylittämiseen seksuaalisuuden vyöhykkeellä, yksityisesti tai julkisesti. Mikä on rivoa? Luovia ehdotuksia?

Megapolis 2022

Huomenna on luvassa Dodo ry:n järjestämä kulutusta pohtiva Megapolis 2022 -tapahtuma Vanhalla. Ohjelma on tarkistamisen arvoinen vähintään, sillä joukossa on korkean profiilin nimiä. Ajattelin itse poiketa iltapäivällä ja palata kenties illan klubille kuulemaan mm. Maria Gasolinaa ja Rinneradiota, ellen sitten jumitu myös leffoja seuraamaan.

Tapahtuman julisteen impakti on hyvä ainakin omalla kohdallani; lehden säikeet, katujen ruodot, yhteiskunnallisen vaikuttamisen verkko. Pisteitä graafikolle.

Pahoinpitelemisen hinta

Eikö ole niinkin, että useammasta pahoinpitelystä voi saada paljousalennuksen? Toisin sanoen kaikkien pahoinpitelyiden tuomiot sellaisina kuin ne olisivat toisistaan riippumattomina ei ynnätä yhteen lopullisen tuomion saamiseksi. Kannattaa siis keskittää ja suunnitella pitkällä tähtäimellä!

Jos puntaroi vaikkapa joko aseista ja asepalveluksesta kieltäytymistä tai vaihtoehtoisesti aseen käyttöä, aseen käyttö kyllä vaikuttaisi kannattavan, kunhan ei aiheuta toiselle hengenvaaraa. Mikäli totaalikieltäytyjä viettää 6,5 kuukautta vankilassa, pahoinpitelijä selviää päiväsakoilla; sanotaanko lievästä pahoinpitelystä 15 päiväsakkoa (alimmassa tuloluokassa 90 euroa) ja ihan tavallisesta pahoinpitelystä, jossa saa aiheuttaa jo ihan oikeaa vahinkoakin, vaikkapa 30 päiväsakkoa (alimmassa tuloluokassa 160 euroa). Ei ole hinnalla pilattu. Kaapin kulmalle oma possu väkivaltamenoille.

Mustelmista, nyrjähdyksistä ja naarmuista ei edes makseta kipukorvauksia. Se on ilmaista.

Rahalla joka tapauksessa saa.

Varoittava signaali kolmannen osapuolen kustannuksella

Vaikka isoja miehiä lain puitteissa tuetaankin antamalla käytännöllisesti katsoen lievempiä tuomioita väkisinmakaamisista, syrjitään heitä toisella tavalla, kun päätetään pahoinpitelyn vakavuudesta. Voisi sanoa, että suositaan ajatusta siitä, että vanhuksen, lapsen tai vammaisen henkilön pahoinpitelee toinen fyysisesti avuttomaksi katsottu henkilö. Vaihtoehtoisesti suositeltavampaa on terveeksi ja täysi-ikäiseksi katsotun henkilön pahoinpiteleminen. Tähän kommenttini otsikko viittaa. Voimasuhteiden epätasapaino mielletään raakuuteen vaikuttavaksi tekijäksi. Kaikille on näemmä paikkansa väkivaltarikosten suhteen, etenkin vuoden 1995 jälkeen.

"Lievä raiskaus"

Mikäli "vain" kiinni pitäen tapahtunut raiskaus, joka ei sisällä esimerkiksi lyömistä tai aseella uhkaamista on lievempi kuin sellainen, joka sitä sisältää, tällöin katsotaan, että kuta fyysisesti vahvempi raiskaaja on kyseessä, sitä oikeutetumpi hänen tekonsa on.

Huomautus edelliseen

Kunhan marisin. On olennaista, että on ikkunoita ja että niistä näkee ulos. Peskää ikkunanne ajoittain, ihmiset.

(Bonnard, Dining Room Overlooking the Garden)

Väärään asentoon pysähtynyt ympäristö

Tänään minun oli määrä kirjoittaa essee ja lähettää se kilpailuun. Konsepti alkoi olla selvä ja argumetti kirkastui heti aamutuimaan. Kirjoitin ennen aamiaista kaksi sivullista, mutta sitten harhauduin muihin askareisiin, minkä johdosta jätän nyt lopulta koko homman sikseen. Todistan jälleen, kuinka nirppanokkainen ja herkkä olen luovan työn olosuhteita silmällä pitäen. Etenkin ihmisten ja siisteyden, mutta myös valon värin, ajoituksen ja täydellisen keskeyttämättömyyden. Harmi.

Ja olisikin ollut ainoa työ jonossa!

Korpeaa.

Täytyy oppia käyttelemään rautahansikasta. Siitä koituu vain hyvää. Mutta tarvitsen sitä aurinkoa.

Laura haastoi minut jälleen. Käsky käy kuvata kirjoitus-/kirjoittamattomuusympäristöäni. Lokitekstini ovat tähän saakka syntyneet kuudessa eri paikassa; aina jonkun kotona, kenties omassani. Valokuvakollaasia en tarjoile, sillä mieleni on liian kiireinen. Ei niinkään minkään askareen kuin kiireen itsensä parissa.

