Päädyin vaihteeksi riipustamaan netistä pienen ilmaisen MBTI-testin, joka lykkäsi tulokseksi aiheellisesti INFJ:n, eli Keirseyn the Counselorin ja suunnilleen saman Heissillä ja Buttilla. I: 56 N: 75 F: 38 J: 44 Ajatuksen testin esiin kaivamiselle sain Minhin lokista. Jung ja psykodynaamiset teoriat ovat aina olleet niin viihdyttäviä, että on sääli, ettei niille ole käyttöä akateemisessa kirjoittamisessa, ellei sitten tutkimuskohteena tai metaforien juurruttajina käsitteiden historiallisessa tutkimuksessa. Haikailen menneitä. *huokaus*
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
maanantai 19. marraskuuta 2007
Naivista naturalistisen essentialismin kritiikistä
Minua pyydettiin ratkaisemaan mitä merkitystä uusvasemmistolaisella, antinaturalistisella, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja marginalisoitujen ryhmien identiteeteistä puhuvalla Cultural Theory/Studies -johdannolla voisi olla uskontotieteelle. Mietin tapoja kertoa, että ei mitään, ellei sitten varoittavana esimerkkinä tieteen politisoitumisesta (ei siis sovelluksen, vaan kuvauksen), Derridan lukemisesta amerikkalaisen kirjallisuudentutkimuksen innolla ja naturalististisen essentialismin samaistamisesta luonnontieteellisessä tutkimuksessä harjoitettuihin (ei niistä uutisoituihin ja moraalisen kielen artefakteiksi omaksuttuihin) kehoa koskeviin tietämisen käytänteisiin.
Ja hybridisyyttä varten tarvitsee olettaa jotakin essentiaalista yhdistettäväksi. Kulttuurintutkimuksessa taitaa kuitenkin olla ongelmallista, mikäli sen tekee tutkija itse sen sijaan, että kuvaisi tutkimuskohteen harjoittamia essentiaaliseksi puhdistamisen tapoja. Kulttuurifenomenologinen analogia ei tarkoita oman käytänteensä ulkopuolista suhdetta kuvattavien ilmiöiden välillä.
Ja hybridisyyttä varten tarvitsee olettaa jotakin essentiaalista yhdistettäväksi. Kulttuurintutkimuksessa taitaa kuitenkin olla ongelmallista, mikäli sen tekee tutkija itse sen sijaan, että kuvaisi tutkimuskohteen harjoittamia essentiaaliseksi puhdistamisen tapoja. Kulttuurifenomenologinen analogia ei tarkoita oman käytänteensä ulkopuolista suhdetta kuvattavien ilmiöiden välillä.
Your wealth as my wealth
Englannin monarkin johtama Commonwealth on hupaisa nimi periaatteelle, jolla iberialaisten Etelä-Amerikasta kärräämien jalometallien myötävaikutuksella teollistunut Iso-Britannia varmisti eurooppalaisen alueensa ulkopuoliset luonnonvarat saatavilleen. Siis kenen yhteinen?
Nykyisin tärkein Kansainyhteisön tarjoamista lohdukkeista lienee onnekkaampien mahdollisuus voittaa Englanti kriketissä.
Nykyisin tärkein Kansainyhteisön tarjoamista lohdukkeista lienee onnekkaampien mahdollisuus voittaa Englanti kriketissä.
perjantai 16. marraskuuta 2007
Milibandin Rax; kiireessä laihaa, mutta runsaasti - poliittisen slow-foodin vastaisuudesta
Ison-Britannian ulkoministeri David Miliband on esittänyt, että EU:n laajentuminen on sen paras työkalu alueellisen poliittisen tasapainon saavuttamisessa ja kehottaa jatkamaan laajentumista euroopan ulkopuolelle. Ilmeisesti aikaisemman hätiköidyn lisälaajentumisen seurauksena kärsitty unionin sisäisen poliittisen yhtenäisyyden puutteet ja talouksien vakauden kriteerin alitukset eivät Milibandia ja kumppaneita huoleta.
