Sosiaalipornografinen yarrritus.

Kuuliaisen oppipojan lailla maestrejen Soli ja Dorian jalanjälkiä seuraten kurkistin paljonko lukemattomia opuksia nyt sitten hyllyissä todella olikaan.

Olen Solin ja feng shuin kanssa samaa mieltä siitä, että mitään keskeneräistä ei saa jäädä nurkkiin lojumaan ja vaihteeksi enimmäkseen itsekseni asuessani se on myös realististinen tavoite. Kyse on tosin vain siitä, että ihminen on tyytymätön jättäessään omat ihanteensa toteuttamatta. Miltei naapurissa asuu ihminen, joka saattaisi olla hyvin tyytymätön, mikäli hänen kotinsa olisi feng shuin oppien mukaan järjestetty.

Kesken on lähinnä kirjoja, tekstejä ja kuvia, mutta se on asiain luonnollinen tila. Saadut kortit ovat omassa laatikossaan, kaikki käyttöohjeet omassa paikassaan kuittien keralla, paitsi tietokoneeseen liittyvät materiaalit keskenään samassa paikassa, joka on eri kuin muiden manuaalien sijainti. Näitä kaikkia on tosin useampia laatikollisia kynien ja vanhojen muistivihkojen ja hengentuotteiden sekaan sotkeutuneena ajalta, jolloin en pannut asioita omille paikoilleen. Niistä ei tule ottamaan kukaan selvää edes tuomiopäivänä, mikä voi koitua pelastuksekseni. Viralliset asiakirjat löytyvät yhden oven takaa ja ainakin uusimmat lähettäjän mukaan kansioon lajiteltuina. Luonnollisesti ei kuitenkaan siten, että asuntoon (säälin arvoinen) rosvo ei pääse ilman päänvaivaa papereista hyötymään. Vuosien takaiset asiakirjat saavat pinoutua. Byrokratia ei ansaitse yhtään enempää huomiota ja aikaa kuin sille on pakko suoda.

Tietokirjoja löytyy lähes tyystin lukemattomina verrattaen pieni osuus eli ainoastaan 26. Suomen lakia (2001) olen lukenut vain vähän. Sanakirjoja ja vastaavia en laske mukaan. Runohyllystä olen lukenut kaiken, vaikka se ei kovinkaan mittava olekaan. Jopa Pekka Piirron kamalan Eleusiksen ja Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin. Kaunokirjallisuudesta on lukematta peräti 21, joista osan olen aloittanut. Eniten kauhistuttaa se, että en ole saanut aikaiseksi lukea Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Joycen Odysseusta ja Huxleyn Uljas uusi maailmaa. Roskakorista keräämäni englanninkieliset Dragon Lance-sarjan mukaelmat eivät kauhistuta lainkaan. Sarjakuvat olen aikoinaan lukenut kaikki, useimmat moneen otteeseen. Sokalin Amerzonian luin äskettäin uudestaan.

Tovereilta lainattuja kirjoja on aloittamatta kolme kappaletta: Donna Harawayn Simians, Cyborgs, and Women, Neil Gaimanin Fragile Things ja Arnold J. Toynbeen Historia uudessa valossa. Kirjaston kirjoja on kunnolla aloittamatta kuusi, muun muassa Tournierin Rakastavaisten illallinen ranskaksi ja Ron Berndtin Australian Aboriginal Religion, jonka olen tosin lukenut osittain pari vuotta sitten. Lopettamatta kirjaston lainoja on osapuilleen tusina: joukossa Andrea Dworkinin Intercourse, Weinerin Tree Leaf Talk ja saman sosiaaliantropologin The Empty Place.

Leffoja ei ole katsomatta lainkaan ja kaikki tilattavat lehdet on luettu (niitä ei ole paljon). Lukemattomia ilmaisjakelulehtiä löytyy, mutta joltisen pakonomaisena lukijana päädyn usein kahlaamaan lävitse mitä tahansa käteen osuvaa tekstiä mainoksista Kirkkoon ja kaupunkiin tai kiinteistövälittäjien ilmoituksiin, vaikka en niillä mitään tee.

Musiikista on kuuntelematta lähinnä osa klassista musiikkia, CMX:n uusinta ja Reginaa.

Korjattavia vaatekappaleita taitaa lojua kaapissa vain villa- ja kauluspaita. Pyykkiä olen vähällä pestä nopeammin kuin sitä kertyy. Tuntuu siltä, että leveilen. Onko minua kutsuttu ”natsiksi”? On. Luullakseni kuitenkin useammin hyvässä kuin kimpaantuneessa hengessä. Minulla ei ole kuitenkaan paljon leveiltävää, sillä en ole vieläkään teroituttanut luistimiani, vaikka olen käynyt jäällä.

