Cambridgen King’s Collegen Stephen Cleoburyn johtama poikakuoro tarjosi monessa suhteessa ihastuttavan konsertin keskiviikkoiltana Vanhassa kirkossa. Ohessa käytiin Herramme kasvojen alla kamppailu, jossa heikot ja myöhäiset sortuivat paikoille pylväiden takana; kirkkoarkkitehtuuri tukee jehovantodistajien visiota. Kaiken konservatiivisen ja korkeakulttuurisen taajaan fetisoiva ystäväni oli silminnähden haltioissaan ja nojautui edessä olevalle riville saakka übersöpöjen brittikoulupoikien (taskukokoisesta traumaattisen näköisestä harrypotterista joukkoon collegeikäisiä knihtejä) ilmestyessä (luulen, että yhteydessä on sopivaa puhua Ilmestyksestä) kirkon etuosaan.
Ensimmäisen melko virkistävän Thomas Weelkesin osuuden urkusoolo tainnutti minut ennalta-arvattavaan horteeseen. Jos minulla olisi ollut juoma, olisin olettanut siihen lipsautetun jotakin. Kesäkuussa kauhukseni torkahdin Kallion kirkossa urkukonsertin aikana ja olin luultavasti koko loppukonsertin helakan punainen. Ainoa urkuartisti, josta olen innostunut on joskus muinoin Kalevi Kiviniemi Lahdessa. Hän soitti kuin paholainen. Siirtymä Tomkinsis Gibbonsin, Bachin ja Brahmsin kautta Mendelssohniin jäi siis hämärän peittoon lukuunottamatta sitä, että olin huomaavinani 1500-1600-lukujen angliteosten tyytyvän ylistämään Herraa ja Davidin aistien tarkkaavaisuutta, siinä missä 1600-1700-lukujen saksalaiset alkavat esittämään kysymyksiä, kuten ”Warum ist das Licht gegeben?” – tästä syystä luen saksalaisia filosofeja hyvin valikoivasti, ystäväni ei. Siksi häneen myös vetosi kuoroakin askarruttanut jo Brahmsin esittämä kysymys, minua ei. Kylläpä häntä ärsyttää lukea tämä.
”O Clap Your Hands Together” kirkkaalla brittiaksentilla ei voi olla evokoimatta Pythoneita. Kyllä, soimaan itseäni tästä assosiaatiosta. Mieluummin vielä pitkitetty ja metodinen paino ensimmäiselle sanalle. Tästä tulikin mieleeni, että miksi kirkkokonsertissa, vaikkei siellä jumalanpalvelusta pidettäisikään, pitää taputtaa. Vastustan ajatusta siitä, että etiketti yliajaa estetiikan. Tuntuu perinpohjaisen julmalta, että ensin virityn herkkään ja pohdiskelevaan teokseen, jota aina vääjäämättä seuraa käsien läpytyksen myrsky! Onko se kirjoitettu taideteoksen osaksi, onko, häh?!
Mikähän ihmisiä muuten kuorolaulussa viehättää? Spekuloin ystävälleni, että kenties moni sanoisi, että ihmisäänien yhteistyö, kokonaisuus. Sanoin myös, että en itse ajattele samalla tapaa, kuin miten olin päättänyt toisten ajattelevan. Sydämeni pakahtui ajatuksesta, jossa vuorollaan kunkin kuoron jäsenistä passiot saivat teoksen mittaisessa ihmiselämässä tilan omaäänisille intohimoilleen, aivan kuin kuoronjohtajaa ei enää edes olisi olemassa. Kuoro on odottamista, sen laulannan tuleminen toteen yksilön toteutumista.
Parituntinen (? en katsonut kelloa) konsertti oikeastaan vasta alkoi minulle lopun 1900-luvun esityksissä. Eritoten Arvo Pärt’in The Beatitudes herätti minut taisteluun (vaikka ei kai sen kuuluisi), jota en havahduttuani kuitenkaan nähnyt käytävän missään. Pärtin teoksessa äänimaailma aivan erityisesti herätti minut edellä kuvaamaani yksittäisen ihmisen passioiden teemaan. Howell’sin Collegium Regale, Te Deum päätti varsinaisen konsertin ansiokkaasti, jonka jälkeen tarjottiin vielä encore, jonka tiedot olen vailla minkäänlaista autuutta unohtanut, mutta se ei ollut Pärtin veroinen.
Poistuin käsien läpytys mielessäni päällimmäisenä, kuten poistun elokuvateatterista popcornin haju ja lopputekstien aikana näkymäni peittämään nousevat ihmiset mielessäni.
