Tahallisesti satutetun oikeudesta kieltäytyä kivusta

Olemme väsyneitä kuolemaan joka päivä. Haluamme kuolla vain kerran, joten pyydämme teitä muuttamaan elinkautiset tuomiomme kuolemanrangaistuksiksi

Näin ilmaisi mafiajohtaja Musumeci joukon allekirjoittaneita italialaisia vankeja puolesta presidentti Napolitanolle osoittamassaan kirjeessä. Italialla olisi edessään kiperä paikka, jos se voisi edes harkita 310:n vangin vetoomusta muuttaa elinkautiset rangaistukset kuolemantuomioiksi. Kolmesataa kymmenen yksittäistä ihmistä historioineen, läheisineen, elämäntarinoineen, jokainen enemmän kuin yksikään toinen ihminen voi oppia. Italia on kuitenkin EU:n kärkilobbari koskien kuolemanrangaistuksen rajoittamista YK:n puitteissa ja ollut muun muassa Yhdysvaltain äänekäs kriitikko koskien käytäntöä. Mutta nyt kyseessä ovat ihmiset, jotka itse vetoavat kuolemantuomionsa puolesta. Eutanasian kannattajan saattaisi olla verrattaen helppo ajatella, että jokainen päättäköön elämästään, mutta sen jälkeen kun kyseessä ovat henkilöt, jotka on valtion suvereniteetin oikeuttamina tuomittu ja vangittu, asia on mutkikkaampi johtuen väärinkäytöksien vaarasta. Vapaaehtoisuutta ei voida etenkään rangaistuslaitoksen kyseessä ollessa vartioida ja varmistaa.

Poliittinen tilanne on kaksiteräinen: vangit tarvitsevat valtiossa toimeenpanovaltaa käyttävien henkilöiden panosta tahtonsa saamiseksi läpi. Samaan aikaan juuri valtio on tahoista se, joka ei poliittisista syitä saata oikeutetusti puuttua vankien elämiin ainakaan niin kauan kuin se vastustaa liberaalissa hengessä kuolemantuomiota. Liberaalin hengen hylkääminen taas, ikäänkuin kolmantenä teränä, veisi vangeilta kai juuri sen ideologisen pohjan, jolta vetoomus saada kuolla voitaisiin hyväksyä. Tilanne näyttää, miten ideologia ja filosofia eivät selkeimmissäkään periaatepäätöksissä replikoidu valtiojärjestelmän tasolla.

Onko tilanne todella niin paha kuin sitaatti ehdottaa? Kuitenkaan juuri kukaan Italian elinkautisvangeista ei kärsi yli 26 vuoden rangaistusta. Siksi pyyntö on rankka, vaikka kyseessä olisikin lähinnä pyrkimys järkyttää tiettyjen tahojen poliittista vakautta maassa. Vetoomus tuntuu haastavan koko uuden länsimaisen vankilajärjestelmän logiikan, jonka mukaan vangilla on mahdollisuus parannukseen (vaikka järjestelmä ei lähtökohtiaan toteutakaan, vaan on pitkälti juuttunut aikaisempien vuosisatojen linjalle, ja logiikka ja psykologia ovat hienoisessa ristiriidassa keskenään). Jos vangit otetaan todesta, sanoma tuntuu olevan jätetään silleen, on turha jatkaa yrittämistä.

Poliittisesti epäkorrektit ystävät

Luulin kommunitarismin elävän enää lähinnä yksilönvapauksien vastustajien, holhousvaltion ja ’aasialaisten arvojen’ puolustajien ja ’joka vitsaa säästää se lastaan vihaa’ –lajityypin kasvattajien retoriikassa ja solidaarisuuden vaatimuksessa. Sitten hyvä ystäväni sanoo lähtevänsä 92-vuotiaan isoäitinsä puutarhaan kylvämään ja kutsuu häikäisevällä vaivattomuudella mukaan toisen ystävän, jonka tietää olevan kiinnostunut puutarhanhoidosta. Eikö aidon yhteisöllisyyden - ei siis negatiivisesti jotakin vastustavan ja rajoittamaan pyrkivän sellaisen - pitänyt olla jo kyynisen poliittisen kommunitarismin käenpojan toimesta kuopattu? Istun hämilläni. Vieläkö pyyteetön auttaminen ilman vastalahjan etikettiä tunnistetaan? Voinko siis minäkin antaa, ilman että lahja herättää väistämättä velvollisuusimpulssin vastalahjan antamisesta? Nämä ihmiset eivät tunne aikaansa.

Strategiasta

Red Hot Chilipeppers’in Scar Tissue enteilee tiettyjä kesän hetkiä, niin toivon. Pidän tasapainon vapauden, uran, toimeentulon, oppimisen, minne tahansa menemisen ja epätyypillisten asuinratkaisujen välillä. Tosin hieman passiivisemmin ja tietämättömämpänä kuin toivoisin. Taustoissani kaikenlaista liikkuvaisuutta pidetään epäluotettavana ja epäilyttävänä. Yritän pitää pääni viileänä irroittautuessani odotuksista, pysyä vakuuttuneena siitä, että että saatan yhtä hyvin löytää kuin olla löytämättä mahdottomana pidetyn kaltaisen varmuuden liikkeestä, pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa. Olen varmaankin kuitenkin niin vakaa luonne, että perheeni ja ystävät saavat pääsääntöisesti tuudittautua mielenrauhaan osaltani. Intialaisen filosofian vapauttavat marga’t eivät ole minua varten, sillä en tahdo luopua tiedonjanostani, uteliaisuudesta ja Szymborskan runossaan On the Question of Pornography (heti puolalaisen alkutekstin jälkeen) kuvaamasta paheellisuudesta.

Kirjat ovat tärkeintä omaisuuttani ja nyt ehkä myös kätevästi liikuteltavissa oleva tietokoneeni, joka tuntuu varmatoimiselta ja jolle olen koonnut kuva-, lähde-, kirjoitus- ja pienen musiikkiarkistoni; niistä olisi hyvin vaikea luopua, mutta infrastruktuurin omistaminen saa aina palaamaan sen luokse: puunaamaan, kartuttamaan, vartioimaan, hyödyntämään, huolehtimaan siitä silloin kun on itse muualla. Taannoin tavaroita ulkomailta rahdatessani ajattelin, kuinka vapauttavaa olisi, jos kaikki kuljetusliikkeen virheestä katoaisi. Esineitäni on vieläkin ainakin neljällä paikkakunnalla, joista vain kaksi Suomessa.

Kun katselen useimpia muita, kummastelen kuinka ongelmattomasti he allekirjoittavat määräaikaisen vuokra- tai lainasopimuksen vuosiksi, kuukausiksi. Oikeastaan olen päätynyt ihmettelemään sitä vasta viimeisten muutaman vuoden kuluessa. Velka on aina kammottanut minua ja olen poikkeuksetta valinnut askeesin silloin kun se on mahdollista. En ole samaa mieltö niiden kanssa, jotka pitävät ajoitettua lainan ottamista järkevänä. Se on sanktioitu side. Viitaten käynnissä olevaan erittäin kiinnostavaan keskusteluun, voisin ehkä myöntyä ajattelemaan, että velka on kunnia-asia. Onnekseni askeesi viehättää minua yhtä paljon kuin dekadenssi oikean tilaisuuden sattuessa kohdalle. Kummallista spontaanisuuden muoto, sillä en ole koskaan elänyt yli balanssin, jos pakollisia elinkuluja ulkomailla opiskellessa ei lueta mukaan. Nämäkin on nyt valtaosaltaan puitu.

Toisaalta nyt olen ajatellut, että voisin hyvin vuokrata asunnon jopa useiksi kuukausiksi. Tarvitse syitä. Silloin kantaisin kirjat sisälle. Olen puolivillaisesti harkinnut myös kesäautoa. Taidan kuitenkin jättää auton hankkimisen siihen, kun saan yhdistettyä asumisen sellaisen omistamiseen. Jo ekologisuussyistä. Ehkä maalailen. On joitakin paikkoja, joihin, jos lähettäisin hakemuksen ja minut kutsuttaisiin, sitoutuisin ilman pitkää harkintaa jopa vuosiksi. En ole lähettänyt vielä. On luultavasti paljon paikkoja, jonne, jos minut pyydettäisiin vuosiksi hakemattakin, menisin. Itse asiassa vuoden jälkeen kaipaan orientoitunutta puurtamista. Ongelma on, eikä vain vitsin varjolla, että minua on vain yksi. Kirjoitan siten tässä. Paljon ihmisiä ympäri maailmaa, useita paikkoja, joihin olisi melkeinpä pakko mennä, heti. Osa on sellaisia, että pohdin mahtavatko rahkeeni riittää. Useita samanaikaisesti monaalla eteneviä prosesseja, kirjoitettuja ja kirjoittamista liian pitkään odottaneita kirjeitä, vaivattomia ja työläitä asioita, usein aivan toisin päin kuin kuvittelisi. Tämä on jaksottaista levottomuutta, vikurointia pysähtymisen edessä, kun olen tottunut juoksemaan. Jos sotken karmani, minusta tulee seuraavassa elämässä oivallinen Pony Express –ratsu. Viime kesänä toimin sattuman oikusta ympäristöjärjestön kävelyllä jäniksenä. Sus.