Haasteen toimittamisen hetkellä ikkunasta näkyivät kellastuvat koivut ja rakennusten keskelleen rajaaman leikkikentän takana punertavat vaahterat, joiden lehdissä olen kahlannut niin, että pöllyää. Poimin sopivia myös kirjan väliin. Laura puhui vanhoista puista. Nämä ovat sellaisiksi liian nuoria. Näkymässä on olennaista, että kasvillisuutta ei ole saatu suoraan linjaan, että asfaltti murtuu, että pensaat rönsyilevät kävelytien päälle, että talonmiehet eivät ikinä ehdi puhaltaa jokaista lehteä pois. Manailin joskus kesäkuussa maisemaa, jossa kasvillisuus oli kestämättömällä tavalla sidottu betonilla ja suorilla linjoilla. On niin myöhä, että näyn itse kulmiani kurtistellen ja nopeaan tahtiin kirjoittaen ulos mustana kiiltävästä ikkunasta. Itse en saata nähdä kuin pari himmeästi valaistua ikkunaa. Verhoja vaivaudun käyttämään muutenkin harvoin, mutta tällä hetkellä en edes voisi, sillä en ole sellaisia kuukauden aikana vielä ikkunoihin hankkinut. Täällä on rauhallista ja liikenteen meteliä kuullakseen täytyy keskittyä erikseen. Silloin tunnistaa miltei minkä tahansa rakennetun ympäristön taustahuminan, jonka oivaltaa todella vasta kilometrien päässä yleisistä pikkuteistäkin. Täällä on rauhallista, mutta lyhyemmän etäisyyden kuin Spitalfieldsistä Bishopsgatelle päässä horjutaan kännissä ja huudetaan särkyneen artikuloimattomalla äänellä ja mielellä. Huomaan tiettyjen lieveilmiöiden saavan inhon pintaan. Tämä on puhtaan henkilökohtaista. Pöytään, jossa kirjoitan, osuu lähes tärkein kaikista valoista, eli aamupäivän valkea ja puhdas valo. Vain auringonnousu voisi olla olennaisempaa. Iltapäivää kohden aurinko ehtii jo piiloon. Tuntuu, että kuvaamani ympäristö on läsnä vain nyt, kenties rujoimmillaan. Paljon ei ole muuttunut edellisen kirjoituksen ajasta. Etsin jotakin.

Voi, etten siedä syksyä, ellei se ole kirkas!

valoa...

Olen liiallisen valon, pehmeän hämärän ja, jos muistan murista, niin purevan pakkasen olento. Ulkona tuuli ei käy luihin ja ytimiin. Ilma on melto ja kolea, muistuttaa kävelyistä esikouluun ja pian märkääntyvistä lehdistä kumisaappaiden pohjia vasten. Maailman käymistä kitsaammaksi ei silloin yhdistänyt satunnaisen päivän aamuiseen kitinään päälle puettaessa tai vaikeuteen keksiä tekemistä kodin hämärään päästyä. Puiden lehdet ovat menettäneet hohtoa eilisestä. Laukun päällä päättäväisen ihmisen rakkauden vaivalla valmiiksi puurtama, sitoma ja kansittama, kirja. On viimeinen hetki kerätä lehtiä sen sivujen väliin, lipeämässä vähiin, on jo hivuttautunut ohi tai aivan juuri menossa.

Vaivaannun katsoa koivujen rivistöä noin sairaissa vavistuksissa, lehdet tietämättöminä tempoillen osittain säännöllisellä radallaan. Putoavat sitä mukaa kuin pimeys ne taltuttaa. Niiden elämä varastoituu runkoon, ihminen henkäisee sen taivaalle tai se pihisee pois kehon huomaamattomista saumakohdista missä häntä ei ole rakennettu hyvin pitämään lämpöä ja valoa sisällä. Viiman kohina koivuissa kuin venäläisessä elokuvassa. Ihminenkin voisi vetää henkeä vinkaisten kuin uunin hormin metalli puhdistusyrityksessä, kuten vanhaksi käyvä rappaus, jonka kurkun rosoiselta pinnalta nokinen, rautainen lusikka höylää lastuja. Pidän kämmenet vaaksan päässä itsestäni. Tila hengittää on todellakin kuin maapallon ilmakehän sikiöpussi avaruudesta. Tai olisi, mikäli mielikuvitus yltäisi pilvien yläpuolelle.

Koivujen päättämättömät lehdet raskaita pilviä vasten myöhäisen aamun hämärässä. Keho kaipaa aikaisempien syksyjen erityislupaa pidempään lämpimään kauteen, otollisempaan ja oikullisuudessaan raikkaampaan ilmastoon. Useampi vaatekerta lämmittää näennäisesti, mutta on kuin kylmä olisi asettunut sisemmäs. Tarinan epäkuollut. Ulos astuessa voi kuvitella taustalle säteilymittarin piristävän raksutuksen, joka selittää, miksi tätäkin täytyy ainakin esteettisesti ymmärtää. Maailmanlopun etuoikeus. Raskaita raskaita pilviä niin likellä. Ajan mihinkään tähdelliseen loppu tuntuu näinä hetkinä olevan tosiaan lähellä, joten ajattelen sitä, kuinka erilaiset materiaaliset ajat ja tilat, kehon, vuoden ja maapallon avaruudesta katsottuna, asettuvat samaan linjaan, samojen linjojen sitomiksi pienintä nimittäjää kohti kapeammiksi käyden.

Tekisi mieleni sanoa, että syksyä tulee kestämään lopulta puoli vuotta. Joulukuu mukaan lukien ylikin. Jos nyt vedän henkeä, tuntuu kuin saisi sen sameaa vettä täyteen. Uidessaan ui aina määrittelemättömään suuntaan, sulavasti, loputtomiin, minkä jaksaa. Listan ensimmäinen asia: auringon saaminen esiin. Mitä tehdä vuoden kanssa, joka ei kasvattanut valoa pimeän ajan varalle? Jonka aikana ei tyytymyksekseen kertaakaan pursunnut ylitse ahmimansa valon yltäkylläisyyttä? Maa ja sato eivät korventuneet ja tunnen siitä epätietoisuutta. Pitkä sukellus kammottaa. Pilvien muodostama ympäröivä luola kaikuu pisaroiden iskeutyessä samean ja mustan veden pintaan. Kieleke käy kapeammaksi, kylmä, iljainen, rosoinen tumma kivi jalkaa vasten. Sinne alas, ja heti pinnan alla viiltää sama kivi jalkaan kirvelevän haavan. Latteuden draamaa.

