maanantai 27. elokuuta 2007

Hyviä syitä herätä varhain

En saanut unta sitten millään, joten odotin valoisaa ja lähdin puoli kuuden aikaan, aamiaisen parvekkeen kirpeydessä nauttittuani ja katuvalojen naksahdettua pois päältä, aamukävelylle. Löysin joutomailla rehottavia parkkipaikkoja, joita en ollut vielä huomannut ja illoista väkivaltaisen levottomia tekevät oliot olivat poissa. Ympärillä leijui varhainen raikkaus saaden virnistämään itselle energisesti ja hengittämään ahneesti suun kautta niin, että kylmä ilma hivelee hampaita. Etäämpänä puisia parakkeja, nurmella miltei huurretta ja arka värisevä usva. Pensasaitojen kätköistä ei löytynyt labyrinttiä, kuten olisi voinut luulla, vaan rehottava, harmaan kasteen verhoama loppukesän puutarha auringonkukkineen, kaaleineen, punavartisine vatukoineen, korkeine viinimarjoineen, viimeisine salaatteineen, ja nyt muistan jälleen, miltä nauriin varret näyttävät. Niiden tuoksu leijui ilmassa väkevänä. Katselin talveksi luistelupaikkoja ja on pakko malttaa odottaa. Ehkä tuo koulun kenttä jäädytetään, en tiedä.


Alkaa siis olla se aika vuodesta, jolloin saa silloin tällöin maustaa aamukahvinsa sentillä vodkaa ja, mikäli ei tiedä sopivaa kriikunapuuta, nauttia sen muuten vain ulkona nurmella alkusyksyn kasvillisuuden lomassa seisten.


Ja päivä on vasta edessä. Näin varhain. On myös aina huojentavaa, ettei kuu ole vielä täysi. Ja voi miten kirkas taivas!

torstai 23. elokuuta 2007

Sulkeiden unohtamisesta


Valveilla kahden tunnin jälkeen
Kahden puolittain peiton alla maatun

Ajatukset vetyä
Elehdintä kuin Hiroshiman valossa
Annan hitaille liikkeille aikansa
Poimin vaatteeni
Sormukseni, vihkon, kyniä
Ylitän narisevan lattian ulottuvuuden
Kukaan ei herää sittenkään
Liukuessani vanhat portaat
Epävarmoin askelin

Aamuyö on pahin aika hereillä
Nykyisin pidän siitä
Kuvittelee alitajunnan
Jalkeilla nukkumattakin
Jokin minussa puuttuu
aina jollakin tapaa vieras osa
Tuttu piha on erilainen
Olemattomatkin vaivat tuntuvat
Eikä edes epätoivo ole hukuttava

Sitä nojaa ymmärrykseen
Kukaan ei varmasti katso

Metsä ulkona tuijottaa takaisin
Kuningaskalastajan sinisenä
Tiedän sen jatkuvan tällaisina hetkinä
tavallista pidemmälle
Sinne voi eksyä
Takapihan metsään
Sekin on unessa
Uneksii menneistä ajoista
Tunnustamatta ihmisrodun asumuksia

Se on ollut suuri
Kuten nyt

Älä kulje metsään
Tiedät välttää sitä
Haamupuut häivyttävät rajan
Huokaus lehvistöissä havisee
vastauksensa ylittäjälle
Tarinat ajalta jolloin ihminen ensi kertaa
Kohtasi sydänpuun
Ikuiselta laholta tuoksuvat sammalet
Pihan takana tummat kuuset aloillaan

Kuten aina
Asettuvat tielle


***


En rohkene metsään
Valvon yksin ihmisenä
Muut uneksivat
Sinäkin uneksit
Toisaalla kaikki
Jotakin olen tehnyt
eikä sovi vetäytyä
Olen lukenut sellaisenkin tarinan




(Runotorstain 56. haaste koskee unia)

torstai 16. elokuuta 2007

Maankiertäjä selättää enkelin, huomenna CocoRosie

Uusin musiikkituttavuuteni on Kirstin Hersh, jolta vasta muutama kappale, etenkin Your Ghost, on ehtinyt päästä ihon pintakerroksen läpi. Palaan herkästi viimeisimpiä popin dominoimia aikoja hallinneeseen CocoRosie’en. Joku tietysti älähtäisi, kun puhun popista, mutta se kertoo perspektiivistäni. Ehdin muuten jo valittaa, etteivät olosuhteet salli huomiselle keikalle osallistumista, mutta kiitos erään myyttisen pedon, saatan ilmoittaa olleeni totaalisen väärässä! Minä tulen olemaan siellä.