Ensin tovi kirjoittamista, sitten illan lenkille. Taidan ottaa kuvansieppaimen mukaani.


(kuvassa Albrech Dürerin The Knight, Death and the Devil)

Neljä elokuvaa Om'pussa

Om’pussa näytettiin eilen Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutin Elokuva- ja tv-ilmaisun tämän kevään opinnäytetöinä elokuvat Talvilinnut, Näköesteitä, Salattujen tietojen kaappi ja Yleensä siinä kestää. Olen tyytyväinen, että menin ja mukavasti yllättynyt kuinka välttävästi baariympäristö sopeutui elokuvien katsomiseen. Om’pu itse vaikutti jees paikalta poiketa ystävän kanssa yksille ja jutustelemaan, joskin minua valistettiin metelin yltyvän liian kovaksi keskustelua silmällä pitäen, eikä tanssimiseen ole tilaa. Huoli savuisuudesta on kai kohta menneen päivän lumia. Tilalle astuu huoleni savuttomuudesta, vaikken polta.

Topias Salosen ohjaama, käsikirjoittama ja äänisuunnittelema Talvilinnut oli oivallinen aloituselokuva ja heti ensimmäinen kuva huoneesta ja sängyssä makaavasta tytöstä karisti alkuepäilykseni. Värimaailma on poishangatun laimea harmoniassaan, sellainen jota ihailin aikoinaan paljon maalatessani ja jota olisi yhä syytä tapailla. Ruosteen romantiikkaa. Tarina on parhaimmillaan maalaillessaan näkymiä ja muuntaessaan ajan kulua, ilman päälleliimattuudessaan korvaan särähtävää dialogia. Kuvaaja Teemu Koivisto (myös Yleensä siinä kestää) tuntuu tekevän hyvää työtä. Sonjan ja Tykon näyttelijöiden eleitä olisi pitänyt ohjata tarkemmin. Nyt moni yhteiskohtaus oli kankea ja dogmaattinen, ja ohjaajana, tämä on tärkeää, olisin hakenut erilaista tapaa Sonjan kuljettaa kättään maanalaisen käytävän karkealla tiiseinällä. Koin tilanteen pikemminkin ajatuksissaan harhailevan melankolisena taustalle häivytettynä nukkuvana eroottisuuden mahdollisuutena henkilössä kuin riitasointuisen eroottisena suoraviivaisena keimailuna. Kyseessä täytyy olla tahdottoman virheen. Käden asento merkitsee. Vielä pahempi riitasointu oli lopputekstien pois elokuvan hiljaisuudesta säikäyttävä musiikki. Ydinsodan jälkeinen runous kuitenkin vetoaa minuun, joten uppouduin Talvilintujen tarjoamaan leijailuun. Päätymisen lauhaan talviseen metsään tulvahdus raikasta kostean kylmää ilmaa kaiken vanhassa teollis-pommisuojaisessa kompleksissa vaeltelun ja ulkona odottavaksi oletetun myrkyn (laskeuman?) jälkeen oli vapauttavaa. ”Ei pelota.”

Näköesteitä (käsikirjoitus ja ohjaus Emilia Hyvönen) päähenkilö on sillä tapaa tyypillinen nuori nainen (siten kuin heitä tunnen, paitsi että hän juoksi talvitakissa, mikä on aina valloittavaa), että hän etsii oikeaa tunnelmaa elämälleen, pohtii ystäviensä aikaansaannoksia ja kokee syyllisyyttä ja epävarmuutta omasta aikaansaamattomuudestaan, litistyneestä nurmikosta ja kurkkukivusta. Ratkaisuksi hän päättää lähteä talviselle maaseudulle muistikuvansa mummosta ja hänen elämänsä tasapainoisuudesta houkuttelemana. Ympäristön rustiikki, lattioilta lakaistava vuosien harmaa pöly – se, että alkeellisesti ei tarvitse elää, vaan vain vähän kokeilla – resonoi tytön luomishalun kanssa. Kamera maistelee vanhoja esineitä, sellaisia, jotka ovat jo pitkään menneet hyvin kaupaksi ylihinnoitelluissa uusrustiikki-ja-ranskalainen-keppihevonen -sisustusliikkeissä. Minuunkin se vetoaa. Sama esineiden romantiikka on läsnä kaikissa kolmessa ensimmäisessä elokuvassa, joissa päähenkilö on nuori nainen ja tarinan asu kontemploiva, itseään pohtiva. Sekä Näköesteissä että Salattujen tietojen kaapissa tämä asettuu myös päiväkirjatyyppisen naiskertojan asuun. Näköesteitä elokuvan nuori nainen kuitenkin alkaa oppia näkemistä, lähietäisyydelle: maalaistaloa ympäröi talvinen metsä, jylisevän öinen ja talviaurinkoinen. Nuori nainen tarpoo hankeen maisemapallossaan; kun sitä ravistaa, sataa lunta.

Salattujen tietojen kaappi (käsikirjoitus ja ohjaus Meri Lampinen) maalailee ajoittain sauramaiseen vivahtavaa muistikuvien sarjaa (vaikka lopputekstit ovat Kubrick) kolmen tytön ja menetetyn äidin tarinasta. Fantasia-asustetuilla tytöillä on kullakin tapansa tulla tai olla tulematta toimeen sisarina ja ikänsä ja äidin poismenon kanssa. Nuorin ei muista kaikkea, kuten Cría Cuervos...in Ana. Vanhin patouttaa kokemuksen. Keskimmäinen kantaa vastuuta nuorimmasta. Talvipäivään ripustettavan pyykin ja jäisen omenapuunkuoren tuoksu leijailevat elokuvasta ulos. Tällainen muistikuvien ja aistivaikutelmien elävä, mutta korostamaton kuvaus tuntui kaikkien kolmen ensimmäisen elokuvan kohdalla kenties niiden hätkähdyttävimmältä annilta. Näin ainakin itselleni, koska olen elänyt lapsena läpi vuoden pihapiirissä, jossa on puutarhaa ja takametsä. Tiedän, miltä omenapuun kuori tuntuu talvella poskea vasten. Tarina näyttää, kuinka lapsi ymmärtää enemmän kuin mihin naapuruston keskiluokkainen syyllisyys yltää: ”olen 13-vuotias. Saan enemmän lahjoja kuin koskaan. Koko paikkakunta tietää.”

Elokuvien sarja päättyy eleettömän humoristiseen ja parisuhdeklisheille nauravaan anti-sankarikavalkadiin Yleensä siinä kestää (käsikirjoitus Antti Janhunen, Olli-Pekka Jauhiainen, Lotta Kaarna, Meri Lampinen). Tekstien graafinen suunnittelu on muuten aika hieno. Graafikon nimeen en tullut kiinnittäneeksi huomiota. Yleensä siinä kestää eroaa muista sarjan elokuvista jättämällä runoilematta. Nuori säälittävän kapeaan solmioon sonnustautunut mies matkustaa junalla Lahteen ja jää tahdottomana nuoren naisen tökerön iskuyrityksen uhriksi. Tyttö: ”poltatsä?” Tupakalla Lahden asemalaiturilla juna jättää. Tyttö: ”yleensä siinä kestää.” Mies on hiljaa, ellei ole pakko puhua. Tyttö: ”voithansä tietty tulla meille.” Aamulla mies vääntäytyy ylös tytön vierestä, pukeutuu tytön katsellessa ruutuboksereihinsa ja antaa ennen lähtöään poskipusun: ”soitellaan.” Paluumatkalla asemalle iskee miehelle harvinainen sankaruudenpuuska (’ei helvetti’). Hän palaa heittämään lumipallolla tytön ikkunaan. Vaivaantunut tumps. Suunnilleen: Tuu. En jaksa pukeutua. Tuu ny. E. Tuu. Tyttö pukeutuu ja lähtee miehen matkaan. Sanailu on herkullisen tympeää ja kammottavan uskottavaa. Tytön kysyessä minkä nimen mies lapselleen antaisi (sic), mies vastaa ”en minä mitään lasta halua.” – ”Entä jos kuitenkin saisit?” – ”Sven” – ”Sehän on ruotsalainen nimi! Entäs jos tyttö” – ”Eeei ole.” Lamaantunut tarina päättyy lamaantuneeseen miehen ystävien tapaamiseen ja tarinaankin suhteutettuna antikliimaksiseen illan päätökseen tytön lähtiessä kotiinsa ja miehen jatkaessa baariin. Jätän lakonisimmin kutkuttavat dialogit kertomatta siinä toivossa, että jollakin on vielä mahdollisuus elokuva nähdä.

