Solidaarisuuden ilmaus Virolle

Olen positiivisesti yllättynyt Kanervan kannanotosta suuremman EU:n sisäisen solidaarisuuden puolesta Viron tilanteen rauhoittamiseksi. Unionia hallitsee aivan tarpeeksi kaikkien kysymysten kääntäminen kansalliseksi omaneduntavoitteluksi. Tämä koskee mitä rujoimmalla tavalla Euroopan parlamenttivaaleja. Ja jos Viron kysymys on aivan välttämätöntä kääntää suomalaisten kansallisen edun asiaksi, sopii pohtia kuinka samanlainen Suomen ja Viron sijainti suhteessa Venäjää on kartalla. EU on Suomellekin turvallisuustae ja meidän tulisi avata suumme saman takeen puolesta kun kyse on muista jäsenvaltioista. Melko rassukkamaista mutista apua niinkin pienestä eleestä saavan ohi kävellessään, että 'hoitakoon jokainen omat asiansa'. Euroopalla on kohtalaiset resurssit vähemmistöjen hyvän kohtelun varmistamiseksi ainakin Venäjään verrattuna, ja jos ei olekaan viisasta puuttua itsenäisen valtion sisäiseen sovitteluprosessiin, voidaan silti esiintyä solidaarisena liittoumana ulkopuolisten tahojen kuten Venäjän edessä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on harvinainen curriculum valtioiden taivuttamisessa tarvittaessa jopa muuttamaan lainsäädäntöään.

Kauppojen ryöstely ja paikkojen rikkominen ei kaipaa selkääntaputtelua. Asian toinen puoli nähtiin viime vuonna alkusyksystä Helsingissä kun poliisi katkaisi Mannerheimintien ja kohteli suuren sivustakatsojajoukon seassa ollutta kourallista 'anarkisteja' vastaavalla hienovaraisuudella kuin menisi marjastamaan kauhakuormaajalla. Surullista nähtävää. Ja nämä anarkistit ovat luultavasti korkeintaan yhtä anarkistisia kuin ne henkilöt, jotka ovat liimailleet ympäriinsä ilmoituksia sellaisestakin ihmeestä kuin "anarkistiblokin vappu." "Anarkistien valtakeskittymä?" Häh?

Puuskittaista vellontaa

Alle kymmenen astetta. Ulkona parvekkeella nuori mies shortseissa, nuori nainen jumppa-asussa, vielä sinistä taivasta katsoessa silmien alla painava tunne. Eilinen väsyttää yhä.

Luen runoja, joita arastuttaa kommentoida, koska koen näkeväni niin vakavalla tavalla niiden läpi. Olen vuosikausia kirjoittanut vain muutamia runoja, mutta hyvin intensiivisen ja monivuotisen luomiskauden jälkeen. Keväällä tapailin sanoja ja tunnustelin maalausvälineitä; niitäkin ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen liian kärsimätön öljyväreille ja oikeastaan maalaminen lopahtikin siihen, että jopa akryylit olivat kuvaamishalulleni liian hitaat: ensin hylkäsin enimmät siveltimet ja sitten jopa palettiveitsen ja paljaat käteni. Tämä kaikki tarvitsee tapana elää niin paljon tilaa hengittää, että sitä on vaikea löytää kaikkien velvollisuuksien ja itsen elättämisen keskeltä. Ei ihme, että niin moni vanhoista runoistani haukkoi jo tuolloin henkeään ahtaassa tilassa. Osaan arvostaa tunnetta. Nyt kun katson tekstejäni, huomaan muuttuneeni jotenkin araksi tai pelokkaaksi niiden suhteen. Kyse ei ole häpeilystä, sillä sen vaiheen ohitin jo aikaa sitten kun olin kasvanut runojen välittömästä luomisprosessista eroon. Jos kirjoittaessani vähitellen luovuin haarniskasta, mikä on se kitiini, joka muiden asettamista surmanlinjoista ja vaatimuksista koituu? Mutta tämä vaivaantuneisuus itsen kyseenalaistamattomuudesta. Runo kuitenkin yrittää usein purkautua kirjoituksen läpi. Sen paineen tuntee, mutta mikä membraani sitä piteleekään, virtaus saa tekstin pinnan vain kumpuilemaan. Pinta ei särjy ja on kuin kielen sointi etsisi kivutonta reittiä ulos. Runous olisi toisenlaista, jos reitti ulos iskettäisiin väkivalloin tai vahingossa maastoa suojaavan membraanin läpi. Olisi vilvoittavaa kokea toisenlainen runous.