Ai niin, uusiin musiikkituttavuuksiin liittyen eniten kuuntelukertoja on CocoRosien jälkeen iTunesissani kerännyt muutama raita eräältä ystävältäni ja aivan kuuntelunautinnon vuoksi.


Allekirjoitin vuokrasopimuksen, mikä tuntuu levottomalta. Otsikko viittaa varhaisempaan parahdukseeni. Suomessa kaikki käy kovin helposti ja olen tottunut kiristelemään asuntoasioissa nykyistä paljon enemmän hampaitani. Tavallaan myös ajatus taajaan muutettuja vuosia seuraanneen tietynlaisen maankiertäjyyden menettämisestä tuntuu haikeahkolta ja jopa hieman kuristavalta, vaikka esimerkiksi taloudelliset seikat puhuvat ihmisen asettumisen puolesta. Entä jalkojen oientelu linja-auton takapenkillä ja kassin laskemisen uuden asuinpaikan lattialle tunne vähintään kuukausittain? Ehdin päästä pienten kantamusten ja vähän omistamisen makuun (siinä määrin, että saatoin jättää pysyvästi taakseni lähes kaiken monivuotisesta työskentelystä jääneen konkreettisen materiaalin ja muistiinpanot – voin taata, että se on valtava määrä paperia...); sen, ettei mikään ankkuroi paikoilleen, elleivät sitten ihmiset. Kuitenkin ystävien luokse palaaminen tuntuu aina hyvältä, lauloivat Metrotytöt mitä hyvänsä jotenkin yllättävän käänteen saavassa kappaleessa Ethän minua unhoita. Lisäksi jatkuva siirtyminen on vienyt parhaan terän ajattelutyöltä ja halu ryhtyä johonkin selväpiirteiseen ja massiiviseen projektiin on valtava. Jos sellaisen tarpeeksi haastavan käsiini saan, teen hyvää jälkeä. Mutta entä sellaiset korkeudet, joista näkee alla avautuvat laajat tanteret? Tästä eteenpäin matkaamisen ja siirtymisen samanaikaisesta toivosta, ongelmattomuudesta ja toisaalta liikettä ennakoivasta haikeudesta kertoo merkinnän loppuun rohkenemani The Fifth Dimension’in Up, Up and Away:


Would you like to ride in my beautiful balloon
Would you like to ride in my beautiful balloon
We could float among the stars together, you and I
For we can fly we can fly
Up, up and away
My beautiful, my beautiful balloon


The world's a nicer place in my beautiful balloon
It wears a nicer face in my beautiful balloon
We can sing a song and sail along the silver sky
For we can fly we can fly
Up, up and away
My beautiful, my beautiful balloon


Suspended under a twilight canopy
We'll search the clouds for a star to guide us
If by some chance you find yourself loving me
We'll find a cloud to hide us
We'll keep the moon beside us


Love is waiting there in my beautiful balloon
Way up in the air in my beautiful balloon
If you'll hold my hand we'll chase your dream across the sky

(…)

maanantai 13. elokuuta 2007

Paljastavista kielikuvista ja runoilijan jälkikäteistä kaunopuheisuutta vastaan

Tuntuu heti väärältä, tai että jokin ei ole kohdallaan, kun vapaus taipuu jonkun suussa geometriseen muotoon tai rakkaus nimettäväksi paikaksi. Aika yksin ei kasvata vanhaa tammimetsää, polje siihen ihmiselle näkyviä polkuja, kaarnan väliin halkeamaa, jonne katoaa naarmuinen pikkuauto, tarttuu nukkainen hansikas.