Omenapuiden jumala

Takana on uskomaton monen tunnin kävely kosteassa alkukesän illassa heti kauniisti ja hauskastikin soljuvien elokuvien jälkeen, antaakseni tilaa ajatuksille. Kävin vilkaisemassa Kaisaniemen puiston festaria, joka oli jo lopuillaan ja katselin hailakanoranssia auringonlaskua kalliolta. Sitten suuntasin Kallion halki Kumpulaan ja Vallilaan. Kukkivien omenapuiden tuoksu huumasi. Alavalla nousivat nurmesta hienot usvasuortuvat. Mikään vuodenaika ei ole yhtä tärkeä. Odotan kesäukkosta. Kuinka kaipaankaan hengittää kasvustosta runsaan valkean aamuyön ilmaa.

Salattujen tietojen kaappi

Nyt taitaa olla viimeinen tilaisuus tältä erää nähdä joukko lopputyöelokuvia. Olen luvannut nuo katsoa ja tahdonkin, joten Hän vieraillee eksoottisen sokalmaisessa ravintola Om'pussa huomenna kuuden ja seitsemän pintojen laitamilla. Ohessa Salattujen tietojen kaapin flyer. Näytös on ymmärtääkseni ilmainen, joten lokisfäärin oligarkeillakaan ei pitäisi olla koputtamista.

Alkuperäiskansojen oikeuksista kansainvälisessä laissa

Erastotenes aleksandrialainen kommentoi Panu Höglundin blogissa kirjoitustani, jossa mainitsin alkuperäiskansojen oikeudet. Koska vastaukseni venyi kohtalaisesti, vaikka yritin pitää sen asiaan nähden hyvin kompaktina ja karsin pois monia olennaisiltakin tuntuneita ajatuskulkuja, katsoin kohtuulliseksi julkaista vastauksen omana kirjoituksenaan. Panen Panun blogiin maininnan tästä. Toivottavasti ainakin Erastoteneen kärsivällisyys riittää. Vastaan parhaan tietoni mukaan.

Katsotaanpa näitä alkuperäiskansojen, yksilön ja kansojen oikeuksia. Alkuperäiskansojen oikeudethan lähtevät liikkeelle siitä, että heidän (yleensä esi-isien) maat on viety kolonialismin ja länsimaiden valloitusten puitteissa. Ne siis haastavat maaoikeudet jo olemassaolevien suvereenien ja tunnistettujen kansallisvaltioiden alueella. Kuitenkin hyvin monesti yhden alkuperäiskansan ’perinteiset’ maaoikeudet ovat päällekkäin jonkin toisen kansan oikeuksien kanssa. Täten innu-kansa, inuiitit ja eurooppalaisesten siirtolaisten maata viljelevät perilliset esittävät Kanadassa vaateen samalle maa-alueelle, kuten esimerkiksi Adam Kuper on keskustellut Return of the Native -polemiikissaan. Jos tarkoitus on turvata yksilön oikeudet, voidaanko eurooppalaisen siirtolaisen jälkeläinen asettaa vastuuseen isoisoisoisän ja hänen isänsä teoista? Tuleeko omistusoikeuden maahan siirtyä samalla tapaa itseään alkuperäiskansaksi kutsuvien seudulla muinoin oleskelleiden ihmisten geneettisten jälkeläisten parissa? Sellaisiakin tapauksia tunnetaan, joissa vain osa ’itsetunnistavaa kansaa’ saa oikeudet maahan ja osa jää nuolemaan näppejään, koska heidän sukupuustaan kyetään osoittamaan siirtolaisuutta ja ’vieraita’ elementtejä. Keskustelu on siis alistettu sotkuiselle eurooppalaiselle rotukäsitykselle. Vaihtoehtona on yhtä sotkuinen ’monikulttuurisuus’ liike. Olen puinut keskustelua jo melko kauan ja tiedän, että se on varsin karikkoinen Rajaan tämän kommentin kansainvälisiin sopimuksiin/lakiin:

YK alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen luonnos (tässä DUNDRIP) pyrkii luomaan YK:n painottaman suojan suvereeneille kansallisvaltioille ja niissä elävien ihmisten liberalismiin pohjaaville kansalais- ja poliittisille oikeuksille lisäksi erillisen oikeuksia kantavan joukkosubjektin käsitteen. Tämä aiheuttaa ristiriitoja yksilönvapauteen pohjattujen (Universal Declaration of Human Rights (UDHR), Preamble; International Covenant on Civil and Political Rights (ICCPR) (Preamble); International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights (ICESCR) (Preamble), International Convention on the Elimination of All Forms of Racial Discrimination (ICEAFRD) (Preamble), ja Wienin julistus (Preamble, II 22 ) kulttuuri-, ideologisten, siirtolais- ja syntyperä-, sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien kanssa. Sen sijaan nämä sopimukset ja julistukset määrittelevät rajat joiden puitteissa suvereenit kansallivaltiot voivat kohdella kansalaisiaan.

Poikkeuksellisesti kansainvälisen työjärjestön (ILO) Convention (No. 169) concerning Indigenous and Tribal Peoples in Independent Countries on epäselvä oikeuksien haltijasta kannustaessaan alkuperäiskansojen oikeuksien tunnistamiseen ja tukemiseen, mutta saman sopimuksen ensimmäinen artikla poistaa koko sopimus- ja julistuskaanonin ainoan kohdan, jossa kansa olisi voitu luoda kollektiivisena oikeuksia omaavana subjektina:

[t]he use of the term “peoples” in this Convention shall not be construed as having any implications as regards the rights which may attach to the term under international law.

ILO 169. pitää siis tiukan hajuraon aikaisempaa säädäntöä ristiriitaistaviin hankkeisiin, mutta kannustaa valtioita takaamaan halukkaille kansalaisilleen mahdollisuuden harjoittaa kulttuuriaan vapaasti, koska näin ei ole käytännössä ollut, vaikka jo YK:n peruskirja mahdollisuuden takasi. Kyseessä on muistutus jo olemassaolevista ihmisoikeuksista. Wienin julistus pukee sen näin:

The universal nature of these rights and freedoms is beyond question.” (I 1; myös ‘jakamaton’ I 5; myös UDHR: Preamble, artikla 30)

DUNDRIPin artikla 8 painottaa edelleen julistusluonnoksen sisäisiä arvohierarkiaristiriitoja:

Indigenous peoples have the collective and individual right to maintain and develop their distinct identities and characteristics, including the right to identify themselves as indigenous and to be recognised as such.

Heti kättelyssä luonnos väittää, että sekä kansan että yksilön oikeudet ovat samalla tapaa rikkomattomia. Harvinaislaatuista sokeutta koko YK:n ja ihmisoikeuksien syntytarinalle ja ylenkatsetta kansainvälisen lain käytännöllistä toimivuutta kohtaan. Tällaisia erioikeuksia ei voi mitenkään taata kansainvälisessä laissa. Kansallisessa lainsäädännössä se on mahdollista niin kauan kuin tarkkaillaan muiden ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta prosessissa. Toiseksi UDHR (artiklat 18-20, 27), ICCPR (artiklat 18, 19, 21, 22, 27), Wienin julistus (I 5), ja ICEAFRD (artikla 5) ovat jo taanneet yksilöille eväämättömät oikeudet kokoontumisen-, uskon- mielipiteen- ja uskonnonvapauteen toisten vastaavia oikeuksia rikkomatta. UDHR (Article 27) toteaa yksiselkoisesti, että “[e]veryone has the right freely to participate in the cultural life of the community...”

Wienin julistus vahvistaa ihmisyksilön kehityksen keskeisenä subjektina (I 10), ja demokratian, kehityksen ja yksilöä koskevien ihmisoikeuksien kunnioittamisen olevan toisistaan riippuvia ja toisiaan tukevia elementtejä (I 8).

On myös kiinnostavaa huomata, että vaikka UDHR (artikla 2), ICCPR (artikla 2) ja ICESCR (artikla 2) tuomitsevat kielen perusteena erilaiselle kohtelulle ihmisoikeuksien puitteissa, DUNDRIPia ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsitellyt työryhmä nimesi kielen yhdeksi neljästä alkuperäiskansan määrittelyn kriteereistä.

