Pahoittelen, että Mukkulan kirjailijakokous meni ja menee minulta sivu suun ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun lopun. Olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että tällä on yhteys sekä tapahtuman majoitushuoliin, että Éric-Emmanuel Schmitt’in ja Alessandro Baricco’n estymiseen.
Kävin Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemen lokissa tarkistamassa mahdollista analyysiä Lahden keskusteluista, mutta törmäsinkin ajatuksiin Joseph Conradin Pimeyden sydämestä. Tämä yhdistyi heti mielessäni toiseen 1900-luvun alun kuohuvasta ja itsetietoisesta Puolasta pois muuttaneeseen hahmoon, jonka läheisen suhteen Conradiin tunnen kohtalaisemmin kuin itse Conradin. Kyseessä on brittiantropologian ja maailmanlaajuisemmin pitkäkestoisen kenttätyön perustajana pidetty (paitsi että Suomesta kuuluu jupinaa Edward Westermarckin veranda’n puolesta (jupistakoon pikemminkin vaikkapa venäläisestä Miklukho-Maklai’sta, joka kirjasi ylös papualaista materiaalikulttuuria ja tapoja yksinäisillä matkoillaan)) Bronislaw Malinowski, joka ihaili Conradia ja luki tämän kirjoja kentällä räytyessään. Seuraa lukemista yrittävälle kärsimystä aiheuttavaa viilaamatonta uudelleenpohdinnan osan sisällysluettelointia.
Malinowski kuvasi fiktion toistuvasti henkireiäksi, jonka avulla paeta ympäröivien olojen kärsimystä ja yksinäisyyttä. Hän samaistui vahvasti Conradin sankareihin tai antisankareihin ja kontemploi niiden läpi rooliaan antropologina ja toisaalta ihmissuhteitaan. Kirjat eivät toimineet vain fiktiivisenä pakopaikkana, vaan kuten Malinowski päiväkirjoissaan toteaa, ne pitivät kokemuksen euroopasta, ja Elsien Massonin Australiasta – joka tuntui yhtä etäiseltä kuin eurooppa – elossa. Kenttätyö tarinana, saapuminen kentälle, kuristumisen tunne (”incarceration”), sairaudet, yksinäisyys, pako kirjallisuuteen, työhön, tupakointiin, lääkkeisiin, seksuaalifantasioihin ja lopulta lähtö kentältä ja sen tuoma etääntyneisyyden ja antikliimaksin tunne suhteessa kotikontuihin – kentän glorifiointi ja kaipaaminen jälkikäteen – tulee esiin monien varhaisten antropologien päiväkirjoista, ja kenties selvimmin Malinowskin julkaistuista materiaaleista (julkaisut, kirjeet, päiväkirjat). Olen kiitollinen Marilyn Strathernin oppilaalle Adam Reedille taannoisesta tilaisuudesta saada osallistua kokeilevan ”kenttätyön etnografian” (ethnography of fieldwork, käsite Reedin) projektin alkumetreille kurssin ja seminaarin muodossa.
Tähän saakka antropologian historiaa ovat kirjoittaneet tunnetuimpina George W. Stocking Jr:n kaltaiset amerikkalaiset historiografit, joiden työ on kuitenkin pitkälti historiankirjoitukseen ja anakronistiseen postkolonialistiseen jälkikäteiskritiikkiin lankeavaa (”lankeavaa” siksi, että henkilöiden olettaisi suhtautuvan alaan sen omien kriteerien mukaisella tavalla). Antropologiaa ei siis tavata tutkia antropologisesti. Tähän ’kenttätyön etnografia’ pohtii vastausta. Asiaa voisi päättää lähteä luonnostelemaan vaikkapa Alfred Gellin taiteen antropologian kritiikin kautta: eli taiteen antropologiaa ei ole viime vuosikymmeneen saakka oikeastaan ollut; kimmoketta on tähän saakka haettu taidehistoriallisesta lähestymistavasta. Jos kuitenkin kuviteltaisiin taiteen sosiaaliantropologia, tulisi materiaaliesinettä, etnografiaa tutkia siihen kytkeytyvien sosiaalisten käytäntöjen, suhteiden ja materiaalisuhteiden kautta ilman automaattista kytkentää etukäteismääritelmään. Siis eräänlaisena ’tyhjänä’ tai osittaisesti legitimoivilla aikalaisinstituutiolla merkittynä tilana. Ei ole syytä niellä purematta normatiivista ihannetta siitä, mitä kenttätyö pitää sisällään. Juuri tämä tahdotaan mahdollisimman empiirisesti selvittää.