Toinen tyttö kiipeää parvekkeelle tupakoimaan. Mieleen tulee elokuva Coffee and Cigarettes. Ensimmäisen sisäänhengityksen nautinto, kehon ja mielen rentoutuminen ja jännityksen heltiäminen. Jos olisin koskaan tuohon ryhtynyt, tuskin lopettaisin.

Kuinka kyyninen täytyy hetken olla jona pitää runojaan tai niihin johtanutta elämisenkokemusta perversseinä? Koko sanan ”perverssi” tulisi olla oman itsen säädyllisyyden nimissä pannassa. Se erehtyy vertailemaan.

Silmien alla tuntuu paljon vähemmän raskaalta, ja oikeastaan hieman viimeistä paria viikkoa värittänyttä jopa tavallisesta poikkeavaa elinvoimaisuutta. Olen valmis pitämään sitä hyvänä maaperänä, hyvänä kasvun metaforana. Basilikan tuoksu ikkunalaudalla estää raikkaan ulkoilman kuvittelemisen osittain. Palaan tekstissä taaksepäin ontuvan m-kirjaimen linkuttamista paikkaillen. Olen kohtuullisen huolellinen kirjoittaja siinä suhteessa, etten tee paljon näppäilyvirheitä. Myös suomen kieli palautuu, muttei niin nopeasti kuin toivoisin. Ilmaisun skaala on laajempi kuin kuukausi sitten, kaksi. Toisaalta kaipaan englannin puhumista. Se maistuu eri tavalla hyvältä kuin suomen kieli. Siitä saa kireän kuin vieteri ja samaan aikaan täsmällisesti sihahtavan, vaikka natiivit kielensä vankkaa ja jäntevää käyttöä karttelevatkin. Sanastoltaan vaihteleva ja huolella lausuttu englanti ilman selittävää aksenttia on hermostuttavaa, niin olen ymmärtänyt. Asiaa ei tee helpommaksi jos on oppinut kielensä menneiden vuosisatojen runoudesta. Asian tekee helpommaksi jos tekee ajoittain prepositio- ja artikkelivirheitä.

Lähden ’voodoo girlin’ ja toisen ystäväni kanssa ulos. Sade ja tuiverrus yllättää puistossa ja juoksemme raitiovaunulle.

Aamuvalo

Somewhere beyond the sea
Somewhere waiting for me
My lover stands on golden sands
And watches the ships that go sailing

Somewhere beyond the sea
She's there watching for me
If I could fly like birds on high
Then straight to her arms I'd go sailing

It's far beyond the stars,
It's near beyond the moon
I know beyond a doubt
My heart will lead me there soon

(Jack Lawrence, ransk. La Mer by Charles Trenet)

Leijuvaa musiikkia ja ampiaistuoksuyrttiä sisältävää teetä aamutuimaan. Ikkunasta käy viileä tuulenvire. Lokkien huutoja ja etäistä kolinaa kuin torikojuja pystytettäisiin, vaikka se vaihe on ollut ohi jo pitkään. Lawrence toisti kappaletta tehdäkseen siitä osan itseään ja löytääkseen sille ranskalaisesta meren sentimentaalisesta pohdinnasta poikkeavan sekä omiin tunnelmiinsa sopivamman ilmaisutavan englannin kielellä. Kuten Porterin Don’t Fence Me In, Beyond the Sea’n tunnelma säveltäköön päiväni niin suodessaan. Kuvan maalaus on purjehtimisintoisten viininviljelijöiden etiketistä.