Tultasyöksevän linnun celeb look-alikes





Via Junakohtaus

perjantai 10. elokuuta 2007

Keskipäivän melankoliaa



Kuuntelen hieman Zen Café'ta omiskummallisessa lauluittain muuntuvassa melankoliassa velloen, muutamiin lokeihin eksyen ja tuolissa pyöriskellen.

Tämä surumielisyys ja hienoinen saamattomuus liittyy silloin tällöin herkästi edellisessä kirjoituksessani kuvaamaani kaupunkiympäristöön. Kallion viehättävällä ja sirolla rosoisuudella on tässä osansa. Ihminen ja Taivas on kirkas ja napakka herättävät yleisen murheellisen, mutta toiveikkaan tunteen kadulla vastaan tulevasta ihmisistä. Ne lukeutuvat kappaleisiin, jotka korjaavat suhdetta elämään ja saavat aikaan tunteen perspektiivin elämään oikeinkalibroitumisesta.

Minun kaupunkini jää merkityksettömäksi Helsingissä, mutta palautuu vähemmän keskeisiin tai hyvinkin pieniin kaupunkeihin, tarpeeksi jollaisessa olen itsekin asunut. Vertaan sitä kuitenkin pikemminkin nuoruuden ystävieni kokemuksiin kuin omiini. Taidan surra enemmän toisia kuin itseäni.

Hei sulle paskainen koira
missä sun emäntäs on
hei teille haalaripukuiset miehet
korkeat rakennukset

Kappaleesta Kannattaako tunnustaa, jos pettää tulee mieleen Tyttöjen pukuhuoneessa aiheesta käyty keskustelu, jonka jälkeen olen kokenut outoa epäluuloisuutta tuntemattomia ihmisiä kohtaan ja yrittänyt tuloksetta arvuutella kadulla, kuka saattaisi edustaa surettavan salailevia ja avoimuudelta tilaisuuden kiistäviä ajattelutapoja. Hieman kuin sanoisi, että ota, mitä saat, älä toivo liikoja, suotta edes yrität, kuten eräässä lokissa vaikutetaan usein pohditun. Näistä kaikista hämmennyin. Säpsähdän luukusta putoavaa postia. Täytyisikö olettaa, että kehon asennon hahmottamiselle olennainen tasapainoaistini on kehittymätön? Vaikka olen kokenut oloni painottomassa tilassa kääntyileväksi kosmonautiksi tämänkin maan pinnalla?

Taxi tuntuu koskettelevan epäluuloisesti joitakin näistä samaisista ihmisistä ja irtosuhteista. tämä kaikki tapahtuu ympärilläni ja silloin kun kohtaan ilmiön jonkun ihmisen muodossa itse, ei kuvatusta vapauttavan ja ahdistavan ajattelemattomuuden flair'ista ole jäljellä mitään. Rypistelen otsaani ja yritän saada otetta vieraista elämänmuodoista. Ne hipaisevat joskus taiteen kautta ja miltei ymmärrän lyhyen hetken ajan. Esteettinen momentti tulisi voida pitkittää samaan tapaan kuin elokuvan Cabaret nimi -show tune, jotta voisi simuloida kokemuksen pohdiskelematta kauttaaltaan läpi ja kiinnittää tapahtuneeseen huomiota vasta jälkikäteen. Ehkä vika on siinä, että olen esteetikko ja romantikko ja mitä vielä, sillä konservatiivi en ole... paitsi kun kaikki on jo kyseenalaistettu tyhjiin.

Syvimpään suonsilmään tai sisälle sankkaan metsään johtavasta aukosta solahtaa Älä tee, enkä vastustele, vaan seuraan perässä. Kuuntelen sen kahdesti enkä saa tapailtua oikeita sanoja. Jostakin syystä mieleen välähtää kuvia Holdstockin Alkumetsän poluista, joilla unohtuu, että huominen päivä tulee. Itse asiassa on parempi, jos vajoan nyt hieman ajatuksiini, sillä ne upottavat ja olen oppinut luottamaan siihen.