Kyseessä on antropologialle välttämätön etäännyttävä (metaforan saa korvata, mutta tämä on yleinen mikro-makro-käytänteeseen, kuviteltuun fraktaaliseen tietomaisemaan liittyvä) liike merkityksistä merkityksen tekemisen käytäntöihin. Sama liike auttaa pääsemään hieman 1980-luvulta saakka hallinnutta postmodernia ja postkolonialistista historiografiaa pidemmälle. Ei lähdetä suorastaan mertonilaisesta tieteen käsitteestä, vaan tutkitaan, mitä miten etnografiaa ja antropologiaa tehdään ja on tehty, kenties verrattuna siihen, mitä väitetään tehneen. Vaatimuksen ei pitäisi olla kummoinen: jos tutkitaan Malinowskia, luetaan hänen saatavilla olevat tekstinsä, otetaan hänen väittämänsä itsestään todesta, samoin aineiston ristiriidat ja vallinneet materiaali- ja henkilösuhteet. Tätä koskee tietysti sama rajoitus, jonka Renato Rosaldo toi samaisella 1980-luvulla esille suhteessa Ladurien Montaillou-teokseen: aineisto on rajallinen ja Malinowskin itsensä ymmärtämisen suhteen uutta materiaalia ei synny. Henkilöä pääsee tarkkailemaan välillisemin kuin on totuttu ymmärtämään ja relaatiot täytyisi purkaa auki koko matkalta. Toisin kuin Ladurie toimi, ei tule teeskennellä, että inkvisition pöytäkirjat paljastavat tutkittujen kyläläisten perspektiivin. Ne ovat tulos nimenomaisesta ja huonosti ymmärretystä tietokäytännöstä, jossa joukko ihmisiä tulkittiin ja vähennettiin inkvisition harjoittamiin esteettisiin muotoihin.
Malinowskin aineisto paljastaa juuri yllä mainittuja kokemuksia ja kenttätyön ahdinkoa ilman monologeista tuttua ’vaikeuksien kautta voittoon’-retoriikkaa, ikä tuntuu olevan ristiriidassa antropologian normatiivisen kuvan tieteenä kanssa. Ehkä tahtomattaan toimijaverkostotutkimuksen kanssa yhteistä maaperää luoden Reed kyseenalaisti tämän ristiriidan ja kysyi, voisiko olla, että nämä nurjat ja epäsankarilliset kokemukset ovat osa antropologisen tiedon syntyprosessia. Amerikkalainen historiografiahan syytti brittiantropologiaa sankarimyytin viljelemisestä, mikä osoittaa metodologisen keskittyneisyyden ’virallisten’ antropologisten julkaisujen käsittämisen ongelmattomasti institutionaalista funktiotaan vastaavina objekteina, joihin päiväkirja toimii ainoastaan ulkopuolisena raskauttavat ’paljastukset’ mahdollistavana todistusaineistona, ei omana käytänteenään, jonka syntyprosessi tulee itsessään erikseen tutkia. Oikeastaan kyse on pikemminkin todistusaineiston mielivaltaisesta ohittamisesta, etenkin kun Malinowski tietoisesti erotti päiväkirjan ja tieteellisen ennalta rajattuun metodiin sitoutetun työn toisistaan. Tämän tutkijan itsetietoisuuden Stocking ohittaa napsiessaan Malinowskin tekstin joukosta lyhyitä lainauksia ja rakentaessaan niistä yhteen jos toiseen teokseensa uutta myöhäisemmälle keskustelulle ja koulukuntavihalle rakentuvaa kuvaa jo kuolleesta henkilöstä, jonka peruspassiot ja taustat analyysi jokseenkin täysin ohittaa (tai käsittelee vain yhtä determinoivaa passiota kerrallaan; tekee antropologista hyvin epäantropologisella tavalla vain työnsä toteuttajan). Pikemminkin kuin Stockingia, sopii tarkastella Michael W. Youngin Malinowski-biografiaa, joka on uskollisempi dekadentille elostelijalle ja tieteelliselle positivistiselle idealistille. LSE:n kirjastosta löytyy Malinowskin valokuvia. Nyt tekisi mieleni lähteä tutkailemaan näitä passioita suhteessa henkilöhistoriaa, mutta tekstibesoaari ei anna periksi.
Teksti venyy kohtuuttomasti, vaikken muuta kuin luonnostelen. Formaatin jännite alkaa tuntua. Teksti jää tyydyttämättömäksi. Seuraavalla kertaa tyydyn kapeampaan aiheeseen, eli sellaiseen, jossa kuvittelen fraktaalin pohjan tulevan vastaan.
(valokuvassa Malinowski tekee työnsä puitteissa jotakin, joka ei miellyttänyt paikallisia miehiä)