Seinäkukkasia

Britannian medioissa on vuoroin arvuuteltu lähteekö Harry Irakiin vai ei, vai lähteekö hän pettyneenä armeijasta, mikäli ei häntä ei oteta Irakiin. Sittemmin todettiin Harryn lähtevän. Senkin tiedämme, että Harrystä tulee yksi Irakin militioiden ykköskohteista, jolle on Guardianin uutisen mukaan omistettu oma yksikkönsä. Kenenkään en ole huomannut uhraavan paljon ajatusta sille, onko Harrystä vaaraa muille Irakissa palveleville brittisotilaille ja hänen omille joukkuetovereilleen. Kaikki eivät nimittäin välttämättä ole maassa pelkästä seikkailuhengestä.

Minut on jyrännyt aamuisen tenttipuristuksen jälkeinen väsymys, vaikka en edes suoraan kauaa valmistautunut. Sitäkin intensiivisemmin kyllä. Selitän väsymyksen homeostaasin käsitteellä, mutta en tiedä mihin se oikeastaan todella on tasapainottava vastareaktio.

Vääntäydyin kuitenkin vielä muutamaan taidegalleriaan, joista ei koitunut mitään hymähdystä enempää. En välitä liioitella ihastuksia. Ilahduttava, jos tämä nyt on oikea sana – pikemminkin askarruttava ja kaunis, mikä on kyllä ilahduttavaa – poikkeus oli Sari Vennolan näemmä huomenna viimeistä päivää pystyssä oleva näyttely Seinäkukkasia Kalevankadulla sijaitsevassa valokuvagalleria Hippolytessä. Kauniita hahmoja.

VAVOOM!! Mahler No.7

Mahlerin seitsemäs valpastutti minut vasta kolmannen ja viidennen osan tiimoilla. Kaipaan intensiteettiä, uhkaavia viuluja, ylimaallisia ääniä, jyrinää. Mutta älkää edes mainitko Wagneria. Olen yrittänyt monelta kysyä, voiko klassisessa musiikissa ironisoida, mutta oikeastaan kukaan hieman harrastuneista ystävistäni ei ole osannut vastata kysymykseeni. Minä en ole harrastunut, enkä osaa musiikkia tuolla tapaa lukea, vaikka mieleni tekisi. Satun kyllä tietämään, että Mahlerin seitsemännen viides osa karrikoi ainakin Wagneria, mutta en osaa tarkalleen sanoa millä tapaa. Kuvitella voin kyllä kaikenlaista. Äh. Jos joku tämän lukee ja osaa kertoa ironisen ilmaisun mahdollisuudesta ja rajoista klassisessa musiikissa – ja nimenomaan musiikin keinoin – niin asia kiinnostaa minua kovasti. Tietämättömyyttäni nautin siis viidennen osan röyhkeästä jytinästä täysin rinnoin. Kirjoitin ironiasta, tiedostuksesta ja paatoksesta aikaisemminkin. Mahdoinko joutua tuplasarkasmin uhriksi, koska Segerstam soitti sinfonian jälkeen vielä yleisöäkin...?

Klassisen musiikin konsertit saavat kyllä veren kiertämään ja hormonitasapainon järkkymään. Tarkemmin ajatellen niin tekee kyllä muukin livemusiikki.

mennään puiden alle...

Huippuyliopisto on suhteellinen liike pois mertonilaisesta CUDOS-eetoksesta (tiedollinen kommunismi, universalismi, pyyteettömyys, alkuperäisyys, skepsis (KUPAS-eetos? – kuulostaa suomeksi vielä tuota cudostakin kamalammalta...)) kohti Zimanin PLACE-eetosta (yksinoikeudella omistaminen, tiedon paikallisuus, autoritaarisuus, toimeksiannettuus, asiantuntijuus). Yksi eroavaisuus on, että huippuyliopiston tapauksessa PLACE ei ole KUPASin deskriptiivinen kritiikki, vaan korvaava normatiivinen ihanne. Tieteilijät ropisevat alas norsunluutorneistaan niin, että tekee mieli ravistaa vielä uudelleen ihan efektin aikaansaamisen ilosta. Ei tämäkään kypsymiskausi ole tainnut kyllä kestäny paria sataa vuotta pidempään.

Kuvassa omenoita ja tässä rasavilli.