Keskilämpöisyys, keskivaloisuus, kosteus ja syksyn keskimääräiset ajanvietteet eivät niinkään horjuta kuin tasaistavat minut järjiltäni. Tämä on aika varhainen ajankohta säikähtää valon vähäisyyttä.

(Millet, The Gust of Wind)

Huomautus vallasta

Olen vakuuttunut, että sää kävi heti kirkkaaksi, kun kävin noutamassa Ritarihuoneelta sylillisen kauniita ja väkeviä kirjoja! Kannoin niitä kuin uutta miekkaa.

Lempiasioita ja Muutsi

Useamman kirjoittajan jalanjäljillä lankean hidastetusti ja dramaattisesti irvistäen meemiin. Houkuttelisi selittää, analysoida ja tarjota vaihtoehtoja, mutta en suo itselleni sitä iloa. Siispä, lempiasioita ylitse muiden:

Kirja
Michel Tournier: Rakastavaisten illallinen

Elokuva
Cabaret (nimikkokappale elokuvasta – jos et ole nähnyt leffaa, älä katso klippiä loppuun, katso vain biisi)

Musiikki
Säkkipillit, eritoten soolo

Artisti/bändi
Cole Porter

Näyttelijä
Christopher Lee

Biisi
Yann Tiersen: Comptine d'un autre été: L'après-midi (oikea kappale väärällä kuvalla, joka on sekin omalla tavallaan herttainen)

Idoli
Peilistä tuijottava epäjumala

Tv-sarja
MacGyver, vaikka ei televisiota katsokaan

Ruoka
Järvitaimen tai nieriä heti pyytämisen jälkeen suolattuna ja paistettuna, kenties tienoilta poimittujen sienten keralla

Suklaa
Montezuman valkea suklaa, jossa on vadelmanpaloja

Karkki
Liian isot tikkarit, joita ei raaski syödä

Jälkiruoka
Vesimeloni

Jäätelö
Sitruunasorbetti

Ruoka- ja janojuoma
Kivennäisvesi

Mehu
Itse mehukkaista hedelmistä puristettu appelsiinimehu

Limppari
Dr. Pepper (camp-juoma, kuten Japanin tölkki alleviivaa)

Drinkki
Absintti (tai millä lähimmäs pääsee)

Mieto alkoholi
Shampanja

Sanonta
Älä tee toiselle niinkuin tämä ei tahtoisi itselleen tehtävän (aiheellinen täsmennys siihen yleisempään) – saman voi kääntää suunnassa, ja käsissä on jo tutumpi wiccalainen: Do what thou wilt, if it harms none

Vaate
Mansikkapipo

Maisema
Fifen kuningaskunnan pieni merenrantakaupunki mihin vuodenaikaan tahansa

Paikka kotona
Tila kiivaalle kävelylle

Ihminen
Kirkas

Ystävä
Ihminen, jonka tietoisuuden ja tahdon olen hyväksynyt kuten omani. Bacon vetää maton ystävyyden ajattelijoiden kyynikkomassan jalkojen alta Esseissään: On olemassa vain vähän ystävyyttä maailmassa ja kaikkein vähimmän samanarvoisten kesken

Muisto
Ihmisiä sisältävä ja yhdessäolon tavat ja tunnelmat palauttava

Harrastus
En harrasta, se lemuaa ajankululta ja elämän kompartmentalisoinnilta

Taulu
Sen olen jo kohtuullisen kauan sitten minä itse rakkaudesta räytyessäni maalannut ja se on sittemmin vahingoittunut

Väri
Sammalenvihreä

Asento
Liikkeessä

Auto
Mahdollisimman käyttämätön

Eläin
Kuvitteellinen ja sitä seuraava oivallus kohdatessa elävä

***

Laura myönsi myös prenikan ja haastoi askartelemaan nimityksiä eteenpäin kahdelle lokin kirjoittajalle. Tottelen nöyrästi. Schmootze-kriteerit ovat nämä (kuva ei tuntemattomasta syystä suostu tarttumaan lokini tefloniin):

They don’t limit their visits to only the rich and successful, but spend some time to say hello to new blogs as well. They are the ones who engage others in meaningful conversations, refusing to let it end at a mere hello - all the while fostering a sense of closeness and friendship.

Ja Allyn kääntämänä Muutsi:

Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa, vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan. Ne herättellee myöski järkevää keskustelua, vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan lähheisyyen ja ystävyyen tunnun.

Tovin pohdittuani tulen siihen tulokseen, että yksi jatkaa eteenpäin Eufemialle ja toinen palautuu Lauralle itselleen. Meemiä sopii joko jatkaa tai panna vain mitali takan reunukselle.