Tuolista rusahti eilen irti yksi lista. Vasaroin sen aamulla huomatessani kiinni.

Benazir Bhutton murhan vihoviimeisyydestä

Olen vihainen Benazir Bhutton murhasta, vaikka hän ei itse kuolemaa pelännyt. Jos tämä kuvaa Al Qaidan tai islamistista unelma oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, minä jaan sen yhtä vähän kuin jaan Blood and Honourin ja Front Nationalin viljelemän taantumuksellisuuden, ja vielä vähemmän kuin jaan Päivi Räsäsen moraalipolitiikan, mikä on sentään melko paljon. Bhutton kuolemaa ei saa kunnioittaa. Itsemurhapommittaminen ei ole äärimmäisen vakaumuksen ilmaus. Se on huonoa keskustelua. Sellaista kuin mitä demokraattiset valtiot ovat harjoittaneet jättäessään Pakistanin strategisista syistä omiin oloihinsa ja salliessaan Musharrafin piintymisen valtaan tavalla, joka muistuttaa jatkuvasti yhä enemmän zombabwen Robert Mugabea. Kun Bhutto vuonna 1979 lupasi vankilassa teloitusta odottavalle isälleen jatkavansa demokraattisen ja pluralistisen politiikan asiaa, tarkoitus ei ollut kuolla marttyyrinä, mutta ei myöskään antaa militanttien sanella politiikkaa. Kaduilla autoja polttava Bhutton kannattaja ei aja tämän poliittista agendaa yhtään enempää kuin hänet murhannut pommittajakaan. Valmius väkivaltaan, toisten hiljentämisen likinäköiseen julmuuteen vie Bhutton halajamalta vapaalta keskustelulta pohjan.



Sama pätee niin Pakistanissa kuin täälläkin. Ajatus vapaan yhteiskunnan rakentamisesta niin, että se ottaa huomioon kenenkään keskustelukyvyttömyyden kuulostaa harvinaisen ristiriitaiselta. Millään tavalla arvokas vuorovaikutus ei voi noudattaa yhdenkään uskonnon tai 'kulttuurin' (sellaisena kuin se voi moraalikysymyksiä sisältävässä retoriikassa ilmetä) normeja, ei Amerikasta rantautuneiden kasvatustieteellisten teorioiden kuvaamia alttiuksia, ei niiden reaktioherkkyyttä, jotka suuttuvat sarjakuvien kömpelöstä ironiasta, paljastavien alusvaatemainosten plastiikista tai sellaisten, jotka uhkaavat avointa pääministereitä, ravintoloita tai vähemmistömielipiteitä koskevaa tiedonvälitystä kunnianloukkaussyytteillä. Skriiiiiik, skriiiiiiiiiik. Palaan tähän pian.



Mielessäni väikkyy Rortyn äskettäin lukemani Contingency, irony, and solidarity, jossa filosofi lupaa ensin maat ja taivaat lupailemalla kontingenssin poliittista tunnistamista, mutta puhuukin ummet ja lammet yksityisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Antikliimaksi onnistui yllättämään. Kyse taisi olla Rortyn apologetiasta liberaaleille: liberaali vapaan keskustelun etiikka on sen verran harvinainen juttu, että sillä tapaa rajoittuneen on syytä real politikin ja mielenrauhansa nimissä omaksua ironikon rooli. Tällöin ei vaadita yhteiskunnalliselle toiminnalle mitään sellaisia vapauksia, joita se ei kuitenkaan pysty takaamaan. Tavallaan Rorty lopultakin vain muistuttaa, että 'voithansä unelmoida ihan vapaasti omassa mielessäsi, mutta täytyykö se sotkea politiikkaan'. Tulee toisin sanoen sallia kovaäänisten patrioottien, moraalinvartijoiden, kasvattajien ja muiden populististen ja itsemurhapommittajahenkisten sielujen solidaarisuuden nimissä sanella liberaalinkin julkinen asema ja vapaudet, mikäli sellaista sattuu vapaasta habermasilaisen järjen huutokilpailusta koitumaan. Kehtasi vielä mainita Alasdair MacIntyren. Liberalismia tukevan kontingenssin yhteydessä? Jessus!



Etsiydyn takaisin polulle, sillä Bhutton kuolema suututtaa yhä.