Otsa kurtussa

Nenäliinasilpulla näpertämisen sijaan:

Boris Jeltsin on nyt sitten haudattu. Venäjän liberalisaatio oli valitettavasti kaikessa vaatimattomuudessaankin äkillinen ja lyhytikäinen. Kiitän Borista keskeisestä roolista siinä vähässäkin, joka vielä 90-luvun puolivälissä vaikutti demokratisaatiokehitykseltä, mutta josta paljon on sittemmin tärvätty kansalais-, median ja poliittisten oikeuksien kaventamisen myötä. Näin riippumatta esimerkiksi oikeudenkäyntiprosessin vauhdittamisesta ja yksityisomistuksen vahvistamisesta.

Typistetysti. Demokratisaatiokehitystä tarkkaileva riippumaton Freedom House arvioi Venäjän nyt epävapaaksi maaksi antaen sille kansalaisoikeuksista suhdeluvuksi 5 ja poliittisesta vapaudesta 6, mikä vastaa vuoden 1989 tilannetta. Pienempi luku merkitsee suurempaa demokraattisen vapauden astetta. Vielä 2002-2004 maa määriteltiin osittain vapaaksi poliittisen vapauden luvun ollessa 5. 1998 se oli 4 ja 1991-1995 luvuksi annettiin 3. Myös kansalaisoikeuksille annettiin suhdeluvuksi 3 vuosina 1991-1992, jonka jälkeen ne lähtivät laskuun.

Coltonin ja Faul’in (2001) kysely Carnegie Endowment’ille osoittaa vähemmistön venäläisistä olevan tyytyväisiä nykyiseen järjestelmään ja suunnilleen yhtä harvan haluavan läntisen tyylistä demokratiaa. Suurempi määrä kaipaa takaisin Neuvostoliiton aikaiseen tilanteeseen, mutta huomattava enemmistö tahtoisi kehittää nykyistä järjestelmää demokraattisempaan ja vapaampaan suuntaan. Putinin hallinto on kuitenkin jatkanut vapauksien tasaista karsimista ja poliittisen opposition ja vapaan lehdistön harventamista. Kumpiko lie parempi, Putinin syvenevä autoritaria vai häntä kärkkyvät ulkomaille paenneet mogulit.

Myönnettäköön, että kippistelin saarivaltakunnasta koillissuuntaisesti vodkalla Venäjän ratifioitua Kioton ilmastosopimuksen lokakuussa 2004, vaikka se tilaisuudesta myydä saastutusvaraa muille johtuikin.

Showtunes'ien jälkeen

Olen ensi kertaa löytänyt Sigur Rós’in ja Steindór Andersenin. Fjöll í austri fagurblá ja Dánarfregnir og Jararfarir ovat kuin karkeiden verenlämpimien kätten herkästi pitelemää raskaan tuoksuista maata. Oikealla tapaa resonoivat musiikki ja tarinankerronta saavat ihmisen ryhtymään paljoon. En kuitenkaan ryhdy, vaan luen, mutta vaeltamaan olisi hauska päästä. Sään lämpiäminen houkuttelee hiljalleen koettelemaan kehon ulottuvuuksia.

Torstai-iltana on luvassa Gustav Mahleria.

Kabaree

Come taste the wine,
Come hear the band.
Come blow your horn,
Start celebrating;
Right this way,
Your table's waiting

Miksi elokuva Cabaret saa minut haukkomaan henkeäni vielä seitsemännen tai kahdeksannen katsomiskerran jälkeen? Kyseessä on samanlainen kokemus kuin korkean paikan kammo, mutta paljon raukean ekstaattisempi epätotunnaisesta katselukorkeudesta johtuva huimaus. Tämän voi yksinkertaisimmillaan typistää kohtaukseen, jossa ohjelmassa on luvassa mutapainia, eli näyttämöllä esitetään sama suhde kuin joka vallitsee yleisön ja kabareen välillä. Yleisö kuitenkin kuvittelee olevansa asetelman ulkopuolella ja vapautuu samaan regressiiviseen ilakointiin kuin mitä seremoniamestari näytöksen puitteissa pikkupirumaisesti teeskentelee. Yleisölle koko areena on mutapainia koska se ei tunne sen omalle regressiiviselle ja harkitsemattomalle riemulle ruudun ja käsikirjoituksen takaa nauravia silmäpareja, joista asetelman ironia tuntuu herkulliselta. Kuitenkin se mitä nämä elokuvaa seuraavat silmäparit eivät aavista on, että heidän oma hirnuva, reflektoimaton ja ruudun takaiseen turvallisuuteen tuudittunut hahmonsa on jo aikaa sitten ennakoitu kabareen asetelmassa. Viimeinen nauru jää seremoniamestarille, joka katsoo näyttämöltä kohti kahta yleisöään. Katsoja ei yllättäen olekaan elokuvan ravintoketjun pää. Se rooli jää seremoniamestarille, joka on koko asetelman ainoa kaikkitietävä seuraaja. Ja kaiken päälle näin on oltava jos aikoo nauttia elokuvasta keskittymättä omaan peilikuvaansa. Sietämätöntä. Asetelma toistuu läpi elokuvan.