Vielä yksi hankala elementti alkuperäiskansojen oikeuksissa – ja olen jättänyt käytännön oikeus- ja tutkimusprosessin käsittelemättä, keskittyen vain kansainväliseen lakiin – liittyy juuri siirtolaisten oikeudet jo turvaavaan sopimukseen. DUNDRIP ottaa kantaa kysymykseen artikloissa 26-28 ja 30 ja tekee luonnoksen tuplastandardit melko selviksi. Mainitut artiklat takaavat alkuperäiskansoille laajat oikeudet ja etuoikeuden maihin, jotka heidän oletetut esi-isänsä ovat omistaneet. Tämä on ristiriidassa Wienin julistuksen (I 24, II 33-35) näkemyksen siirtotyölaisten oikeuksista, kuten myös UDHR:n (artikla 13) ja ICCPR:n (artikla 12) toteaman oikeuden valita asuinpaikkansa kanssa. Lisää mutkia syntyy siitä, että kun kun YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia puineen työryhmän määritelmän mukaan alkuperäiskansan täytyy olla alueellaan vähemmistön asemassa, mitä se yleensä valtiollisesti onkin, ovat alkuperäiskansojen edustajat kuitenkin usein alueellisesti enemmistö verrattuna siirtolaistaustaisiin maanviljelijöihin, jotka ovat saaneet elantonsa alueelta jo monessa polvessa, kuten alkuperäiskansankin edustajat. Tässä tapauksessa Wienin julistus (II 25-27) alkaa vaikuttaa heihin välittömästi jos alueelle annetaan erityinen ’alkuperäiskansan’ status. Kuitenkaan International Convention on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of Their Families (artikla 2) ei tunnista alkuperäsikansojen maalle alkujaan saapuneiden jälkeläisia siirtolaisiksi/siirtotyöläisiksi, koska heillä on kyseisen maan kansallisuus. Täten, mikäli ’alkuperäiskansoille’ annetaan erityisoikeuksia maihin kansallisvaltion sisällä, eikä kaikkia kansalaisia kohdella ihmisoikeuksien puitteissa tasaveroisesti yksilöinä, siirtolaistaustaiset henkilöt menettävät kotinsa ja elinkeinonsa. Tämä kaikki vain oletetun ’joukkosubjektin’ historiallisen prioriteetin periaatteen vuoksi. Siirtolaisista tulee postkolonialistisen radikaalin diskurssin kommervenkin toimesta toisen luokan kansalaisia paikassa, jossa he ovat kenties eläneet koko ikänsä.

Minusta tämä jo osoittaa, että oikeuksien sitominen kulttuurisbiologiseen periytyiseen on ongelmallista ihmisoikeuksien näkökulmasta. Liberaalit arvot painottaisivat tällaisessa tapauksessa ’hyvän naapuruuden’ periaatetta ja kaikkien oikeutta osallistua tasaveroisesti valtion pluralistiseen demokraattiseen järjestelmään. Tämä on todettu jo moneen kertaan ja monessa sopimuksessa ja julistuksessa. Wienin julistus (I 20) sanoo saman nimenomaisesti suhteessa alkuperäiskansoihin.

ICESCR pyrkii, sekä maailman että YK:n resurssien vähäisyydestä huolimatta takaamaan yksilöille negatiivisia minimioikeuksia paremmat lähtökohdat. Tämä ei koske vain alkuperäiskansoja, vaan kaikkia vähemmistöjä, joita tulisi tukea, jotta ihmisoikeudet ja ihmisarvoinen eläminen toteutuisivat käytännössä kaikkialla. DUNDRIPin puitteissa jostakin syystä tahdotaan priorisoida yksi syrjitty vähemmistö ja tehdä niin vaikka toisten vähemmistöjen oikeuksia uhraamalla. Minusta tämä ristiriita ‘ensimmäisen’ ja ‘toisen’ sukupolven oikeuksien välillä on huomionarvoinen. Epäkohtia jää, mutta tarkoitus on helpottaa ihmisten keskenään aikaansaamaa sotkua, ei lisätä sitä.

Musiikille herkistelystä

Z czerwonym sercem
Stanę u twoich drzwi
I zacznę śpiewać
Zanim otworzysz mi
Ty i tylko ty jesteś mi przeznaczona
Ty i tylko ty do końca moich dni

Kasablogissa tunnustetaan musiikin herkistävän. Myös Murti-Bingin pillereissä viitattiin aiheeseen. Tunnustan itsekin ja syy on yleensä esteettinen, ei esimerkiksi ihmisiin liittyvä. Nyt kun ajattelen niin on sellaisiakin. Kasablogissa mainitsemieni esteettisesti ja ajatteluttavasti herkistävien lisäksi Händelin Sarabande 22-pistepirkon Birdy ja Yann Tiersenin Amelie-soundtrackin kappale Comptine d'un autre été saavat saavat silmät vettymään. Taidan olla itkupilli, kun kyseeseen eivät tule vaikeudet, vaan herkkyys tarinoille ja ilmauksille, ja ikävä kyllä, nostalgialle.

Piosenka prościutko łod serca
Piosenka zupełnie ło nicym
Lec za to pod noge
I scero do bólu
A scerość w piosence się licy

(Kappaleiden lainaukset ovat puolalaisen Golec uOrkiestran albumilta 2, ensimmäinen kappaleesta Ty i tylko Ty ja toinen Piosenka o nicym. Rakkautta ensimmäisellä, toisella ja kaikilla silmäyksillä niistä eteenpäin. Käännöksiä olen jo pyytänyt eräältä ystävältäni, kun hahmotan sisällön vain viitteellisesti.)

Runotorstai

Maalaisleipä päivettyneellä pöydällä
Toisen antaman kirjan kansi
Kämmenten väliin herkästi puristetut tähkät

Ihmisen tunnistaa tarpeista
tarpeiden loppuessa halusta
molemmat omivat itseensä
varaavat osan maailmaa
kuvitellen ehkä voivansa

Muuttuu vaikeaksi käsittää rajojaan
niin käsillä olevia ja nähtävissä
kosketettavissa, kuten on ollut tapana
liikkua eri paikkaan ja tulla yllätetyksi

ja nyt on haastettu ajattelemaan
kauemmaksi kuin tästä näkee
eikä olennon rajalle tule loppua

Viljelijän pellot joista elän
viljelijä joka hoitaa maan
kasvattaa ja korjaa sadon -
olenko?

En näe kuin yksin silmin
Yhä syön ja kuljen viljan halki -
olettaa yksi keho on liian vähän
kaksi liikaa

Paljonko kehoni kerännyt kirjoja
lehtiä kuin käsiä tarttunut takin liepeeseen
kulkiessa, kuin huomaamatta

Jos kosketan
kannanko aina muualta
kehoa täynnä toisten ratoja

Tunnenko rajani
tähän saakka
liian ahtaiksi kuvitellut

tunnenko sinun rajasi
missä olet kasvanut
kauan opetellusta liikkeestä
katkenneen puun tuoksusta

kuinka ihmisen kivestä
kuitenkin rönsyilee
köynnös tai torvijäkälä

tunnen makaamani maan
ja kaiken sen päällä

Olematta aineettomia metsänhenkiä
kasvamme hitaasti koko reitillemme
osuneen maaston ja sen esteiden halki, ohi
opimme yhä uudelleen muotomme

mikä meihin jää ja tartumme
liian kovin kourin sen varista
näemme matkassa muuttuvan
polun kivet kantautuvat sisälle
ilman polkua

***



Löysin yllättäen Runotorstain ja päätin panna tähän vasta tänään tapailunsa aloittaneen vielä muotoaan etsivän tekstin. Torstain aiheena oli "yksi".

Eumelia lumikko

Tämän löysin Sireniltä. Odotin olevani sus. Kaikkien aikojen objektiivisin testi, josta pidän ystävieni osalta arkistoa ja jonka kliinisen testauksen suoritan kasvotusten henkilökohtaisesti vahvistaa sen.

Reviiriasiaa

Tästä on kehittymässä jotakin uudelta harrasteelta tuntuvaa: osallistua toistaiseksi tuntemattomien aineiden tentteihin. Tuntuu hauskalta päästä kirjoittamaan laajoja keskusteluja yhteen. Luen lyhyen aikaa tiiviisti ja paikannan perusteltuja kytkentöjä toisaalle. Tänään vuorossa oli mikrohistoria. Kokeilu tuntuu luultavasti hauskalta niin kauan kuin se sujuu kuin leikin lailla. Leikki on tärkeää.

Lainasin viimein rakkaan Tournier’in Le médianoche amoureux’n ranskaksi. Se olkoon nemesikseni tai triumfini! Katson kirjan sisään, enkä ymmärrä mitään. Yksi tunti takana.

Olen ollut bongaavinani, että perustettuni tämän lokin, on meitä siivekkäitä ilmaantunut enemmänkin blogosfääreihin liitelemään; nokkeleita ja kirjavia lintuja. Lintu kärsii herkästi parviolennon stigmasta. Kyseessä on luonnollinen esteettinen uhka apajilla.

(kuvassa on Audubonin valkopäämerikotka, joka näkyy saalistaneen monnin)

Syntitesti... nyt sitten

Vaikka olin melkeinpä päättänyt olla osallistumatta kaiken maailman meemeihin ja testeihin, lankesin blogosfäärin eri kerroksissa leijailleeseen syntitestiin! Olen hieman tyytymätön tuloksiin, sillä sen ohella, että olisi ollut mukava nähdä luonnottoman korkeita lukuja ensimmäisessä sarakkeessa, ovat toisen sarakkeen luvut kohtuuttoman korkeita. Ylpeydelle olisi voinut suoda enemmänkin pisteitä ja kohtuullisuudelle vähemmän. Testi on kuitenkin aina oikeassa. Turha pyristellä.