Yritän tuloksetta pohtia, kuinka itsemurhapommittaja vietti edeltävän illan: oliko hänellä rakkaita tai ajatteliko hän, että Benazir Bhutolla on rakkaita? Arveliko hän, että Benazirilla saattoi toki olla rakkaita, mutta että hän ei tiennyt mitään siitä todellisesta yksilön merkiksi vähentävästä rakkaudesta, jonka kautta pommittajan täytyi nähdä itsensä, mikäli hän todella oli "terroristi"? Olen vain utelias. Tahtoiko hän syödä vielä lempiruokaansa vai uskotteliko itselleen, että on tärkeää pitää mieli erossa niistä asioista, joista on tässä maailmassa tullut rakkaita? Oliko lempimaisemastakin tullut pelkkää ideologian polttovoimaa, kuten kansallisromanttiselle kulttuuriaktivistille yleisesti? Ajatteliko murhaaja, että Bhutto oli psykopaatti, narsisti ("narsku") tai muuten vain tosi kylmä ihminen, vai katsooko oikeus ihmisen lämpötilaa ensinkään?



Kahvipöytäkeskusteleva tai muuten vain väkivaltainen ihminen ei useinkaan pidä lämpötilan moraalista suuretta astrologiana tai, vaihtoehtoisesti, astrologiaa huonona menetelmänä päättää toisten kohtaloista. Yksi jos toinen tuntee narskuja tai psykopaatteja; yleensä esimiehiä ja entisiä rakastettuja. Oikeastaan en malta olla ajattelematta, että kyse on samasta asennoitumisesta kuin mikä mahdollistaa poliittiset murhat ja siekailematta toisten päälle puhumisen. Tällaiseen asenteiden militanssiin valmiiden ihan tavallisten porvarillisten tai vasemmistolaisten pienten lasten vanhempien oikeuttamassa moraalisessa väkivallassa on itsessään jotakin, joka tuo jälleen häiritsevällä tavalla mieleeni Body Snatchersin kasvi-ihmisten hälytyshuudon. Skriiiiiik. Se on suurimman osan yhteiskunnallista keskustelua omaksuma muoto, joka taipuu strategiseen kommunikaatioon minkä tahansa päivänpolttavan ikuisuusaiheen käsittelyssä. Keskustelut geenimuuntelusta, patriarkaatista tai asevelvollisuudesta ovat usein vain eri taajuuksilla tapahtuvaa itsensä kaventaneiden strategisaktivististen palkoihmisten kirkunaa. Palkojen leviäminen on etusijalla ja sisään poliittiseen palkomieleen rakennettua.



Rortyn ironikko voisi sulkea tuuletusikkunan, vaimentaa ulkoa kantautuvan hälyn ja antaa yhteiskunnan kommunikoida kanssaan ainoastaan postiluukun kautta. Hänen kuvaamansa optimismi kehkeytyy niin synkeäksi, että Rorty itsekin selvästi liikuttui kirjan loppua kohti tunnistaessaan, että sisätiloihin vetäytynyt ironikko voi ainakin hakea yksityisiksi jääville ajatuksilleen tukea hyvästä kirjallisuudesta. Benazir Bhutto on esimerkki siitä, kuinka tapahtuu, mikäli erehtyy luulemaan, ihmisten kaipaavan vapaata keskustelua ja demokratiaa. Äskettäinen YLE:n uutisointi ihmisoikeuksia koskevasta tutkimuksesta, jossa sananvapaus jäi suomalaisten arvostuksissa häntäpäähän verrattuna jopa joihinkin positiivisiin oikeuksiin kertoo samasta epämiellyttävästä tunteesta: Bhutto on ajatuksineen lopulta melko yksin ja suurin osa kannatuksestakin kumpuaa vain vanhasta tottumuksesta.

Talvipäivänseisaus

Talvipäivänseisausta. Hetki on lähempänä kehossa kuin joulu, joka saa minut lymyämään ja pohtimaan eloonjäämisstrategiaa ja seremoniallisen osallistumisen minimoimista. Ulkomailla vietetyt joulut olivat vapauttavia kävelyitä meren rannalla huurteisessa hietikossa, keskipäivän kylmän valon silaamat karkeat kiviaidat, auringon pronssi graniitilla. Rakastin sitä eristyneisyyttä, jota lähes kaikki lähtivät pakoon ja samalla jättivät minulle yhä tyhjemmän ja ihastuttavamman kaupungin. Täällä on vain menoliikenne ja silti tuntuu, että kaikki jäävät.