Start by admitting
From cradle to tomb
Isn't that long a stay.
Life is a Cabaret, old chum,
Only a Cabaret, old chum,
And I love a Cabaret!

Nujertamaton

Jukka Kemppisen tarkkanäköisessä blogissa puhutaan sananvapaudesta ja blogosfäärin ensin demokraattisesta ja sittemmin yhä enemmän valtiojohtoisesta haltuunotosta, jossa tekijänoikeus ja patentit eivät näyttele vain sivuosaa.

Sanan- ja julkaisunvapaus on vielä kirjoitusalustan visuaalista ulkoasuakin tärkeämpi asia... näin siinäkin tapauksessa, että blogillani sellainen ulkoasu olisi. Siksi tuo kirkuvan vihreä tukahtumattomuusvetoomus. Sellaisen saa niin päättäessään sivuilleen Amnesty Internationalilta. Samalla sivustolla voi allekirjoittaa vetoomuksen internetin sananvapauden puolesta.

Punahilkka

Kuvassa on Voodoo Girl Tim Burtonin runojulkaisusta The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. Itse asiassa tunnen tuollaisen tytön, paitsi etteivät hänen piikkinsä painu sisälle, eli se siitä. Hänellä on kuitenkin ollut useampi zombie, kuten runossakin, ja yksi niistä oli jopa kotoisin Ranskasta!

She has a beautiful set
of hypno-disk eyes,
the ones that she uses
to hypnotize guys.

Tuo on aivan totta. Olen nähnyt. Lisäksi hän kuuluu kastiin, jota empiirisen erotiikan laitos kutsuu ”pienikasvoisiksi tyttöystäviksi.” Tai en minä aivan varma tuosta tyttöystävästä ole, mutta ainakin näin on silloin kun hän on tyttöystävä. Eripariset sukatkin täsmäävät. Toisaalta hän kyllä nauraa melko riehakkaasti ja kantaa olkalaukun sijaan kaltoin kohdeltua muinoin kirkkaan punaista reppua, eli se siitä.

Miksi minä tästä kirjoitan? Kyse on ystävien leikkikaluistamisesta. Tahdon lanseerata tämän käsitteen. Kohta alkaa nurmipainikausi.

Tanssii tähtien kanssa

En oikeastaan koskaan katso televisiota enkä omista sellaista. Kuitenkin tänään minut houkuteltiin katsomaan ohjelman ”Tanssii tähtien kanssa” finaali, josta yllätyksekseni nautin melko täysin rinnoin huolimatta siitä, että ohjelman suosio muistutti minua brittiläisestä tv-kulttuurista... vaikka sanaa ”kulttuuri” ei saisikaan käyttää. Se mikä minua viehätti olivat formaatin ylitse pursuavat osanottajien, jopa ammattitanssijoiden, henkilökohtaiset tunteet. Hyvin tarttuvat sellaiset.