Hyveitä: Lojaalisuus: 13 Oikeudenmukaisuus: 11 Urhoollisuus: 11 Viisaus: 11 Suhteellisuuden taju: 10 Anteeksiantavaisuus: 9 Jalo joutilaisuus: 9 Rakkaus: 9 Hiljainen tieto: 6 Kohtuullisuus: 6 Pyhä huolettomuus: 5

Syntejä: Hengen velttous: 9 Kateus: 7 Ylpeys: 7 Hekumallisuus: 6 Murehtiminen: 6 Välinpitämättömyys: 6 Ahneus: 5 Tietämättömyys: 5 Vihamielisyys: 5 Huumorintajuttomuus: 4 Vatsan palvonta: 1

Syanidia vai shampanjaa?

I am dejected. I am depressed.
Yet resurrected and sailing the crest.
Why this elation, mixed with deflation?
What explanation? I am in love.

Että osaa olla vaikeaa. Silti samalla näen jo hyvin tunnistamani antautuneen keveyden, joka tavoittaa raskaudesta jotakin merkittävämpää kuin suurinkaan paino. Samasta syystä kuuntelen Cole Porteria yhä uudestaan. En saata uskoa itsestäni, että onnistun vaivaamaan päätäni niin paljon asialla, jota olen pohtinut ja muotoillut aloitteellisesti koko vielä keskeneräisen ikäni. Pinnistän ja rypistän otsaani vakuuttaakseni itseni koko kysymyksenasettelun ihmisistä mahdollisimman kauas etääntyneestä luonteesta. Se palaa takaisin ratkeamattomana ja ehdottaa kyseen olevan tarinasta, jota ei kirjoita minun kynäni. Tässä on viehätyksensä, mutta vasta toissijaisesti. En välttämättä pidä saamastani roolista verratessani sitä joillekin muille annettuihin ja etenkään minulla aikaisemmin olleeseen; mikäli saatan näkymättömän ohjaajan vuorosanat sisältävien kansioiden nipun askeettisista kansista tietää.

Such conflicting questions rise
All around in my brain: should I order cyanide
Or order champagne?

Ei riitä. Miksi yleensä molempia? En osaa päättää, mitä koko asetelmaan tässä tapauksessa selvästi liittyvä pakollinen esteettinen roolipeli vaatii. Tahtoisin pikemminkin kertoa suuret tarinat vaatimattomalla äänellä ja säästää teatterin ennestään värittämättömille. Miksi kajota suurten tarinoiden jo ennestään huimaan väriloistoon? Tavalliselle suoralle tielleni vaikutetaan viritetyn vanhoja vaskipeilejä, jotka himmentävät ja hieman yksitoikkoisesti värittävät etenemistä yrittääkseen kyllin itsepintaista vierailijaa, tai vaskinen vierailija, josta peilinraamit heijastuvat. Vaikka hiljaisuus ja pienten eleiden leikki tapaa olla kotilehtoni, ei tarina enää vaikuta tapahtuvan sen suojissa. Säännöt estävät puhumisen. Tietenkin yritin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, mutta se ei sopinut. Kunniantuntoni ei mitenkään anna periksi toistella itseäni; tarinan uhraamisen uhallakaan. Kai lähtökohtaisesta avoimuudesta poikettaessa otetaan takaisinkytkentä omalle kontolle? Näin saatan kuvitella vain minä. Aika ei kulu kuin siihen puuttumalla, sitä kuluttamalla, hienosti muokkaamalla. Bricolage. Ei tällä kertaa. Tällä kertaa aikaa koskeva tieto on harvojen etuoikeus ja se kaikki on pois jostakin laadullisesta minussa.

I knew the odds were against me before,
I had no flair for flaming desire,
But since the gods gave me you to adore,
I may lose but I refuse to fight the fire

Mieli selkenee, kuten se aina tekee. Ymmärrän yhden asetelman, mutta en tiedä vielä pitääkö se paikkansa. Kuitenkin ymmärrän sen ulkopuolisena.

Mediakasvatus v. halu tietää

Helsingin Sanomat uutisoi Raisa Koivusalo-Kuusivaaran huomisesta väitöksestä Lapset, media ja symbolinen vuorovaikutus - Suomalaisten, englantilaisten ja saksalaisten lasten mediasuhteen tarkastelua. Ei tule yllätyksenä, että lapset määrittelevät ikäänsä vertaamalla televisionkatseluaan siihen, mitä vanhemmat ja nuoremmat sisarukset saavat katsoa. Vakuutin itsekin nuoremmat sisarukseni yksistä jos toisistasaavutettavista etuisuuksista, jahka saavuttavat minun ikäni; eivät ole muuten saavuttaneet vieläkään. Hähhää.

Koivusalo-Kuusivaaran mukaan television sisältö kiehtoo, koska se käsittelee aikuisten maailmaa, joka korostuu perheessä vallitsevien sitä koskevien sääntöjen puitteissa. Minne on rakennettu raja, siellä on luultavasti rajaan liittyviä tietokäytäntöjä, tavallaan ’koodeja’. Lapsi saattaa toimia kuten kuka tahansa rajanylitykseen pyrkivä ihminen: hän opiskelee koodia ja yrittää murtaa rajan huomaamatta, jos se vain ylivoimaistavastustajaa vastaan hienovaraisesti onnistuu. Jos hän jää kiinni tai törmää vartiopisteeseen, hän voi joko perääntyä odottamaan uutta tilaisuutta tai yrittää politisoida rajan ja haastaa sen vartijat. Minusta tässä on jotakin ihailtavaa, jota ei selitetä pois vain kutsumalla pullikointia tuhmuudeksi tai epäkypsyydeksi. Toisaalta, kypsä liha ei pane vastaan. Yök, rujo vertaus.

Huomio kiinnittyy kuitenkin uutisoinnin tarjoamaan korostukseen: ”[j]o alle kouluikäiset katsovat salaa televisiota.” Mitä ihmettä lapsen sitten pitäisi tehdä, jos katsomista rajoitetaan? Tulee tuskin yllätyksenä, että moni ihminen tahtoo vapautua ylleen asetettujen stigmojen (väärän rotuinen, väärällä tapaa rakastava, väärän ikäinen) nimissä vaaditusta rajoittamisoikeudesta. Tilannetta ei muuttane se, että rajoittajat ovat usein katsoneet holhoukselle löytyvän hyvät perusteet (muotoon kasvattaminen (bonsai), ’kulttuuri’, fasistinen kansanihanne, tarpeeksi monen ihmisen ilmaisema paheksunta erilaisuudesta tai väärien asioiden tahtomisesta).

(Kuva: Banksyn graffiti länsirannan muurissa)

Tarinan hienoista yksityiskohdista

…

The offering is molasses and you say
I guess I'm an underwater thing so I
Guess I can't take it personally
I guess I'm an underwater thing I'm
Liquid running
There's a sea secret in me
It's plain to see it is rising
But I must be flowing liquid diamonds

Liquid

…

(Tori Amos, Liquid Diamonds)

Tori Amos'in From the Choirgirl Hotel on vihdoin pitkästä aikaa kädessäni. Viimeksi kai vuonna 1999. Liquid Diamonds, I i e e e, Northern Lad ja Raspberry Swirl sopivat viimeisen viikon aikana kehittyneiden tai materialisoitumisen kynnyksellä kenties pitkäänkin odottaneiden ymmärrysten tunnelmiin. Saan itseni kuulostamaan liian lopulliselta ja lineaariselta. Kutsun vain takaisin jo aikaa sitten ratkaistuja ja tarkkaan tutkiskeltuja kysymyksiä tarkastellakseni niihin säilööntyneitä tuntemuksia ja yrittäen pitää nostalgian käsivarren mitan päässä. Tavallaan kyseessä on vain paluu käsittelemään vaihteeksi tuolloin kesken jääneitä teemoja. Nyt voi olla oikea aika pohtia niitä omassa hiljaisuudessani. Olen jälleen tyytyväinen kykyyni ottaa haltuun kokemukseni, sikäli kuin se ei ole itsestään selvää. Kuva on Blake'n The Ancient of Days. Taustalla on vääjäämättä hienoinen epävarmuus sitä myötä välttämättä hylätyistä kaikenkattavemmista ja laatuleimatummista tarinankuluista, mitä ei tietenkään saata välttää. Toiveena on onnistua löytämään tapa kokea näiden tarinoiden elementit ilman niiden kehityksen, huipennuksen ja tragedian jälkeistä liudentumista.

...

Well I know we're dying
And there's no sign of a parachute
In this Chapel
Little chapel of love
Can't we get a little grace
And some elegance
No we scream in cathedrals
Why can't it be beautiful
Why does there
Gotta be a sacrifice

...

(Tori Amos, I i e e e)

Ihmisen mielikuvitukselle on rajana vain se hetki jolloin sitä eniten kaipaisi.

Kraap kraap...

