Olemme väsyneitä kuolemaan joka päivä. Haluamme kuolla vain kerran, joten pyydämme teitä muuttamaan elinkautiset tuomiomme kuolemanrangaistuksiksi
Näin ilmaisi mafiajohtaja Musumeci joukon allekirjoittaneita italialaisia vankeja puolesta presidentti Napolitanolle osoittamassaan kirjeessä. Italialla olisi edessään kiperä paikka, jos se voisi edes harkita 310:n vangin vetoomusta muuttaa elinkautiset rangaistukset kuolemantuomioiksi. Kolmesataa kymmenen yksittäistä ihmistä historioineen, läheisineen, elämäntarinoineen, jokainen enemmän kuin yksikään toinen ihminen voi oppia. Italia on kuitenkin EU:n kärkilobbari koskien kuolemanrangaistuksen rajoittamista YK:n puitteissa ja ollut muun muassa Yhdysvaltain äänekäs kriitikko koskien käytäntöä. Mutta nyt kyseessä ovat ihmiset, jotka itse vetoavat kuolemantuomionsa puolesta. Eutanasian kannattajan saattaisi olla verrattaen helppo ajatella, että jokainen päättäköön elämästään, mutta sen jälkeen kun kyseessä ovat henkilöt, jotka on valtion suvereniteetin oikeuttamina tuomittu ja vangittu, asia on mutkikkaampi johtuen väärinkäytöksien vaarasta. Vapaaehtoisuutta ei voida etenkään rangaistuslaitoksen kyseessä ollessa vartioida ja varmistaa.
Poliittinen tilanne on kaksiteräinen: vangit tarvitsevat valtiossa toimeenpanovaltaa käyttävien henkilöiden panosta tahtonsa saamiseksi läpi. Samaan aikaan juuri valtio on tahoista se, joka ei poliittisista syitä saata oikeutetusti puuttua vankien elämiin ainakaan niin kauan kuin se vastustaa liberaalissa hengessä kuolemantuomiota. Liberaalin hengen hylkääminen taas, ikäänkuin kolmantenä teränä, veisi vangeilta kai juuri sen ideologisen pohjan, jolta vetoomus saada kuolla voitaisiin hyväksyä. Tilanne näyttää, miten ideologia ja filosofia eivät selkeimmissäkään periaatepäätöksissä replikoidu valtiojärjestelmän tasolla.
Onko tilanne todella niin paha kuin sitaatti ehdottaa? Kuitenkaan juuri kukaan Italian elinkautisvangeista ei kärsi yli 26 vuoden rangaistusta. Siksi pyyntö on rankka, vaikka kyseessä olisikin lähinnä pyrkimys järkyttää tiettyjen tahojen poliittista vakautta maassa. Vetoomus tuntuu haastavan koko uuden länsimaisen vankilajärjestelmän logiikan, jonka mukaan vangilla on mahdollisuus parannukseen (vaikka järjestelmä ei lähtökohtiaan toteutakaan, vaan on pitkälti juuttunut aikaisempien vuosisatojen linjalle, ja logiikka ja psykologia ovat hienoisessa ristiriidassa keskenään). Jos vangit otetaan todesta, sanoma tuntuu olevan jätetään silleen, on turha jatkaa yrittämistä.