Kallion thaihierontapisteistä

Sisäministerikin sitten kiekaisi niin, että voisi kuvitella noitavainot kokoonkutsutuiksi. Ei mitään uutta auringon alla. Ottamatta tässä yhteydessä mitenkään muuten kantaa asiaan (missä tapauksessa korostaisin, ettei kenenkään hyvinvointia ratkaista kielloilla ja hysterialla ainakaan ilman samanaikaisia sosiaalisen ja taloudellisen turvan takeita), mitä ihmisten päissä taas oikein liikkuu? Mitä ikinä se onkaan, toivottavasti se ei valu ulos, kun minä syön. Täytyy olettaa, että valittajat ovat muuttaneet Kallioon niin kauan sitten, etteivät he olleet tietoisia sen viimevuosikymmenisestä, ellei vuosisataisesta maineesta. Ja jos näin ei ole, muuttaakoot muualle.

Last.fm

Puuronalle (ks. Nalle-puuron pakkaus) on esikuvani. Mikä vilpitön ilo vailla regressiota tai teeskentelyä! Panen lokiin kuvan, kun saan aikaiseksi kuvata tarmokkaan otuksen. Nallelle tulee kuvitella innosta avoinna oleva ja vilpittömän (kerta toisensa jälkeen saman puuron äärellä) yllättynyt suu, ei siis kieltä.

Panin kokeeksi Last.fm-viikkotilaston tuohon sivun laitaan. Rihmastot kasvavat hitaasti. On vaikeaa määritellä, mitä yksityisyys on ja josko sitä tässä muodossaan edes kaipaa. Piittaamattomuus ja tietämättömyyteen perustuvien uhkakuvien ja piiloutumisenhalun varistuminen tekevät kysymyksistä yhä tyhjänpäiväisempiä. Jos en isäntä omassa tilassani olekaan, olen Bloggerin, Googlen tai minkä hyvänsä vasalli tai väliaikainen käskynhaltija. Enhän varo näkemyksiäni verkon ulkopuolellakaan. Pieni asia, ihan mitätön, mutta kaikkien päähän tiensä löytäneiden objektien pinnasta heijastuu esineen muotoon taipunut kuva itsestä. Syyttääkö itseään perusteettomasta metonymiasta?

Työn jälkeen

Ympärillä uusi asunto, jonka eteen on kaksin tai kolmin työskennelty koko päivä. Siivoan kuin piru missä tahansa uudessa tilassa ja manaan niitä, jotka eivät lähtiessään palauta asuttamaansa tilaa vähintäänkin prikulleen samaan tilaan kuin missä siihen muuttivat. Minä olen oikeassa siisteyskäsityksineni ja suurin osa ihmisiä väärässä. Arvo Pärt täyttää avaran tilan ja ulkona on hiljaista. Tila on kuin Arvo Pärt. Syvä, mutta selvä, kuten ystäväni luonnehti. Ode IX, from Kanon pokajanen. Korkea ja raskas takorautainen kynttelikön rohjo piirtää terävän muodon vaaleaa taustaa vasten, enkä koskaan mieltänyt, että saattaisin kokea tämän tuntemuksen ympäristössä, jossa askeesi näyttää suunnitellulta. Tunnen sellaisia ihmisiä, joille sellainen sopii. Minulle ei. I am the True Vine todistaa, että Paul Hillierin tulee antaa kajota kaikkeen halajamaansa musiikkiin.

Nettikaapeli puuttuu vielä, mutta koneeni on ahnas loinen.

Vain kirjojen pinot odottavat seuraavaa päivää; olen tehokas. Kirjat kuitenkin vaativat luokkajärjestelmän. Moni niistä on yhdessä pitkästä aikaa. Keskellä asuntoa laaja aukea tila. En keksi mitä kaipaisin sitä täyttämään. Leipä, kahvi ja oliiviöljy siellä, missä keittiö suunniteltiin mikroaaltouunille.

Mielen selkeys.

Hyviä syitä herätä varhain

En saanut unta sitten millään, joten odotin valoisaa ja lähdin puoli kuuden aikaan, aamiaisen parvekkeen kirpeydessä nauttittuani ja katuvalojen naksahdettua pois päältä, aamukävelylle. Löysin joutomailla rehottavia parkkipaikkoja, joita en ollut vielä huomannut ja illoista väkivaltaisen levottomia tekevät oliot olivat poissa. Ympärillä leijui varhainen raikkaus saaden virnistämään itselle energisesti ja hengittämään ahneesti suun kautta niin, että kylmä ilma hivelee hampaita. Etäämpänä puisia parakkeja, nurmella miltei huurretta ja arka värisevä usva. Pensasaitojen kätköistä ei löytynyt labyrinttiä, kuten olisi voinut luulla, vaan rehottava, harmaan kasteen verhoama loppukesän puutarha auringonkukkineen, kaaleineen, punavartisine vatukoineen, korkeine viinimarjoineen, viimeisine salaatteineen, ja nyt muistan jälleen, miltä nauriin varret näyttävät. Niiden tuoksu leijui ilmassa väkevänä. Katselin talveksi luistelupaikkoja ja on pakko malttaa odottaa. Ehkä tuo koulun kenttä jäädytetään, en tiedä.

Alkaa siis olla se aika vuodesta, jolloin saa silloin tällöin maustaa aamukahvinsa sentillä vodkaa ja, mikäli ei tiedä sopivaa kriikunapuuta, nauttia sen muuten vain ulkona nurmella alkusyksyn kasvillisuuden lomassa seisten.

Ja päivä on vasta edessä. Näin varhain. On myös aina huojentavaa, ettei kuu ole vielä täysi. Ja voi miten kirkas taivas!