Ajatus on sinänsä hyvin hieno (kuten nyt vaikkapa tyhjän pantiksi jäänyt Kansainliitto), eikä tässä todellakaan ole kysymys kansallisesta tai elinkeinoelämän nurkkakuntalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei jo ennestään hallinnollisesti heikko ja vain epämääräistä jäsenvaltioidensa kansan arvostusta nauttiva EU ole kyllin voimakas pitämään kurissa mitään yksittäisten jäsenmaiden äärikansallisia hallituksia laajempaa epävakautta luovaa tekijää. Jo Puola onnistui panemaan kapuloita rattaisiin, eikä kosmopoliittsen sivistyksen arvostus ole kai sitten kylmän sodan ollut muuallakaan itäeuroopassa entisenlaista. Eikä sekään, että euroopan äärioikeistolainen koalitio juuri kompastui ollut millään muotoa väistämätontä.
Tahtomatta kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, EU:n rakentamisessa ja laajentamisessa tulisi huomioida, kuinka hitaasti kansainvälisen hallinnon muutokset tapahtuvat sekä se, mitä liian nopeille territoriaalisen poliittisen vastuun omaksujille on historiassa Rooman valtakunnasta Kansainliittoon (vaikkapa tosiaan) käynyt. Ensin olisi syytä kehittää Unionia tavalla, joka kykenisi vakauttamaan Balkanin poliittisen epävakauden aivan naapurissa ja vakuuttamaan myös Norjan liiton tarpeellisuudesta. Itse asiassa Milibandin väitteessä, että EU on olennaisesti muuttunut ja avautunut ryhtyessään lisälaajennukseen haiskahtaa Britannian oma vastahakoisuus edetä taloudellisen ja arvoihin liittyvän integraation tiellä. Euro ei kiinnosta ja Human Rights Actia on toistuvasti soimattu ulkopuolisena puuttumisena Ison-Britannian sisäisiin asioihin, vaikka Alasdair MacIntyreä ei enää tarvitse pelätä. Paljastaisiko Britannian oma rooli juuri Kansainliiton pystyttämisessä sen, millaisia tuloksia tälläkin lausunnolla toivotaan saatavan aikaan? Miliband taitaa kannattaa "Kevyt-EU:ta". Onkin ymmärrettävää, että Milibandin huomio keskittyi hänen Belgiassa pitämässään puheessa pikemminkin protektionismin vastustamiseen (brittiläisen lihan vientiä silmällä pitäen?), huoleen rosvovaltioista (Iran, Irak, Syyria, Pohjois-Korea), energiaturvallisuuteen (Venäjän politiikka yhdessä eristämättömiin ja tiivistämättömiin englantilaisiin asumuksiin?) ja ilmastonmuutoksesta (josta puhutaan lähinnä poliittisen johdon parissa).
Ekosysteemin onneksi brittien hyperkonsumerismi ja ylenkatse (enkä tosiaan puhu hallituksesta) ilmastonmuutosta kohtaan on sitä luokkaa, että pian jäätiköt sulavat, Lontoo jää veden alle ja poliittinen geografia kääntyy Britanniassa ylösalaisin. Jäljelle jäävästä Englannista tulee Skotlannin kehitysagendan varassa oleva takapajula, jolla ei ole edes omaa öljyä.
Jos murenee, toivottavasti manner-euroopan rannoille uivilta briteiltä edellytetään vastaavaa kansalaisuustestiä kuin Britanniaan kotiutuvilta nyt ja kysytään muun muassa presidenttien syntymäpäiviä. Ja, kaikki kunnia Britannian kieltenopetukselle, ei tietenkään englanniksi.
lauantai 10. marraskuuta 2007
Viimeaikaisista surmatöistä ja keskustelun kovaäänisestä hukuttamisesta
Poikkean tähän vain raapustamisen lomasta toivottelemaan parempaa marraskuuta kuin tähänastiset merkit antavat ymmärtää. Ajatuksen hämärä saa ihmiset syyttelemään toisiaan ja selittämään yksien valintoja toisien teoilla tai kolmansien vastuuttomuudella. Viittaan tietenkin Jokelan surmiin. Harmittaa nähdä, kuinka vastoin yksilö itse ilmaisemia motiiveja syy vieritetään väkivaltaisin elkein vanhempien tai tyttöystävien niskoille. Ja jos jotakin ulkopuolista olisi syytä katsella erityisen kriittisin silmin, niin tällöin se joukko ovat mielestäni ne, jotka uutisoinnin mukaan ovat surmatyöt omasta näkökulmastani toki puolustelemattomalla tavalla toteuttaneen koulukiusaamisen takana. Otetun kaltaisesta ei vastuuta voi kuitenkaan kantaa kukaan ihminen. Ei yksittäinen ampuja, ei oikeuslaitosta palveleva tuomari, eikä maanpuolustaja. Jos voisi, silloin vastuun kantaisi ampuja yhtä hyvin kuin jokainen tappamisen oikeuttava henkilö.