Sekä Marikosta että Sari Siikanderista hehkuva rakkaus läpikäymäänsä kokemusta kohtaan, ja tanssijamiesten ainakin osittainen vastakaiku, muistuttivat harvoista tanssikokemuksistani, joista kaikki myönteiset ovat olleet skotlantilaista cèilidh-tanssia. Sen tempo ja kinesteettisyys sopii minulle hyvin; sitä paremmin, kuta enemmän huilua, viulua ja muita instrumentteja soitetaan niin vimmaisesti kuin britteinsaarten vähemmistökansojen parissa vain osataan. Sellainen on juovuttavaa, ja parhaimmillaan cèilidh on koleassa kyläntuvassa, puulattialla ja tuttavallisessa seurassa, ja ilman siihen usein liittyvää muodollista pukeutumista. Yliopistolla laitokseni epämuodolliset tanssit, joita olin myös ainejärjestön puitteissa aktiivisesti järjestämässä, ovat monessa suhteessa yksi parhaista kokemuksistani ikinä. Suomeen palattuani etsin vastaavia tanssitilaisuuksia, mutta niitä ei kyllä ollut tarjolla. Olisiko Helsingin juhlaviikoilla joskus ollut jonkin sorttinen cèilidh-esitys, mutta varsinaisista tanssiaisista en ole kuullut. Se on sääli, sillä en ole kaikkiruokainen tanssija ja odotan oikeaa tunnelmaa mihin hyvänsä ryhtyäkseni. Monien ystävieni rakastamaa tangoa kammoksun. Yhtä kaikki, koin ymmärtäväni tv-ohjelman tanssijapareja täsmälleen, enkä takuulla ole yksin tämän kokemuksen kanssa. Minulle kokemus on kuitenkin ollut ja on yhä varsin eksoottinen ja harvinainen.

Koin oloni ohjelman nähtyäni niin energiseksi, etenkin Myrskyluodon Maijan soidessa yhä päässäni, että minun täytyi välttämättä lähteä puolijuoksua yökävelylle ja jo pimentyneeseen puistoon istumaan ja antamaan ajatukseni ajelehtia aistit herkistyneinä. Tällaiset kokemukset saavat vieraantumaan seurasta hyvin positiivisella tavalla ja tuntemaan oman olonsa ja ajatuksensa intohimoisen väkeviksi. Ehkä joku keksisi tätä kuvaavan sanankin; sellaisen, joka kuvaisi itsessään olemisen hiljaista varmuutta. Ei se oikeasti mikään harvinainen tunne ole, mutta aina yhtä hyvä. Tekee vaihteeksi mieleni tanssia tuntemattomien ihmisten kanssa.

Vartailtavuudesta

Rikollisliiga välitti murhaamiaan kiinalaisnaisia kuolleiden aikamiespoikien seuraksi tuonpuoleiseen. Kuollut nainen on enemmän rahan arvoinen kuin elävä.

Täällä jaetaan maata kuolleille ja muistomerkeille kodittomien sijaan. Kuollut ihminen enemmän maan arvoinen kuin elävä.

Ironian luonteesta

Runo tai mikä hyvänsä muu teksti supistetaan herkästi, kun kavahdetaan kysymään onko käsillä oleva teksti vilpitön vai ironiaa? Epäillään, onko kirjoittaja tosissaan ja uskaltaako häntä seurata kuin hän olisi tosissaan, siis tosissaan. Jos lukee runoa kuin salapoliisiromaania tai kuin pelaten aasinhännän kiinnittämistä, eikä tahdo erehtyväisyydellään tehdä itseään naurunalaiseksi, ei siihen ole oikeastaan mitään lisättävää. Toinenkin vaihtoehto kuitenkin on. Tyhjentääkö kirjoittajan ironia tekstin todella kaikista sidoksista ja arvoista? Eikö voitaisi pikemminkin pohtia sitä, mitä kirjoittaja paljastaa totuudestaan ja haavoittuvaisuudestaan kirjoittamalla ironisesti tietystä aiheesta. Ironia ei kumpua ennui’sta, välinpitämättömyyden tai sentimentaalisen tyhjyyden kokemuksesta. Eikö Baudelaire (sikäli kun me nyt hänet henkilönä muistamme) janonnut kokemuksen puhtautta, kuten jokainen dekadentti? Ja haluamatta lainkaan kehystää aihetta ranskalaisilla runoilijoilla, tai runoilijoilla ylipäänsä, eikö Rimbaud katsonut kärsivänsä ’pahasta verestä’ ja Verlaine yrittänyt hukuttaa jotakin säkkiin kätkemäänsä absinttiin? Taustalla on takuulla jokin arka intohimo, jota yritetään hätistellä mielestä kun sille ei tohdita antaa mahdollisuutta osoittautua sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään. Ironia on väkevä merkki elinvoimasta, eikä se ole kyynisyydelle muuta kuin ostaja.