Sulkeiden unohtamisesta

Valveilla kahden tunnin jälkeen
Kahden puolittain peiton alla maatun

Ajatukset vetyä
Elehdintä kuin Hiroshiman valossa
Annan hitaille liikkeille aikansa
Poimin vaatteeni
Sormukseni, vihkon, kyniä
Ylitän narisevan lattian ulottuvuuden
Kukaan ei herää sittenkään
Liukuessani vanhat portaat
Epävarmoin askelin

Aamuyö on pahin aika hereillä
Nykyisin pidän siitä
Kuvittelee alitajunnan
Jalkeilla nukkumattakin
Jokin minussa puuttuu
aina jollakin tapaa vieras osa
Tuttu piha on erilainen
Olemattomatkin vaivat tuntuvat
Eikä edes epätoivo ole hukuttava

Sitä nojaa ymmärrykseen
Kukaan ei varmasti katso

Metsä ulkona tuijottaa takaisin
Kuningaskalastajan sinisenä
Tiedän sen jatkuvan tällaisina hetkinä
tavallista pidemmälle
Sinne voi eksyä
Takapihan metsään
Sekin on unessa
Uneksii menneistä ajoista
Tunnustamatta ihmisrodun asumuksia

Se on ollut suuri
Kuten nyt

Älä kulje metsään
Tiedät välttää sitä
Haamupuut häivyttävät rajan
Huokaus lehvistöissä havisee
vastauksensa ylittäjälle
Tarinat ajalta jolloin ihminen ensi kertaa
Kohtasi sydänpuun
Ikuiselta laholta tuoksuvat sammalet
Pihan takana tummat kuuset aloillaan

Kuten aina
Asettuvat tielle

***

En rohkene metsään
Valvon yksin ihmisenä
Muut uneksivat
Sinäkin uneksit
Toisaalla kaikki
Jotakin olen tehnyt
eikä sovi vetäytyä
Olen lukenut sellaisenkin tarinan

(Runotorstain 56. haaste koskee unia)

Maankiertäjä selättää enkelin, huomenna CocoRosie

Uusin musiikkituttavuuteni on Kirstin Hersh, jolta vasta muutama kappale, etenkin Your Ghost, on ehtinyt päästä ihon pintakerroksen läpi. Palaan herkästi viimeisimpiä popin dominoimia aikoja hallinneeseen CocoRosie’en. Joku tietysti älähtäisi, kun puhun popista, mutta se kertoo perspektiivistäni. Ehdin muuten jo valittaa, etteivät olosuhteet salli huomiselle keikalle osallistumista, mutta kiitos erään myyttisen pedon, saatan ilmoittaa olleeni totaalisen väärässä! Minä tulen olemaan siellä.

Ai niin, uusiin musiikkituttavuuksiin liittyen eniten kuuntelukertoja on CocoRosien jälkeen iTunesissani kerännyt muutama raita eräältä ystävältäni ja aivan kuuntelunautinnon vuoksi.

Allekirjoitin vuokrasopimuksen, mikä tuntuu levottomalta. Otsikko viittaa varhaisempaan parahdukseeni. Suomessa kaikki käy kovin helposti ja olen tottunut kiristelemään asuntoasioissa nykyistä paljon enemmän hampaitani. Tavallaan myös ajatus taajaan muutettuja vuosia seuraanneen tietynlaisen maankiertäjyyden menettämisestä tuntuu haikeahkolta ja jopa hieman kuristavalta, vaikka esimerkiksi taloudelliset seikat puhuvat ihmisen asettumisen puolesta. Entä jalkojen oientelu linja-auton takapenkillä ja kassin laskemisen uuden asuinpaikan lattialle tunne vähintään kuukausittain? Ehdin päästä pienten kantamusten ja vähän omistamisen makuun (siinä määrin, että saatoin jättää pysyvästi taakseni lähes kaiken monivuotisesta työskentelystä jääneen konkreettisen materiaalin ja muistiinpanot – voin taata, että se on valtava määrä paperia...); sen, ettei mikään ankkuroi paikoilleen, elleivät sitten ihmiset. Kuitenkin ystävien luokse palaaminen tuntuu aina hyvältä, lauloivat Metrotytöt mitä hyvänsä jotenkin yllättävän käänteen saavassa kappaleessa Ethän minua unhoita. Lisäksi jatkuva siirtyminen on vienyt parhaan terän ajattelutyöltä ja halu ryhtyä johonkin selväpiirteiseen ja massiiviseen projektiin on valtava. Jos sellaisen tarpeeksi haastavan käsiini saan, teen hyvää jälkeä. Mutta entä sellaiset korkeudet, joista näkee alla avautuvat laajat tanteret? Tästä eteenpäin matkaamisen ja siirtymisen samanaikaisesta toivosta, ongelmattomuudesta ja toisaalta liikettä ennakoivasta haikeudesta kertoo merkinnän loppuun rohkenemani The Fifth Dimension’in Up, Up and Away:

Would you like to ride in my beautiful balloon
Would you like to ride in my beautiful balloon
We could float among the stars together, you and I
For we can fly we can fly
Up, up and away
My beautiful, my beautiful balloon

The world's a nicer place in my beautiful balloon
It wears a nicer face in my beautiful balloon
We can sing a song and sail along the silver sky
For we can fly we can fly
Up, up and away
My beautiful, my beautiful balloon

Suspended under a twilight canopy
We'll search the clouds for a star to guide us
If by some chance you find yourself loving me
We'll find a cloud to hide us
We'll keep the moon beside us

Love is waiting there in my beautiful balloon
Way up in the air in my beautiful balloon
If you'll hold my hand we'll chase your dream across the sky

(…)

Paljastavista kielikuvista ja runoilijan jälkikäteistä kaunopuheisuutta vastaan

Tuntuu heti väärältä, tai että jokin ei ole kohdallaan, kun vapaus taipuu jonkun suussa geometriseen muotoon tai rakkaus nimettäväksi paikaksi. Aika yksin ei kasvata vanhaa tammimetsää, polje siihen ihmiselle näkyviä polkuja, kaarnan väliin halkeamaa, jonne katoaa naarmuinen pikkuauto, tarttuu nukkainen hansikas.