Päivittelen blogiani (/-ssani) lisää jahka minulla on muuta sanottavaa kuin riivatun asunnonmetsästyksen päivittely. Ties vaikka piankin. Panen silti tuohon näkyville kauniin kuvan keväisestä gorse'n, köynnöksien ja kasvuston kosteuden tuoksuisesta Kaledoniasta. Miten tuntuikin mahdollisemmalta maksaa ulkomaan opintojen aikana Helsingin hintoihin nähden tuplataksa ja pitää löytöä vielä edullisena? Tavoittelen mielenrauhaa ja vakuuttelen itselleni, että todellisuudessa aikaa on: Whack-a-Rat'ia tilankaipuulla.

Veri kohisee vahvana

Vanha kirjailija: vähältä piti ettei minusta tullut monogaamia, mutta tyttö muuttikin mielensä. Minun on otettava itseni tässä suhteessa vakavasti ja suunnattava energiaani jonnekin, missä siitä voi koitua jotakin uutta ja innostavaa. Olen hyvin kärsivällinen niissä asioissa, joiden täydelliseen esteettiseen ja rationaaliseen ilmentymiseen kärsivällisyys sopii.

Ilta oli muuten kuin toisesta maailmasta. Oli kuin alkoholia ei olisi keksittykään. Vain Kalliossa kotiin palaillessa harhailivat kujia kadotetut; ne, joiden alkukantaiset ääntelyt sekoittuvat jutustelun sorinaan, nauruun ja ihmisten huudahduksiin tavallisena iltana. Tänään Kallio kuulosti Lahden yöltä, mutta rammalta. Vieraan kaupunginosan halki oli kolkko kävellä.

Sitä ennen. RrrrRr. Helsingin juhla oli onnistunut, sambaajat vereviä, moni musiikki juovuttavaa ja M.A. Numminen hilpeä. Ich hab das fräulein Helen baden sehen... Olo on illan jälkeen loistava. Oivalsin tänä iltana kaksi orkesteria aivan uusin silmin ja kerralla: löysin The Crashin sielun ja Don Johnson Big Band oli silkkaa ... ...

Sir Tulta syöksevä lintu...

Aatos karauttamisesta korskeasti satukuningaskunnan valtaistuinkaupungin toreille.




Kuva: Ivan Bilibin'in The Black Knight (1900).

Viisukko karkuteillä

Kuinka erottaa kaikki lyhythameiset euroviisuböönat toisistaan?

Oliko Lordin viisubiisissä euroviisukappaleiden modulaation muutos?

Mitä merkitsee kansalliselle kilvoittelulle, että Tanssii tähtien kanssa ja Idols -formaatit äänestetään edustamaan maita?

Kurosen vähät vaatteet ja lastensuojelu

Itku. Minulle vinkattiin Ihmissuhteet ja tasa-arvo –blogissa olleesta linkistä MTV3:n viihdesivuille, jossa puolestaan uutisoidaan Susan Kurosen Hymy-lehdessä ilmestyneitä vähäpukeisia kuvia, tai pikemminkin espoolaisen lastensuojelujärjestön niistä tekemää tutkintapyyntöä. En tosiaan ole nakukuvia edes nähnyt, vaikka otsikot tuntuvat niistä puhuvan. En tosin juorulehdistöä edes seuraa jos sitä nyt voi olla seuraamatta. Mutta asian ydin lienee kuvien mahdollinen haitallisuus Kurosen omille alaikäisille lapsille. Nyt tietysti voisi sanoa, että kai lapset ovat äitinsä alasti nähneet, mutta luultavasti tässä tarkoitetaan kuitenkin äitiyden, erotiikan ja julkisuuden yhdistämistä koskevaa ahdaskatseisuutta, joka joskus kasvatustieteen ja –psykologian poliittisissa sovelluksissa vilahtelee. Voisi melkein kuvitella sosiaalityöntekijä Marja-Liisa Rosenholmin ja Lastensuojelun Keskusliiton Mauri Upanteen sekoittavan avoimen erotiikan (jos se sitä oli) ja alastomuuden (vaikkei tässä tapauksessa) pornografiaan, saati sitten ihmisoikeusrikkomusten ja ihmiskaupan värittämään pornoteollisuuteen. Tässäkö tulevat ihmisen mielikuvituksen rajat vastaan?

Niin, mitä ihmiset, joista vähäpukeisen Kurosen juorulehdelle myymät kuvat saattaisivat olla vahingollista hänen lapsilleen oikeastaan ajattelevat? Vaikka pinnistän ymmärtääkseni, voin vain arvailla.

Minun on vaikea kuvitella ihmistä olennoksi, joka särkyy tai vinoutuu, edes lapsena, äidin tai vanhempien eroottisuudesta. Tietysti ihminen on kuppi, joka putoaa pöydältä omia aikojaan, mutta tämän varaan ei voi minusta rakentaa maailmaa. Itse asiassa olen tavannut paljon ihmisiä, joita blogosfäärikin on väärällään ja joita en tässä ryhdy nimeltä osoittelemaan, jotka kokevat tiukan ja ahdistuneesti seksuaalisuuteen ja alastomuuteen suhtautuneen perhetaustan johtaneen vaivaantuneisuuteen ja rajoittuneisuuteen suhteessa omaan seksuaalisuuteen. En ole itse tässä suhteessa erityisen ahdistuneista oloista, mutta edes oman alastomuutensa kanssa melko sinut oleva isäni ei omien sanojensa mukaan tahtoisi asioida lähikaupan makkarahyllyllä, jos miehet saisivat kuljeskella ulkona alasti (kansanterveydelliset edut?). Äitini oli aina häveliäämpi, mutta on kypsyessään muuttunut mutkattomammaksi. Jos oma teini-iän (ymmärrettävä) ja varhaisen aikuisuuteni (tarpeeton) arkuus alastomuuden suhteen oli jostakin muualta kotoisin kuin pääkopastani ja yleisen puritanistisesta (vrt. mahdollisuus käyttää englannin sanoja naughty ja dirty tms. puhuttaessa seksuaalisuudesta), se oli tästä äidin vähäisestäkin varovaisuudesta. Siteeraisin tähän erästä runoa, mutta jätin opuksen toiselle paikkakunnalle.

En kertakaikkisesti voi väittää tavanneeni ketään, joka olisi ollut pahoillaan tai särkynyt vanhempiensa mutkattomasta suhteesta kehoonsa. Oman kehokuvan ratkaiseminen tulee kuitenkin useimmille ihmisille jossakin vaiheessa eteen. Miksi sitä täytyy vaikeuttaa moralisoimalla asiasta, joka on luonnollinen jos mikä? Mitä häpeämistä tai vastenmielistä on alastomuudessa, omassa saati sitten toisten? Tekeekö äitiys ihmisestä aseksuaalisen, tai vasta toissijaisesti seksuaalisen? Tarvitseeko tällaiseen kysymykseen vastata kenenkään muun kuin äidin itsensä? Näköjään. On kuin tämän ’yhteiskunnan’ kaksinaismoralismi ei olisi tehnyt jo tarpeeksi tuhoa; sitä pitää vielä väittää lasten turvallisuudeksi ja terveydeksi. Häpeän lapsi kyllä oppii.

Entä oman eroottisuuden julkisuus? Tämä ei koske vain äitejä, vaikka äidit shokkipisteitä verrattuna muihin saavatkin. Tämä on luultavasti enemmän tai vähemmän suhteessa jonkinlaiseen hautomomoralismiin, jossa äiti yritetään edellämainitulla tavalla usuttaa yksilönä ja ihmisen roolissaan toissijaiseksi. Itse asiassa tätä pohtiessa yhteiskunnan tieto- ja kasvatuskäytännöistä muodostuva kuva saa kylmät väreet vilistämään pitkin nikamia. Kirkuvia palkoihmisiä, joissa julkisesti näkyvä poikkeama ennaltasäädetystä kasvuprosessista nostaa kollektiivisen varoituskirkaisun kuten elokuvassa Invasion of the Body Snatchers.

He saavat sinutkin.

Hämäläisyydestä ja ranskalaisesta kirjallisuudesta

Hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. (...) Hämäläinen on myöskin hiljaisempi ja vakavamielisempi kuin karjalainen, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta, paljon auttavaisuutta ja paljon kärsivällisyyttä.

Hämäläinen on siis se varsinainen kivienvääntäjä, joka on painanut leimansa kansamme enemmistöön. Kestävämpää miestä et helposti tapaa, jos hän on kerran ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän joskus elää mielellään herroiksi tai komeilee sunnuntaisin kiiltävissä kieseissään, hän on muuten vaatimattomin kaikista kansalaisista.