On ikävää nähdä myös surmaajan kotisivujen ja muun nettimateriaalin katoavan, sillä sen olemassaolo ei olisi ehkä ainoastaan uhkaavaa ja vastaavia tekoja inspiroivaa, vaan opettavaista. Ehkä se myös muistuttaisi siitä, että Auvinenkin oli ihminen, ja että ihminen kykenee rujoihin tekoihin ilman, että se liittyy mihinkään patologiaan, mielenvikaan, kasvatukselliseen ongelmaan tai ilman, että edes rikollisuus lain silmissä sitä onnistuu kuvaamaan. Onko niin vaikeaa nähdä jokaisessa surmaajassa myös aivan tavallisen ja rauhanomaisen elämän ja kyvyn ystävyyteen merkit? Ihmisten lauma- ja mediakäyttäytymiseen sopii kuvaannollinen, kyllin vanha vertaus rottiin tai hyeenoihin. Teon tuomitseminen ei vaadi kommervenkkeja, eikä yksilöä suurempia selityksiä. Se ei myöskään vaadi ulkopuolisten verta shokin rituaaliseen lievittämiseen.
Eikä ihmisen tarvitse olla edes surmaaja, vaan kyllin avoin elämän ylistäminen riittää, kuten valokuvaaja Sally Mannin saaman kahtalaisen julkisuuden tapauksessa.
***
Palaan kirjoittamaan vähemmistö- ja alkuperäiskansojen oikeuksista, mutta eettisen ääneni keskittyneisyys järjestelmään ja säätelyn koherenssiin saa tekstin tuntumaan vieraalta suhteessa lähes kaikkeen materiaaliini. Aina, kun palaan aiheen piiriin, vaatii kohtuutonta ponnistelua luovia reitti aiheeseen liittyvien herkkänahkaisuuksien lomitse. Huomiot perustoista, joille argumentit rakentuvat hukkuvat samankaltaisen säikähtyneen radikalismin mekkalaan kuin Jokelan tapauksessa. Kuolleita vain on kentällä molemmin puolin. Ihmisoikeudet pelastavat, ihmisoikeudet diskriminoivat. Keskustelu valitsee herkästi keskustelijan puolen vastalauseista riippumatta. Radikalisoitunut keskustelu esimerkiksi vähemmistöoikeuksista, kulttuurisodista tai sukupuolten tasa-arvosta määrittelee helposti myös keskustelusta irroittautuneet, mutta samaa aihetta sivuavat, aivan kuin ihmisten vuorovaikutus tapahtuisi tilassa, jossa pätevät magnetismin, painovoiman tai keskipakoisuuden kaltaiset fysikaaliset voimat. Ei ihme, että metaforat on otettu niin todesta.
Tässä en ota huomioon sitä, että yhden hetken diplomaatti kokoaa hänkin tarvittaessa joukkonsa yhtä niistä osapuolista vastaan, jota on ollut ensin rauhoittamassa. Tilaisuuden ja panosten vain täytyy olla oikeat. Sotametafora. Tämän kauhean jakomielisyyden poliittisen liberalismin ja realismin välillä ratkaisee vain yhtä painava käytännöllisesti orientoitunut idealismi. Täytyy yrittää parasta kuviteltavissa olevaa hankalimpia vallitsevia olosuhteita vastaan.
Topeliuksen Maamme -kirjan (löysin muuten Kirjamessuilta kauniin vuoden -44 kappaleen teosta, joka on omistettu ja lahjoitettu jokseenkin heti painosta päästyään) hämäläisen lailla olen kököttänyt aloillani päättäen olla mihinkään ryhtymättä ennen kuin olen ajatellut asian kaikki puolet varsin tarkkaan. Sitten teen kaiken kerralla. Lieneekö myytti.