Tultasyöksevän linnun celeb look-alikes

Via Junakohtaus

Keskipäivän melankoliaa

Kuuntelen hieman Zen Café'ta omiskummallisessa lauluittain muuntuvassa melankoliassa velloen, muutamiin lokeihin eksyen ja tuolissa pyöriskellen.

Tämä surumielisyys ja hienoinen saamattomuus liittyy silloin tällöin herkästi edellisessä kirjoituksessani kuvaamaani kaupunkiympäristöön. Kallion viehättävällä ja sirolla rosoisuudella on tässä osansa. Ihminen ja Taivas on kirkas ja napakka herättävät yleisen murheellisen, mutta toiveikkaan tunteen kadulla vastaan tulevasta ihmisistä. Ne lukeutuvat kappaleisiin, jotka korjaavat suhdetta elämään ja saavat aikaan tunteen perspektiivin elämään oikeinkalibroitumisesta.

Minun kaupunkini jää merkityksettömäksi Helsingissä, mutta palautuu vähemmän keskeisiin tai hyvinkin pieniin kaupunkeihin, tarpeeksi jollaisessa olen itsekin asunut. Vertaan sitä kuitenkin pikemminkin nuoruuden ystävieni kokemuksiin kuin omiini. Taidan surra enemmän toisia kuin itseäni.

Hei sulle paskainen koira
missä sun emäntäs on
hei teille haalaripukuiset miehet
korkeat rakennukset

Kappaleesta Kannattaako tunnustaa, jos pettää tulee mieleen Tyttöjen pukuhuoneessa aiheesta käyty keskustelu, jonka jälkeen olen kokenut outoa epäluuloisuutta tuntemattomia ihmisiä kohtaan ja yrittänyt tuloksetta arvuutella kadulla, kuka saattaisi edustaa surettavan salailevia ja avoimuudelta tilaisuuden kiistäviä ajattelutapoja. Hieman kuin sanoisi, että ota, mitä saat, älä toivo liikoja, suotta edes yrität, kuten eräässä lokissa vaikutetaan usein pohditun. Näistä kaikista hämmennyin. Säpsähdän luukusta putoavaa postia. Täytyisikö olettaa, että kehon asennon hahmottamiselle olennainen tasapainoaistini on kehittymätön? Vaikka olen kokenut oloni painottomassa tilassa kääntyileväksi kosmonautiksi tämänkin maan pinnalla?

Taxi tuntuu koskettelevan epäluuloisesti joitakin näistä samaisista ihmisistä ja irtosuhteista. tämä kaikki tapahtuu ympärilläni ja silloin kun kohtaan ilmiön jonkun ihmisen muodossa itse, ei kuvatusta vapauttavan ja ahdistavan ajattelemattomuuden flair'ista ole jäljellä mitään. Rypistelen otsaani ja yritän saada otetta vieraista elämänmuodoista. Ne hipaisevat joskus taiteen kautta ja miltei ymmärrän lyhyen hetken ajan. Esteettinen momentti tulisi voida pitkittää samaan tapaan kuin elokuvan Cabaret nimi -show tune, jotta voisi simuloida kokemuksen pohdiskelematta kauttaaltaan läpi ja kiinnittää tapahtuneeseen huomiota vasta jälkikäteen. Ehkä vika on siinä, että olen esteetikko ja romantikko ja mitä vielä, sillä konservatiivi en ole... paitsi kun kaikki on jo kyseenalaistettu tyhjiin.

Syvimpään suonsilmään tai sisälle sankkaan metsään johtavasta aukosta solahtaa Älä tee, enkä vastustele, vaan seuraan perässä. Kuuntelen sen kahdesti enkä saa tapailtua oikeita sanoja. Jostakin syystä mieleen välähtää kuvia Holdstockin Alkumetsän poluista, joilla unohtuu, että huominen päivä tulee. Itse asiassa on parempi, jos vajoan nyt hieman ajatuksiini, sillä ne upottavat ja olen oppinut luottamaan siihen.

***

Sinä olet sillä tavalla niin viaton
että uskot aivan kaiken mitä minä sanon
sinä uskot jos kerron että oot kaunis

Ja se on totta, enhän minä valehtele
mutta paljon on kiinnostavampaa se
miksi minä sen sinulle kerron

Älä tee minun kanssani mitään sellaista
jonka voisit säästää siihen
kun sinulla on mies jonka todella tahdot



(kuvassa Dürerin Melencolia; lainaukset Zen Café'n kappaleista Paskainen koira ja Älä tee)

