Panun blogissa on kiinnostavaa keskustelua asevelvollisuudesta, mutta koska ketju on nykyisellä formaatillaan venynyt varsin pitkäksi ja koska kommenttini sisältö devioi hieman alkuperäisestä aiheesta, kirjoitan kommenttini omaksi merkinnäkseen, alkaen nimimerkki Radeonin (kommentti 94) huomautuksesta:
Olisi kai parempi että keskusteltaisiin siitä, tarvitseeko maalla ylipäänsä olla kyky puolustautua. Silloin sentään vältettäisi se, että ideologisista syistä asevelvollisuutta vastustavat tyypit yrittävät vedota käytäntöön, tyyliin ”kaikilla muillaki on palkka-armeija”, ”sodat käydään nykyään ydinaseilla”, ”nykyään soditaan nappia painamalla” ja ”tehokkaaseen sotimiseen kykenee ainoastaan Vapaa Valkoinen Libertaarimies”. Voi hyvin olla, että asevelvollisuus on oikeastikin ajastaan jäljellä, en minä tiedä, mutta perustelut ei vakuuta.
Jos puhutaan puolustus- ja pelotetehosta, ei Suomen kohdalla tuntuisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin asevelvollisuusarmeija. Maavoimia ei ole vielä korvattu, mikä näkyy sodissa 'maailman huipullakin'. Yhdysvallat perustaa mahtinsa ilma- ja merivoimiin sekä strategiseen pelotteeseen. Maalla teknologinen etumatka lyhenee, mikä näkyy tietenkin niin Afganistanissa kuin Irakissakin. Tiedän ja myönnän tämän, vaikka vastustan asevelvollisuutta. Minusta tätä vastustusta ei voi varsinaisesti rehellisillä ja painavilla ulkopuolisilla syillä edes perustella, mikäli syyt ovat todellisuudessa eettiset. Real politik –vastustus on asia erikseen; eriävien voimien tuleekin vääntää pragmaattisen hienosäädön tasolla. Sanon siis "EI" ihan omista eettisistä syistäni. Siitä koituu että "ei käy". Lupani tarvitaan, kun kyse on minusta. Solidaarisuus ei lähde ulkoa asetetusta vastuusta.
Kävin itse siviilipalveluksen työskennellen vaikeavammaisten kanssa ja tavallaan rikoin siten tietoisesti omaa etiikkaani vastaan. Jouduin nielemään ylpeyteni ja näyttämään samassa yhteiskunnassa elävien joka sortin kaappikapiaisten ja 'sivarit on homoja'-tason eläjien silmissä siltä, että alistun järjestelmään, koska tahdoin tehdä määrätyllä ajalla jotakin hyödyllistä ja vielä päästä eroon itsessäni tunnistamistani ennakkoluulon ja typologisoinnin vammaisia kohtaan suhtautumistavoista. Tavallaan tämä liittyy niihin kuvastoihin, joihin viittasin Solin uusimman kirjoituksen kommentissani, mutta aivan eri aiheesta.
Se eettinen valinta olisi ollut totaalikieltäytyminen. Kuvittelen kuitenkin, mielestäni hyvin epäröyhkeästi, että kannoin kykyjeni mukaan kohtalaisen korren yhteiskunnan tärkeimpien palveluiden eteen. Tai en oikeastaan näin, vaan kannoin sen tiettyjen ihmisten eteen; sellaisten, joiden tiesin tarvitsevan tukea. Se tuntuu yhä hyvältä, mutta ei vähennä tunnetta, että yhteiskunta on yli vuoden väkivalloin pakotetusta orjatyöstä pitkän pennin velkaa. Tuntuu kohtuulliselta laskea se kahdeksana tuntina päivässä varsinaista työtä (minimipalkoillakin osa on yhä maksamatta). Tämä lisäksi ei ole vielä ollut puhetta koko pakotetun sitomisen ajan ylityökorvauksista, jotka koskevat näiltä mainituilta tunneilta ylitsejäänyttä aikaa. Taukojen puutteesta en kaipaa korvauksia, koska ainakin osassa tapauksia niiden käyttämättä jättäminen oli oma eettinen valintani. Siitä minua siis saa rokottaa. Esimerkki tulee myöhemmin.
On turha vertailla armeijan ja sivarin tuntimääriä ja perustella sillä siviilipalveluksen pidempää kestoa. Molemmissa paikoissa töiden raskausaste ja vaativuus vaihtelee hirveästi palveluspaikasta ja henkilöstä toiseen. Sitä paitsi sivarissa ei edes anneta mahdollisuutta tehdä tavallista työpäivää pidempiä tunteja... siis virallisesti. Ei sillä, että olisin itse edes (ja olen ja olin melko hyvässä fyysisessä kunnossa) jaksanut nosteltuani koko päivän aikuisia ihmisiä ja katsottuani 'asiakkaiden' kaikkien perustarpeiden perään hoitohenkilökunnan puutteesta ja sairaus- ja äitiyslomista kärsivällä alalla ja liian lyhyillä ruokatunneilla ja lakisääteisillä tauoilla. Venähtäneiden työpäivien päätteeksi lysähdin sänkyyni sekä fyysisesti että usein henkisesti täysin poikki.
Vakihenkilökunta oli vuosien tai vuosikymmenten saatossa oppinut ’suvaitsemaan’ asiakkaiden istumista paskat housussa ja kusivana laatoituksella valuen laitoksen aulassa kunnes tauko oli ohitse ja ehkä vielä sen jälkeenkin, mikäli lista saneli jotakin tärkeämpää tehtävää. Kyse ei todellakaan ollut laiskuudesta eikä yleensä huonosta organisaatiostakaan. Ihmisiä oli yksinkertaisesti liian vähän ja melkoinen osa burn-outista johtuvan sairasloman partaalla tai sellaiselta juuri palannut. Minua, jolla vielä oli energiaa, kohtelu kuitenkin kuristi melkoisesti ja irroitin vuoden ajan melko paljon omasta ajastani helpottaakseni tilannetta edes hieman. Onneksi en kuitenkaan toiminut hoitajana, vaan toimenkuvaani kuului paljon sellaista, joka antoi hengähdystauon kokonaisvaltaisesta fyysisestä ja henkisestä hoivan antamisesta, asiakkaan mielentilasta ja käytöksestä riippuomatta (avohoitopotilaathan ovat jo pitkään pyörineet samoissa laitoksissa toispuolihalvaantuneiden kanssa ja kaikkien elämää piristämässä (taas tapauksesta riippuen, tietenkin)). Oma päätökseni, turha valittaa. Työstä itsestään en valita hetkeäkään, tai ehkä ajoittain suurinta väsymystä koskien. Antipatiani kohdistuvat yhteiskunnan rooliin prosessin jokaisessa käänteessä asevelvolisuudesta ja kutsunnoista lykkäyksiin ja Lapinjärven koulutusjaksolta vammaishuoltoon ja –palveluihin.
(yhteiskuntateemainen kuva on viime syksyn Smash Asemin loppumetreiltä)