Ja illalla matkustan entiselle kotipaikkakunnalle etsiäkseni huomenna viimeisiä suppilovahveroita ja karpaloita, laittaakseni lounaan kirpeän metsän helmassa, jos ei sada räntää.
(kuvassa Dave McKeanin Optimisti)
On ikävää nähdä myös surmaajan kotisivujen ja muun nettimateriaalin katoavan, sillä sen olemassaolo ei olisi ehkä ainoastaan uhkaavaa ja vastaavia tekoja inspiroivaa, vaan opettavaista. Ehkä se myös muistuttaisi siitä, että Auvinenkin oli ihminen, ja että ihminen kykenee rujoihin tekoihin ilman, että se liittyy mihinkään patologiaan, mielenvikaan, kasvatukselliseen ongelmaan tai ilman, että edes rikollisuus lain silmissä sitä onnistuu kuvaamaan. Onko niin vaikeaa nähdä jokaisessa surmaajassa myös aivan tavallisen ja rauhanomaisen elämän ja kyvyn ystävyyteen merkit? Ihmisten lauma- ja mediakäyttäytymiseen sopii kuvaannollinen, kyllin vanha vertaus rottiin tai hyeenoihin. Teon tuomitseminen ei vaadi kommervenkkeja, eikä yksilöä suurempia selityksiä. Se ei myöskään vaadi ulkopuolisten verta shokin rituaaliseen lievittämiseen.
Eikä ihmisen tarvitse olla edes surmaaja, vaan kyllin avoin elämän ylistäminen riittää, kuten valokuvaaja Sally Mannin saaman kahtalaisen julkisuuden tapauksessa.
***
Palaan kirjoittamaan vähemmistö- ja alkuperäiskansojen oikeuksista, mutta eettisen ääneni keskittyneisyys järjestelmään ja säätelyn koherenssiin saa tekstin tuntumaan vieraalta suhteessa lähes kaikkeen materiaaliini. Aina, kun palaan aiheen piiriin, vaatii kohtuutonta ponnistelua luovia reitti aiheeseen liittyvien herkkänahkaisuuksien lomitse. Huomiot perustoista, joille argumentit rakentuvat hukkuvat samankaltaisen säikähtyneen radikalismin mekkalaan kuin Jokelan tapauksessa. Kuolleita vain on kentällä molemmin puolin. Ihmisoikeudet pelastavat, ihmisoikeudet diskriminoivat. Keskustelu valitsee herkästi keskustelijan puolen vastalauseista riippumatta. Radikalisoitunut keskustelu esimerkiksi vähemmistöoikeuksista, kulttuurisodista tai sukupuolten tasa-arvosta määrittelee helposti myös keskustelusta irroittautuneet, mutta samaa aihetta sivuavat, aivan kuin ihmisten vuorovaikutus tapahtuisi tilassa, jossa pätevät magnetismin, painovoiman tai keskipakoisuuden kaltaiset fysikaaliset voimat. Ei ihme, että metaforat on otettu niin todesta.
Tässä en ota huomioon sitä, että yhden hetken diplomaatti kokoaa hänkin tarvittaessa joukkonsa yhtä niistä osapuolista vastaan, jota on ollut ensin rauhoittamassa. Tilaisuuden ja panosten vain täytyy olla oikeat. Sotametafora. Tämän kauhean jakomielisyyden poliittisen liberalismin ja realismin välillä ratkaisee vain yhtä painava käytännöllisesti orientoitunut idealismi. Täytyy yrittää parasta kuviteltavissa olevaa hankalimpia vallitsevia olosuhteita vastaan.
Topeliuksen Maamme -kirjan (löysin muuten Kirjamessuilta kauniin vuoden -44 kappaleen teosta, joka on omistettu ja lahjoitettu jokseenkin heti painosta päästyään) hämäläisen lailla olen kököttänyt aloillani päättäen olla mihinkään ryhtymättä ennen kuin olen ajatellut asian kaikki puolet varsin tarkkaan. Sitten teen kaiken kerralla. Lieneekö myytti.
Ja illalla matkustan entiselle kotipaikkakunnalle etsiäkseni huomenna viimeisiä suppilovahveroita ja karpaloita, laittaakseni lounaan kirpeän metsän helmassa, jos ei sada räntää.
(kuvassa Dave McKeanin Optimisti)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