Liikkumatilasta ja huomautus haamupäivityksistä

Haluni olla liikkeessä ei sovellu kaupunkien kitsaan kokoisiin asuntoihin. Helsingin keskustan yksiöiden ja kaksioiden pienet huoneet lamaannuttavat minut. Jos en saa liikkua spontaanisti, yrittäen esimerkiksi seistä tai kävellä käsilläni silloin kun huvittaa, ilman vaaraa tuhota jotakin, en yksinkertaisesti liiku. Kuitenkin jonkin sortin kinesteettisyys on minulle siinä määrin itsestään selvää, että täydellinen pysähtyminen on tietoinen teko, liike ei. Helsingin lähiössä tilaa on hieman enemmän ja taipumukseni virkoaa. Pyörin, vääntelehdin, venyttelen, kävelen edestakaisin, teen ajatellessani kevyitä harjoituksia, tunnustelen kehollisuuttani, jännityn ja pyrin tiedostamaan eleeni. Eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, kuinka koen halua tarttua pikemminkin tilaisuuksiin liikkua kuin olla liikkumatta, tehdä täydellisen eleen puolihuolimattoman sijaan. Se tuntuu hyvältä. Katson kaihoten ulos auringonpaisteeseen, kun pitäisi ja pitää pysyä sisätiloissa työskentelemässä. En ole kerrostaloeläjä kuin pakon sanelemana. Vaisto houkuttelee koko ajan luontoon, jonnekin, missä on tilaa liikkua vain oman kehon rajojen hillitsemänä. Onneksi kuvittelen saavani pian hieman tilaa. Sitä ei ole tarkoitettu täytettäväksi, vaan varjeltavaksi. Halu sännätä vauhtiin sen itsensä vuoksi polttelee hengityksessä ja tuntuu kauniilta.

Haamupäivitysten pitäisi muuten olla nyt hallinnassa. Seurasin Eufemian antamaa linkkiä ja annoin lokilistalle, ymmärtääkseni, Atom-syötteen osoitteen. Toivottavasti.

Ajatuksen sivupolku. Oivalsin noin viisitoista minuuttia sitten, että minulla minulla on 'herkkä' isä, joka halaa poikaansa ainakin pidempien poissaolojen jälkeen nähtäessä tai sellaisen odottaessa. Siitä herkkyydestä kyllä tiesin ennestäänkin ja arvostan sitä, joskin olen itse fyysisesti perheeni suhteen huomattavasti pidättyvämpi; ilman mitään varsinaista syytä. Asian ydin on kuitenkin se, että kiinnitin ensimmäistä kertaa vertailevaa huomiota kaikkiin isiin. Halaavatko isät poikiaan?


(kuvassa symbolistimaalari Jean Delvillen The Treasures of Satan)

King's Collegen poikakuoro

Cambridgen King’s Collegen Stephen Cleoburyn johtama poikakuoro tarjosi monessa suhteessa ihastuttavan konsertin keskiviikkoiltana Vanhassa kirkossa. Ohessa käytiin Herramme kasvojen alla kamppailu, jossa heikot ja myöhäiset sortuivat paikoille pylväiden takana; kirkkoarkkitehtuuri tukee jehovantodistajien visiota. Kaiken konservatiivisen ja korkeakulttuurisen taajaan fetisoiva ystäväni oli silminnähden haltioissaan ja nojautui edessä olevalle riville saakka übersöpöjen brittikoulupoikien (taskukokoisesta traumaattisen näköisestä harrypotterista joukkoon collegeikäisiä knihtejä) ilmestyessä (luulen, että yhteydessä on sopivaa puhua Ilmestyksestä) kirkon etuosaan.

Ensimmäisen melko virkistävän Thomas Weelkesin osuuden urkusoolo tainnutti minut ennalta-arvattavaan horteeseen. Jos minulla olisi ollut juoma, olisin olettanut siihen lipsautetun jotakin. Kesäkuussa kauhukseni torkahdin Kallion kirkossa urkukonsertin aikana ja olin luultavasti koko loppukonsertin helakan punainen. Ainoa urkuartisti, josta olen innostunut on joskus muinoin Kalevi Kiviniemi Lahdessa. Hän soitti kuin paholainen. Siirtymä Tomkinsis Gibbonsin, Bachin ja Brahmsin kautta Mendelssohniin jäi siis hämärän peittoon lukuunottamatta sitä, että olin huomaavinani 1500-1600-lukujen angliteosten tyytyvän ylistämään Herraa ja Davidin aistien tarkkaavaisuutta, siinä missä 1600-1700-lukujen saksalaiset alkavat esittämään kysymyksiä, kuten ”Warum ist das Licht gegeben?” – tästä syystä luen saksalaisia filosofeja hyvin valikoivasti, ystäväni ei. Siksi häneen myös vetosi kuoroakin askarruttanut jo Brahmsin esittämä kysymys, minua ei. Kylläpä häntä ärsyttää lukea tämä.

”O Clap Your Hands Together” kirkkaalla brittiaksentilla ei voi olla evokoimatta Pythoneita. Kyllä, soimaan itseäni tästä assosiaatiosta. Mieluummin vielä pitkitetty ja metodinen paino ensimmäiselle sanalle. Tästä tulikin mieleeni, että miksi kirkkokonsertissa, vaikkei siellä jumalanpalvelusta pidettäisikään, pitää taputtaa. Vastustan ajatusta siitä, että etiketti yliajaa estetiikan. Tuntuu perinpohjaisen julmalta, että ensin virityn herkkään ja pohdiskelevaan teokseen, jota aina vääjäämättä seuraa käsien läpytyksen myrsky! Onko se kirjoitettu taideteoksen osaksi, onko, häh?!

Mikähän ihmisiä muuten kuorolaulussa viehättää? Spekuloin ystävälleni, että kenties moni sanoisi, että ihmisäänien yhteistyö, kokonaisuus. Sanoin myös, että en itse ajattele samalla tapaa, kuin miten olin päättänyt toisten ajattelevan. Sydämeni pakahtui ajatuksesta, jossa vuorollaan kunkin kuoron jäsenistä passiot saivat teoksen mittaisessa ihmiselämässä tilan omaäänisille intohimoilleen, aivan kuin kuoronjohtajaa ei enää edes olisi olemassa. Kuoro on odottamista, sen laulannan tuleminen toteen yksilön toteutumista.