(Topelius, Maamme kirja, s. 216-7)

Muutaman käytännön syyn vuoksi etsin ja löysin Hämäläis-osakunnan toimiston Kampista, hämäläinen kun olen. Toimistoväen hitaan ystävällinen reaktio tuntui tutulta heti kun yksi sohvalla hibernoinut oli valpastunut läsnäolooni ja herättänyt ruttuisen harmaan viltin alta toisen toistaiseksi huomaamatta jääneen. Tunsin tietenkin joka tapauksessa olevani kuin kotimannuilla: on hienoa, että vaikka Hämäläis-osakunta ei ole enää vain hämäläisille, voidaan tämän urhean kansan tunnusmerkinomaista varman kiirehtimätöntä miehuullisuutta eleiden tuumivaista tempoa simuloida neurokemiallisesti, joskin valmistautuminen täytyy aloittaa jo edellisenä iltana.

Tämänpäiväisestä asiakaspalvelusta tuli laajemminkin mieleeni eräs psykologinen tutkimus, johon en oikeastaan edes välitä etsiä viitettä. Tutkimusaineistona olivat sveitsiläiset ja tutkimus koski onnettomuuslukujen kasvua ensimmäisten kevätaurinkojen myötä. Auringonvalo saa ihmiset piristymään ja hormonituotannon heilahtamaan riittävästi vähentääkseen arvostelukykyä. Tuloksena on kolareita. Luultavasti monenlaisia.

Mukaan kaupungilta tarttui alkavia ranskan opintoja varten Verlainen runoja sekä suomeksi että ranskaksi ja Rimbaudia vain ranskaksi. Merkittävän pakkomielteisenä bibliofiilina pengoin käsiini mahdollisimman vanhat opukset vuosisadan alulta; sellaiset kumean kuuloiset, maan ja puun tuoksuiset, hyvän tuntuiset nahkakantiset kirjat. Tuossa ne nyt pöydällä säteilevät suunnatonta mielenrauhaa ja sydämen sivistystä.

Aloittaessani taannoin espanjan peruskurssin totesin kiinnostavaksi tavaksi oppia kieltä haukata aivan liian suuri pala heti aluksi, eli paneutua sellaiseen kirjallisuuteen, joka todella kiinnostaa. Siksi espanjan kieleni lähti kehittymään paitsi kurssin ennen pitkää pakollisesta Lorcan Yerma'sta, niin myös lainaamistani Borgesin ja Nerudan runoista. Samalla omaksuin ensimmäistä kertaa systemaattisen tavan opetella kielioppi ulkoa. Tätä en ole tehnyt sen enempää suomen, ruotsin, saksan kuin englanninkaan kohdalla, ja siksi nuo pari keskimmäistä niin heikoissa kantimissa omatkin. Ranskaa varten tarvitsen vielä Tournierin Le médianoche amoureux’n, jonka suomennokseen ihastuin korviani myöten ja enemmän.

Olen liian kauan pahoitellut ranskan osaamattomuuttani, joka on eristänyt minut symbolistirunouden alkukielestä. Muistan teininä kotikaupungissani hylänneeni Rimbaudin pitkäksi aikaa kahden eri suomennoksen vertaamisen aiheuttaman sätkyn vuoksi. Opin jotakin kääntämisestä, vaikka en kieltä osannutkaan. Aikoinaan peruskoulussa valitsin saksan, koska pidin sen ääniasusta ja kuvittelin kielen populaarin tyypittelyn tautta johdonmukaiseksi. Kielioppi sai minut pettymään ja menettämään mielenkiintoni. Nyttemmin ajatus jopa Saksassa asumisesta on kokenut renessanssin kohtuuhintaisen asumisen, külttüürin ja kenties maailman parhaan ruoan vuoksi.

Vielä tuohon kevään auringonvaloon liittyen. Kallion kirjastosta kaukolainaa tilatessani jouduin kohteliaasti esittämään kirjastotädin (kirjatovirjailijoita tulee poikkeuksetta kutsua sediksi ja tädeiksi omasta tai virkailijoiden iästä riippumatta) kutsuhuudon omasta ja edellä jonottaneen puolesta, sillä mikä Hanna Pakarisessa ikinä olikaan kaventanut koko läsnäolevan henkilökunnan aistit putkimaisiksi, täytyi putken suuntaus kalibroida sillä, mitä käden ulottuvilla oli (vrt. Vernen sankarit). Minna Jokinen tarjoaa ilmiölle selitystä. Laina saapuu ensi viikon puolessa välissä ja saan käsiini jo jonkin aikaa kaipailemaani musiikkia.

Reddress

Eilen illalla kiinnitin kalvosinnapit, panin kesähatun päähäni ja kävin erään sorjan leidin ystävällisestä kutsusta laulajatar Sansan Aamu Songin suunnitteleman hameen laskoksissa Reddress-konsertissa Design-museolla, johon oli rakennettuna ilmeisesti pienempi versio kokonaisesta dramaattisen verenpunaisesta mekosta (kuvassa vuodelta 2005).

Sansan ja Mir-O:n yhteistyöstä voisi syntyä jykevä kokonaisuus, mutta pikemminkin karussa tiiliseinäisessä teollisuusrakennuksen kellarissa, jossa oman äänen painolla etenevä ja sen intensiteettiä tutkiskeleva laulutapa ja siihen loistavasti sopiva miksaus pääsisivät oikeuksiinsa. Tai ainakin ilman museon käytävässä vallitsevaa valkeaa valaistusta, johon tila pääsee pakenemaan. Äänimaailma ja lyriikka palasivat kaikuna, osittaisena, äskettäisen ja etäisen rikkinäisinä mieleenpalaumina kaikkien kuuluville kuin muistikuvat Carlos Sauran elokuvassa Cría Cuervos...

Tätä olisin kuunnellut loputtomiin, mutta omalle herkkyydelleni olivat häiritseviä orgaanisen monirytmisen toiston sekaan ajoittain ilmaantuneet kone-elementit, beatit ja sekalainen naksuttelu. Jos tuuditan itseni karkeanpeahmeään äänimaailmaan, ovat laulun ehtojen läpi suodattamattomat konekirkaisut liian kylmä kylpy. Oli mukana mielestäni onnistuneitakin ilmaisuja. Toisen kokonaisuuden aluksi kuulunut nesteen pulputus ja hameen entistäkin verisemmäksi kastellut (tekisi mieleni käyttää englannin sanaa soaked) valaistus sai hameen tosin näyttämään korokkeen lähteestä pulppuavalta vereltä, jossa kuuntelijat istuivat jalkojaan myöten. Kuitenkin Sansan äänessä olisi ollut kylliksi tutkiskelun kohdetta, ja minkä Mir-O tutkiskeli, olivat tulokset kiinnostavia.

Eilen illalla taisi alkaa Taideteollisen korkeakoulun MoA-näyttely 2007. Siihenkin saattaisi olla hauskaa käydä tutustumassa. Odotan siis puuskaa.

Sarkozy

Onneksi olkoon Nicolas Sarkozy. Jos ei muuta hyvää niin Ranska sai johtajan, jolla on liian monta hanketta, joista osan, kuten riehumiseen puuttumisen ja joukkoliikenteen velvollisuuden suoriutua osasta tehtäviä mahdollisesta lakosta huolimatta, täytyy olla ihan hyviä. Eniten sydäntä lämmittää se, että presidentiksi pääsi rooliin vimmaisesti tahtonut henkilö, vaikka itse olisin toivonut Royalille tätä iloa (enkä yksinomaan alla mainituista syistä). (Gordon Brown -strippi on The Timesin mainioita pilapiirroksia.)

Sarkozy on myös askel kohti fasismia, eikä tämä ole provokaatiota tai syyte natsismista - joka ei ole fasismia - vaan toteama. Sarko tahtoo tukea omistusasumista, paikoilleen asettumista ja kovaa työntekoa kansan ja oman vaurauden eteen. Hänen on myös tarkoitus suojella ranskalaista elinkeinoelämää, teollisuutta ja maanviljelystä ulkomaalaiselta kilpailulta. Ei Sarko fasisti ole, mutta tällainen ajattelu sisältyy fasismiin, joskin paljon kärjistetymmässä muodossa. UMP tarjoilee sitä paitsi muutenkin kevytversiota keskieurooppalaisesta oikeistopopulismista, joka jokaisen pääpuolueen on täytynyt uuden äärioikeiston 80-luvun alulta alkaneen nousun jälkeen omaksua saadakseen osan Front Nationalin kaltaisten puolueiden äänistä itselleen. Kerran jo melkein lipsahti ja se oli viimeinen varoitus. Nämä vaalit osoittivat, että oppi meni perille. Tämä pätee muuallakin kuin Ranskassa.