***

Sinä olet sillä tavalla niin viaton
että uskot aivan kaiken mitä minä sanon
sinä uskot jos kerron että oot kaunis

Ja se on totta, enhän minä valehtele
mutta paljon on kiinnostavampaa se
miksi minä sen sinulle kerron

Älä tee minun kanssani mitään sellaista
jonka voisit säästää siihen
kun sinulla on mies jonka todella tahdot



(kuvassa Dürerin Melencolia; lainaukset Zen Café'n kappaleista Paskainen koira ja Älä tee)

tiistai 7. elokuuta 2007

Liikkumatilasta ja huomautus haamupäivityksistä



Haluni olla liikkeessä ei sovellu kaupunkien kitsaan kokoisiin asuntoihin. Helsingin keskustan yksiöiden ja kaksioiden pienet huoneet lamaannuttavat minut. Jos en saa liikkua spontaanisti, yrittäen esimerkiksi seistä tai kävellä käsilläni silloin kun huvittaa, ilman vaaraa tuhota jotakin, en yksinkertaisesti liiku. Kuitenkin jonkin sortin kinesteettisyys on minulle siinä määrin itsestään selvää, että täydellinen pysähtyminen on tietoinen teko, liike ei. Helsingin lähiössä tilaa on hieman enemmän ja taipumukseni virkoaa. Pyörin, vääntelehdin, venyttelen, kävelen edestakaisin, teen ajatellessani kevyitä harjoituksia, tunnustelen kehollisuuttani, jännityn ja pyrin tiedostamaan eleeni. Eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, kuinka koen halua tarttua pikemminkin tilaisuuksiin liikkua kuin olla liikkumatta, tehdä täydellisen eleen puolihuolimattoman sijaan. Se tuntuu hyvältä. Katson kaihoten ulos auringonpaisteeseen, kun pitäisi ja pitää pysyä sisätiloissa työskentelemässä. En ole kerrostaloeläjä kuin pakon sanelemana. Vaisto houkuttelee koko ajan luontoon, jonnekin, missä on tilaa liikkua vain oman kehon rajojen hillitsemänä. Onneksi kuvittelen saavani pian hieman tilaa. Sitä ei ole tarkoitettu täytettäväksi, vaan varjeltavaksi. Halu sännätä vauhtiin sen itsensä vuoksi polttelee hengityksessä ja tuntuu kauniilta.

Haamupäivitysten pitäisi muuten olla nyt hallinnassa. Seurasin Eufemian antamaa linkkiä ja annoin lokilistalle, ymmärtääkseni, Atom-syötteen osoitteen. Toivottavasti.

Ajatuksen sivupolku. Oivalsin noin viisitoista minuuttia sitten, että minulla minulla on 'herkkä' isä, joka halaa poikaansa ainakin pidempien poissaolojen jälkeen nähtäessä tai sellaisen odottaessa. Siitä herkkyydestä kyllä tiesin ennestäänkin ja arvostan sitä, joskin olen itse fyysisesti perheeni suhteen huomattavasti pidättyvämpi; ilman mitään varsinaista syytä. Asian ydin on kuitenkin se, että kiinnitin ensimmäistä kertaa vertailevaa huomiota kaikkiin isiin. Halaavatko isät poikiaan?


(kuvassa symbolistimaalari Jean Delvillen The Treasures of Satan)

lauantai 4. elokuuta 2007

King's Collegen poikakuoro


Cambridgen King’s Collegen Stephen Cleoburyn johtama poikakuoro tarjosi monessa suhteessa ihastuttavan konsertin keskiviikkoiltana Vanhassa kirkossa. Ohessa käytiin Herramme kasvojen alla kamppailu, jossa heikot ja myöhäiset sortuivat paikoille pylväiden takana; kirkkoarkkitehtuuri tukee jehovantodistajien visiota. Kaiken konservatiivisen ja korkeakulttuurisen taajaan fetisoiva ystäväni oli silminnähden haltioissaan ja nojautui edessä olevalle riville saakka übersöpöjen brittikoulupoikien (taskukokoisesta traumaattisen näköisestä harrypotterista joukkoon collegeikäisiä knihtejä) ilmestyessä (luulen, että yhteydessä on sopivaa puhua Ilmestyksestä) kirkon etuosaan.