Parituntinen (? en katsonut kelloa) konsertti oikeastaan vasta alkoi minulle lopun 1900-luvun esityksissä. Eritoten Arvo Pärt’in The Beatitudes herätti minut taisteluun (vaikka ei kai sen kuuluisi), jota en havahduttuani kuitenkaan nähnyt käytävän missään. Pärtin teoksessa äänimaailma aivan erityisesti herätti minut edellä kuvaamaani yksittäisen ihmisen passioiden teemaan. Howell’sin Collegium Regale, Te Deum päätti varsinaisen konsertin ansiokkaasti, jonka jälkeen tarjottiin vielä encore, jonka tiedot olen vailla minkäänlaista autuutta unohtanut, mutta se ei ollut Pärtin veroinen.

Poistuin käsien läpytys mielessäni päällimmäisenä, kuten poistun elokuvateatterista popcornin haju ja lopputekstien aikana näkymäni peittämään nousevat ihmiset mielessäni.

Vapaus ei tule sellaisenaan

Runoilijat eivät tiedä vapaudesta mitään.

Vanhuuden impotentti taipumus idean antropomorfismiin nostaa jo päätään. Toisin kuin Fortunan seuraaja, vapautta kumartava uhraa kuvitellulle rakastajatterelleen kaiken, mutta ei jonkin eteen, vaan siitä vakuutuksesta, että mitään ei tule tapahtumaan ja jotta kukaan ei voisi häneen kajota. Kaikki tasatyhjyyden saamiseksi sinne, minne oli kerran rakennettu ja tulivat siten seinät vastaan.

Vapaus, olet julma. Joudun Helvettiin.

Valkeita aukkoja

Though I'm past
one hundred thousand miles
I'm feeling very still
And I think my spaceship knows which way to go
Tell my wife I love her very much
she knows

Ground Control to Major Tom
Your circuit's dead,
there's something wrong
Can you hear me, Major Tom?
Can you hear me, Major Tom?
Can you hear me, Major Tom?
Can you....

Uskon toisinaan olleen ihmisiä, jotka ovat hylänneet lasketun varmuuden, jos eivät aivan välttämättä loppuelämän turvaan, niin merkittäviin vaiheisiin johtavilta käänteiltä tahi olosuhteilta. Ymmärrän heitä hieman paremmin. Kuitenkin vain samassa suhteessa kuin ymmärrän itseäni tavallista vähemmän. Kryptistä.

Hyväksynkö siten enemmän tai vähemmän siitä, mitä tämän ajan ihmisellä on tarjota? Vähemmän niin paljon enemmässä kuin olisin koskaan kuvitellut mahdolliseksi edes työväenluokkaisessa narsismissani. Vähemmän kuin muutaman kerran maailmaa elinikänäni uhkaavan ekstraterrestiaalisen kappaleen nimissä.

Sheeshaa ja selittämättömästi toimeentulevia curryravintoloita Brick Lanella, pukunaisia Chancery Lanella ja miehiä Bishopsgatella, sadanviidenkymmenen metrin päässä sylheti-kulmakaupan Carlingia Spital Fieldsin sisäpihanparvekkeella vanhan juutalaiskaupunginosan katonharjojen harppisymboleita katsellen, 90% kuubalainen suklaa, Whittard of Chelsean kahvi, leveä ikkunalauta etelään, joka yö lasin särkymisen ääni Fashion Streetillä, Whitechapel Roadin torit, Faust viisikerroksisessa teollisuusrakennuksessa, Tesco stonebaked ja Sainsburyn oliivit, Hackneyn taksihuoltamot ja rotuennakkoluuloinen musta optikko, Jamaica Roadin nuorten levottomuus, ruotsalaisen ja suomalaisen kirkon vastaanoton ero, kaareva tie monotonisesta Aberdeenista etelään, Golec Orkiestra ja puolalaisen nuortenleirin tanssi kokon ympärillä, akateemisen äidin Chariots of Fire, keskipäivän hävittäjälento Leucharsista, kanahaukka tien viitan päällä, fasaanit tien leveydeltä Perthistä pohjoiseen, Crailista luoteeseen, stampede of love, Gewürztramineria ja limellä höystettyä mascarponepastaa ajomatkan päässä Fifen maaseudulla, maatalon pihaan sijoitetussa asuntovaunussa (”all non-Hondas will be towed”, lammaskoira), suklaakanaa ja Middleshade Roadin noita, piktihautojen kukkula, nuori appelsiinipuu tammikuun sateessa ja tuiverruksessa, aivan kuin vanha katedraalikaupunki ei olisi ollut kylliksi. Paskemmalla muistilla varustettuna voisi joskus erehtyä olevan helpompaa.

Kovin eri asia kuin bussimatka pois halki alkukesän hedelmöitetyn kuningaskunnan peltojen, joissa kulta helmeilee vasta korren kärjen vesipisaroissa ja saarnien lehdillä. Ohi Cuparin mustien joutsenten, Forthin voimaloiden, yli Glasgow'in aamuauringon valaisemien rosoisten kukkuloiden.

Saati sitten, kuinka kesyttämätön ja harkitsematon unelma voi vaihtua takaisin oman vanhan maailman varmaksi tiedostukseksi onnen luonteesta ja henkilöstä, yhtä pakenevana kuin ennenkin. Se loukkaa nousukasmaisen unelman henkilökohtaista kauneutta.

Tämän verran on selvää.

Here am I floating
round my tin can
Far above the Moon
Planet Earth is blue
And there's nothing I can do.

(David Bowie, Space Oddity)