Talvipäivänseisauksen aikaan tuntui aina Suomessa, että metsässä teutaroivat pedot hämillään siitä, ettei lumi vielä tomunnut raskaan varren kääntyessä. Kuivunut koivun oksa kynsien välissä, turkin peittämien lihasten raapima jäkälä, karike sähähti ilmaan. Kuusen runkoon liidulla piirretty merkki; kaari, ympyrä ja viiva. Elävä jänis pysähtyy haistelemaan ilmaa taittuneiden korsien joukkoon, missä se jonakin toisena päivänä menettäisi henkensä.

Mittailen edessäni odottavaa kenttää voimatta välttää kielikuvia taistelun mahdollisuudesta. Puntaroin sitä, mitä minulla on.

Inversion kauneus

Inversio on kaunista. Ei niin kaukana puiden rungot katoavat taivaansinisestä turkoosiin ja teräkseen taittavaan usvaan. Kirjoitin kolmannes elinikää sitten:


Ikkunasta huurteinen inversio
ruskeiksi kiteiksi jäätynyt tie
Vain yksi paita ylläni sen kylmässä
voin tuntea huulteni sinisyyden

Tähän kylmään ei tuo helpotusta
lämmön säätäminen, villan pukeminen
koleudessa hidastuneet yritykset liikkua
Annan itseni virrata sen halki


Viimein pakkasta; olin jo kääntää lämmityksen pois päältä sitä avittaakseni. Tiedän kirjoittaneeni ja lähettäneeni äsken hyvää materiaalia, mutta sen tekniset rajoitukset saavat minut kurtistelemaan kulmiani. Kuten aina on. On tiedolle tärkeää voida jäljittää, seurata ja kuvata sen mahdollistaneita yhteyksiä. Suomen kielen toivon edelleen palautuvan yhtä sujuvana kuin se oli. Yllättää yhä, kuinka nopeasti se alkaa muuntua ilman jatkuvaa työskentelyä sen kylkeen kasveneen kaanonin parissa. Muuntumista voisi luulla katoamiseksi tai rapistumiseksi, jos ei tietäisi asioille niiden uusia nimiä ja yhteyksiä, joita ei toistaiseksi valvo yksikään virasto ja joille kielenhuoltajakin vain kohauttaa olkiaan.

(Sisley: Environs de Louveciennes)

Kalmankolea hyperborea

Hyvin tyypillistä. Joku jatkoi taas tokkuraisena paahtamista pitkälle sen jälkeen kuin päämäärä oli jo saavutettu ja olisi jatkanut vielä hyvin paljon pidemmälle, mikäli kukaan ei olisi taputtanut olalle. Olen oikeutettu kasvattamaan pöllähtäneet ja tuimina sojottavat kulmakarvat - vaadin!

Kuvassa on Charles Santoren Lumikki. Riudun odottaen lunta tai ainakin pakkasta. Luisteleminen edellyttää sitä. Olen odottanut luistimet suunnilleen sylissä jo syys- tai elokuulta saakka ja epäilen, että ystäväni ovat jo etukäteen saaneet yliannostuksen koko aktiviteettia. Tilanne on melko säälittävä: kerrat saa yhä laskettua: kaksi.

Lähden katsomaan rainan, jota olen myös odottanut.

Arkemme käänteisestä historiankirjoituksesta

Tietäähän ne kaikki: maahanmuuttajat, patriootit, humanistit, psykologit, kerran tuomitut, rakennusinsinöörit, ammattisotilaat, geenimuuntelun kannattajat ja vastustajat, lakimiehet, aktivistit, headhunterit, keskustalaiset, liian tiukkoihin matalalantioisiin farkkuihin sonnustautuneet, parkkipirkot, jääkiekkoa harrastavat pojat, sijoittajat, teini- ja keski-ikäiset, huorat, ensisynnyttäjät, MBA:t, irtosuhteita harrastavat, monogamit ja pettäjät, Jehovan todistajat, sivarit, paksumustasankaiset tytöt, narkkarit, kissa- ja koiraihmiset, toimihenkilönaiset.

Olin kerran vähällä surmata hyttystä muistuttavan kärpäsen, joka sätki jalat korkealle pöydän päällä. Päätin suuntaan ja toiseen, kunnes kärpänen nousi ja lensi pois.

Kaikki tämä on viettimme, paheellinen taipumuksemme tai tietoinen valintamme Nietzschen kuvaaman "egyptiläisen", käänteisen, historiankirjoituksen puolesta.


(kuvassa Banksy on stensillannut jälleen pyhällä maalla)