Ensimmäisen melko virkistävän Thomas Weelkesin osuuden urkusoolo tainnutti minut ennalta-arvattavaan horteeseen. Jos minulla olisi ollut juoma, olisin olettanut siihen lipsautetun jotakin. Kesäkuussa kauhukseni torkahdin Kallion kirkossa urkukonsertin aikana ja olin luultavasti koko loppukonsertin helakan punainen. Ainoa urkuartisti, josta olen innostunut on joskus muinoin Kalevi Kiviniemi Lahdessa. Hän soitti kuin paholainen. Siirtymä Tomkinsis Gibbonsin, Bachin ja Brahmsin kautta Mendelssohniin jäi siis hämärän peittoon lukuunottamatta sitä, että olin huomaavinani 1500-1600-lukujen angliteosten tyytyvän ylistämään Herraa ja Davidin aistien tarkkaavaisuutta, siinä missä 1600-1700-lukujen saksalaiset alkavat esittämään kysymyksiä, kuten ”Warum ist das Licht gegeben?” – tästä syystä luen saksalaisia filosofeja hyvin valikoivasti, ystäväni ei. Siksi häneen myös vetosi kuoroakin askarruttanut jo Brahmsin esittämä kysymys, minua ei. Kylläpä häntä ärsyttää lukea tämä.


”O Clap Your Hands Together” kirkkaalla brittiaksentilla ei voi olla evokoimatta Pythoneita. Kyllä, soimaan itseäni tästä assosiaatiosta. Mieluummin vielä pitkitetty ja metodinen paino ensimmäiselle sanalle. Tästä tulikin mieleeni, että miksi kirkkokonsertissa, vaikkei siellä jumalanpalvelusta pidettäisikään, pitää taputtaa. Vastustan ajatusta siitä, että etiketti yliajaa estetiikan. Tuntuu perinpohjaisen julmalta, että ensin virityn herkkään ja pohdiskelevaan teokseen, jota aina vääjäämättä seuraa käsien läpytyksen myrsky! Onko se kirjoitettu taideteoksen osaksi, onko, häh?!


Mikähän ihmisiä muuten kuorolaulussa viehättää? Spekuloin ystävälleni, että kenties moni sanoisi, että ihmisäänien yhteistyö, kokonaisuus. Sanoin myös, että en itse ajattele samalla tapaa, kuin miten olin päättänyt toisten ajattelevan. Sydämeni pakahtui ajatuksesta, jossa vuorollaan kunkin kuoron jäsenistä passiot saivat teoksen mittaisessa ihmiselämässä tilan omaäänisille intohimoilleen, aivan kuin kuoronjohtajaa ei enää edes olisi olemassa. Kuoro on odottamista, sen laulannan tuleminen toteen yksilön toteutumista.


Parituntinen (? en katsonut kelloa) konsertti oikeastaan vasta alkoi minulle lopun 1900-luvun esityksissä. Eritoten Arvo Pärt’in The Beatitudes herätti minut taisteluun (vaikka ei kai sen kuuluisi), jota en havahduttuani kuitenkaan nähnyt käytävän missään. Pärtin teoksessa äänimaailma aivan erityisesti herätti minut edellä kuvaamaani yksittäisen ihmisen passioiden teemaan. Howell’sin Collegium Regale, Te Deum päätti varsinaisen konsertin ansiokkaasti, jonka jälkeen tarjottiin vielä encore, jonka tiedot olen vailla minkäänlaista autuutta unohtanut, mutta se ei ollut Pärtin veroinen.


Poistuin käsien läpytys mielessäni päällimmäisenä, kuten poistun elokuvateatterista popcornin haju ja lopputekstien aikana näkymäni peittämään nousevat ihmiset mielessäni.