Mutta eikö ironia ole kuitenkin vilpittömyyden puutetta? Tähän ajattelutapaan vaikuttaisi liittyvän kokemus siitä, että ’vilpitön paatoksellisuus’ menettää jotakin luonteestaan sillä hetkellä kun ironian refleksiivisyys mahdollistuu ja toteutuu. Vaikka paatoksellisuutta voi, tai ehkä jopa määritelmällisesti täytyy olla ennen ironiaa, ainakin laajenevana esivaiheena ennen supistumiskokemusta, en kuitenkaan varsinaisesti usko näin olevan vilpittömyyden suhteen, sillä tietämätön ei vilppiin edes kykene. Haaste heitetään toistaiseksi olemattomalle vastustajalle. Paatos ja vilpittömyys saavat siis varsinaisen jännitteensä vasta ironisen tiedostuksen ollessa myös vaihtoehto. Kyse ei ole pelkästä erehdyksestä.

Ihmisen, joka ulottuu paatoksen pelkonsa yli täytyy olla todella urhea luonne.

"Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi"

Viimeinen esitys Inkariina Simolan ohjaamaa mainiota Hamlet-tulkintaa "Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi" on muuten tarjolla Teatterikorkeakoululla ensi viikon joko tiistaina tai keskiviikkona. Erittäin skarppi ja hauska näytelmä, jopa kaltaiseni teatraaliseen teatteriin skeptisesti suhtautuvan ärmätin mielestä. Näyttelijäsuoritukset olivat lähes kauttaaltaan ilahduttavia ja kukin ainakin jossakin vaiheessaan miltei pakahduttavan väkevä. Musikaalielementit olivat niin mukaansa tempaavia, että en olisi pannut pahitteeksi jos koko näytelmä olisi edennyt niiden varassa. Älkää antako näytelmän nimen vaivata mieltänne; teräväsanainen se on.

Ja tapahtui niinä päivinä...

Alkaa olla korkea aika palata blogikirjoittamisen pariin. Tällä kertaa en ole edes vihjannut kenellekään aloittavani. Täten oman tilan tuntu säilyy paremmin ainakin aluksi, eikä synny paineita kirjoittaa yli oman tarpeen. Hähää, ystävän verkosta ja samasta huoneesta tämän sitä tietämättä. Tooosi juonikas olo... On sitä paitsi aika hauska ajatus, että blogiin saattaa osua, ja sitä jopa lukea, saati sitten kommentoida, joku olemassa olevan ystäväpiirin ulkopuolinen olento.

Tässä sitä nyt taas ollaan. Olin kyllä hieman kahden vaiheilla Wordpressin kanssa, mutta päädyin Bloggeriin sen helppouden vuoksi, vaikka en aivan tyytyväinen sen tarjoamiin visuaalisen ilmiasun muokkausmahdollisuuksiin olekaan (lue: olen html-taidoton). Huomasin kyllä jo aikaisemmin blogistanissa harhaillessani jalon Amoenan viettelevän tarjouksen, etenkin kun hänen omat sivunsa ovat mielestäni mukavan näköiset. Terapiaa blogillesi kehykset ovat melkein kuin ’Down with Love’sta’! Vältän kuitenkin ystävällismielisenkin vampirismin, enkä ainakaan vielä tohtinut pyytää hänen aikaansa. Hieno ’Tulta syöksevä lintu’ –teema olisi kyllä hauska...

Tällä kertaa tuntuu tarpeettomalta lähteä rajaamaan blogin teemaan oikeastaan mmihinkään suuntaan. Viimeksi kirjoitin lähinnä politiikasta ja filosofiasta, mutta tällä kertaa aloitan alttiina vaikutteille ja säilytän omavaltaisen ja, kuka tietää, myös henkilökohtaisemman otteen kirjoittamiseen. Myös suomen kieleni kaipaa harjaannusta pitkähkön ja intensiivisen Kaledoniassa ja Lontoossa vietetyn ajan jälkeen. Katsotaan nyt. Haistelen ilmanalaa. Jos säilyisi sellainen maanläheinen ja varma tuntu; ruosteen romantiikka.