Siirtolaiskysymys on olennainen ja Sarkozy on tarjonnut siihen helpotusta. Painepesuaria lupailtiin ja Sarkozy on osittain muukalaisvastaisuussyytöksiltä suojattu jo oman siirtolaistaustansa puitteissa, syytä eli ei. Royal heikensi asemiaan vaalien alla entisestään varoittelemalla levottomuuksista, mikäli hänen kilpakumppaninsa valitaan ja Sarkozy olikin oikeassa huomauttaessaan asenteen epädemokraattisuudesta. Voisin kuvitella, että Pariisin lähiöissä on monta sinänsä vasemmistomyönteistä äänestäjää, joiden äänet kuitenkin kahmi turvallisuutta klikkiintyneillä ja levottomille alueille luvannut oikeistolainen kevytpopulisti. Royalin vaalikampanja oli monessa suhteessa heikko ja hän lankesi jo melko aikaisessa vaiheessa kohkaamaan asiasisällön kustannuksella, eikä ehkä eniten puhumalla ohi suunsa (Ranskalle sen ydinaseiden määrää ja valmiutta tuntematon presidentti?? Saattaa tunnetusti toimia pakistanilaisten siviilipresidenttien kohdalla, mutta herättää euroopassa levottomuutta). Pikemminkin Royal omaksui sellaisen radikaalin kampanjointimoodin jota kyllä odotetaan vasemmiston ehdokkaalta, mutta joka ei sopinut hänen henkilökohtaiseen pirtaansa ristiriidatta, vaan oli kontrastissa hänen ehdokkuutta edeltävän arvokkuutensa kanssa. Aina voi jupista siitä, ettei tällaisin perustein pitäisi käyttää äänivaltaa. Ei pitäisikään! Kuitenkin Suomessakin se on joku joka äänestää Tony Halmetta, äärioikeistoa, joogalentäjiä ja ammattiurheilijoita. Teknokratiaa, kukaan?

Tietenkin muut suuret EU-maat olisivat mielellään nähneet Royalin Ranskan johdossa. Kuka sietää vahvaa Ranskaa? Ulkopoliittisesti maalla on nyt kuitenkin johtaja, joka nousee valtaan parahiksi ennen Britannian Gordon Brownia, jota Reid’kin ehti jo tukemaan. Skotlannin kansallispuolueen menestys voi olla pääministeriksi luultavasti nousevalle skotti Gordonille hieman kiusallista, mutta maailmoja tuskin kaatuu tai uusia maita syntyy lyhyellä aikavälillä. Mikä saattaa olla olennaista on se, että Ranska voi saada Britanniasta tukea Mini-EU hankkeelleen. EU:n tulevaisuudennäkymät eivät ole mitenkään ruusuiset mikäli Saksa jää suurista jäsenmaista ainoaksi integriteetin kannattelijaksi. Britannia haluaa kuitenkin pysyä omissa oloissaan ja Sarkozyn myötä ei tarvitse arvuutella kuunnellaanko Ranskan vahvaa ja protektionistista talouselämää, WTO tai ei. Yhdysvaltoihin Sarkozy suhtautuu suorastaan häpeämättömän myönteisesti, ja vieläpä republikaaneihin. Venäjän Tshetshenian edesottamuksia hän on arvostellut. Ehkä Sarko on euroopalle turvallisuustae vahvistuvaa Venäjää silmälläpitäen.

En ehtinyt vielä ihmeemmin päivittelemään mitään tämän kirjoituksen kuluessa, joten hoidetaan se nyt vielä pois alta: mihin tämä maailma on oikein menossa.

Todettakoon lopuksi, että lehtiä ja vaateblogeja ohikiitävästi silmäiltyäni totean ykskantaan, että minä en tule pukeutumaan trendikkäästi tänä kesänä. Piste. *kaivautuu kieppiin*

Peeping Tom

Pitäisi varmaan verrytellä antropologista kirjoittamista, kun niin moni vaikuttaa saapuvan blogiin kyseisellä haulla. Blogosfäärin antropologinen tarjonta on kylläkin vähäistä ellei täysin kadoksissa. Siksi olen ehkä ajatellut sen menevän hukkaan ja jäävän vaille keskustelua tässäkin pärekorissa (hienojen sanojen vampirismia). Muutamat jo esiin tulleet teemat kyllä epäsuorasti yhdistyvät toimijaverkostoihin, strathernilaiseen suhteeseen ja topografiaan. Jääköön jaarittelu siihen kun on parempaa sanottavaa.

Äh-elämys

Miten erään Telluksen siivoimmista ja luotettavimmista (vähänpä vaikuttaa) nuorenpuoleisista miehistä yritys löytää edullinen yksiö jostakin päin Helsinkiä lyhyehköllä varoitusajalla saikin ajattelemaan Doré'n Jaakobia?

Rakkauden mitallisuudesta

Kirjoitan aiheesta osittain koska Iines puhuu jälleen sekä kauniilla että karkealla tavalla rakkaudesta erään keskustelun kommenteissa. (Maalaukset ovat aiheen mukainen Banksy'n graffiti, Moreau'n Orfeus, minulle tuntemattoman Tyttö ja kettu ja Bosch'in Maallisten ilojen puutarha.)

Ymmärrän kokemusta rakkauden harkitsemattomuudesta, mutta en että niin täytyisi olla. Näin ei ole vain siksi, että harkitsemattomuuden etsiminen kirjallisuuden keinoin niin vankasti kuvatusta aiheesta että se alkaa tuntua itsessään omavaraiselta, todellisuutta suuremmalta, saattaa olla tuhoon tuomittu yritys. Epäilys rakkauden korvattavuudesta tai korvaamattomuudesta tuntuu haastavan kaikkien sen ottamien muotojen omaehtoiset ajat, joita mikään maailmassa ei haastaisi jos niiden ei kuviteltaisi jakavan jotakin tarpeeksi olennaista keskenään tullakseen kutsutuksi rakkaudeksi.

Emmekö kuitenkin helposti lankea heijastelemaan pitkäaikaista parisuhdetta, ensirakkautta, jos meillä sellainen on, rakastumisia, kypsiä ja epäkypsiä ja anna kokemusten, odotusten ja tottumusten yhdestä ulottua vertailuna tarpeettomasti toiseen? Tätä pidetään jopa jollakin tapaa väistämättömänä, luonnollisena, inhimillisenä tai hyvänä asiana. En sano etteikö näin olisi, vaan pikemminkin kysyn, miksi näin on silloin kun ja kenelle on? Ei tunnu tyydyttävältä vertailla ihmisten tuntemusten intensiteettiä tai todellisuutta, mutta tuntuu tarpeelliselta kysyä, miten rajoitamme uusia kokemuksia ja tilaa hengittää sekoittamalla ihmiset, jotka kuitenkin vaikuttavat omilta yksilöiltään.

Minusta ei tunnu ihmeelliseltä jos tällöin tuntuu tarpeelliselta pohtia toden ja harhan kysymyksiä. Tai epäillä rakkauden palvelevan jotakin muuta päämäärää kuten elämässä jaksamista. Kenties näin voi olla, mutta milloin? Yritys päästä rakkauden oman kokemuksen ajallisuuden taakse tuntuu aina kadottavan koetun ja jaetun kokemuksen itsessään. Olisiko näin välttämättä mikäli näkisi rakkauden ja rakkaudet omina aikoinaan, jotka kutsuisivat mielikuviensa, runoutensa, intohimonsa, epäsuhtaisuutensa ja kokemuksensa paljoudella lyhentämään tai täydentämään sen kaiken yhdeksi sanaksi, ”rakkaus”, mutta ei seuraisi tätä houkutusta? Jäisikö tarinasta pois jotakin olennaista jos ei kysyisi ajattomasta totuudesta, jostakin ihmisenä olemiselle vieraana, kun sen kuitenkin kokisi ajallisesti niin selvänä?

Kyllä kai jäisi, mutta joka tapauksessa jää. Pääsemme yrittämään yhtä tarinaa. Ehkä rakkaus voi kuolla ja kuolemiensa myötä ihmisen osana väsyä tai helmenä himmetä. Kyllin moni on näin kuvannut jotta sen uskon, vaikka yksikin olisi riittänyt. Rakkauden omaehtoisten aikojen en kuitenkaan näe himmenevän; niiden, joille voi luoda mitattavuuden ja vertailtavuuden yrittämällä päästä niiden ainutlaatuisuuden taakse epäilemällä niitä rakkaudeksi, vaikka ei tarvitsisi.

”Ikään kuin kaiken voisi korvata tässä maailmassa.” Ei mitään voi korvata tässä maailmassa vaikka paljon voi hyvittää, peittää, unohtaa ja kaupata. Muu olisi kokemuksen vähättelyä. Ja vaikka rakkauden voi sanoa olevan yhdestä maailmasta, minusta se on aina vaikuttanut olevan vähintään kahdesta. Ja nämä kakseudet ovat ainoa tapa tulla keskenään verrattaviksi.

Hamsteri

Aurinkoinen vappulounas kalliolaisella ulkoilmakolosseumilla joukon ystäviä seurassa sai aikaan tupertuneen olon. Puuhun oli köytetty kirutettu lautapäinen hamsteri (kuvassa), jonka suu oli puhtaasta kauhusta yhä huutoon jähmettynyt. Mitä opin: tarvitsen puhtaan muoviämpärin ja lasipulloja välttääkseni kaupasta hankitun siman. Lisäksi tarvitsen valeasun voidakseni livahtaa puutarhoihin nyhtämään pensaista tuoreita mustaherukan lehtiä.