Unohdetut oikeudet.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus tuli voimaan tarkalleen 60 vuotta sitten, 10.12.1948. Ajattelin, että olisi hyvä sanoa pari sanaa siitä, mitä 60 vuotta tekee ihmisen muistille.


Iivi Anna Masso kirjoittaa Uuden Suomen sivustolla ihmisoikeuksista niin, että kapsahdan kuvaannollisesti hänen kaulaansa. On aina hyvä tietää, etten ole ainoa ihminen, jota kulttuurioikeuksien syöttäminen ihmisoikeuksien yhteyteen häiritsee perustavalla tavalla, vaarana kun on molempien haperoituminen.


Joku voisi todeta ja on todennutkin, että ihmisoikeudet eivät ole enää vain hyväntahtoisten julistusten varassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on mandaatiltaan vahva toimija ja myös YK.n alaisuudessa on asemaltaan vaihtelevia sopimuksia, joiden pohjalta saadaan oikeasti aikaan kansainvälisen lain sirkamia. Jäljitteleviä alueellisia sopimuksia ei synny aivan niin kuin sieniä sateella, mutta aika paljon kuitenkin. Kuitenkin väitän, että ihmisoikeuksiin suhtaudutaan niitä koskevassa oikeuskäytännössä ylimalkaisesti ja piittaamattomasti, puhumattakaan niiden poliittisesta omimisesta. Jossakin mielessä ihmisoikeuksien aika on suorastaan ohitse, ainakin toistaiseksi.


Ylimalkainen suhtautuminen ihmisoikeuksiin näkyy tavassa, jolla oikeuksien myös käytännössä lainvoimaiset sovellukset tekevät suuren määrän myönnytyksiä esimerkiksi turvallisuuden ja yleisen järjestyksen nimissä. Yleistä järjestyksenpitoa voi olla vaikkapa mellakoita aiheuttavien pilapiirrosten moderointi (sensuuri) ja toimittaminen (moderointi). Moderointi ei välttämättä edellytä suoria valtiollisia toimenpiteitä. Moderoinniksi voi riittää se, että valtiovallan nimissä arvoasemasta nauttiva henkilö osallistuu viestinnän paheksumiseen tai jättää suojelematta lehdistöä siihen kohdistuvalta ja viestinnän kirvoittamalta vihamielisyydeltä. Lehdistö on myös oppinut moderoimaan itseään, ikäänkuin suvaitsevaisuuden ja terveen järjen nimissä. Terveyttä on tietenkin sisällön oikea henkilökohtainen moraali ja sen yhteiskuntamoraalinen vaikutus, ei niinkään tiedonvälitys ja kriittinen asenne yhteiskuntaetiikan kulmakivinä. Sananvapaus ja sen kanssa toimeen tuleminen eivät tietenkään ole käytännöllisiä tavoitteita itsessään. Oman työtaistelunsa puitteissa sananvapauden ja kaikkien oikeuksien avataraksi julistautunut Johanna Korhonen julisti vielä viimekevätkesäisen 25.5. kirjatapahtuman voimadebatissa sananvapauden riippuvuutta yleisistä käytöstavoista ja rikoslaista. Ei siis niinkään käytöstapojen ja rikoslain riippuvuutta sananvapauden ja siten ihmisoikeuksien vaatimuksista (!). Kontroversiaalisella tavalla vastakkaiset näkökulmat saivat egonpönkityksen ja ”räyhäkkyyden” leiman. Kun sananvapaus määritellään monin totuudellisuuden tavoittetta rajoittavin sivuehdoin, on moraalisen etusijan omineen tahon helppoa tarjota toimitettua versiota kaikille yleispäteväksi ja yhteiseksi. Kukaan ei voi enää olla haastamassa hänen omaa "pyhäänsä".


Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sitä ympäröivä organisaatio on kyllä hallinnollisesti edistynein tämän hetkisistä toimivaltaisista, ihmisoikeuksia prosessoivista tahoista, mutta samalla kyseessä on kompromissiratkaisu, jonka sisältö on lantrattu ja jonka sana pätee lähinnä "hyvinä aikoina". Kuten aina hallitukset näyttelevät keskeistä roolia siinä, kuinka Euroopan ihmisoikeussopimuksen sanaa tulkitaan ja millaisia sanoja se voi ylipäätään onnistuneesti ääntää. Kun järjestelmä on toiminnassa, kansallisista kiistakapuloista vain aniharvat päätyvät tuomioistuimessa käsitellyiksi. Kyse ei ole oikeudesta, vaan sellaisista voimasuhteista ja muista käytännöllisistä tekijöistä, jotka tekevät oikeuden samaistamisen yksittäiseen tuomioistuimeen tai oikeusjärjestelmään harhaanjohtavaksi. Ylikansallinen hallinto vaikuttaa resursseiltaan yhä höyhensarjassa sille asetettuihin vaatimuksiin nähden. Urkkimislaki ”Lex Nokia” voitaisiin ehkä nykymuodossaan viedä Ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta yleisesti mätään sananvapausasenteeseen ja kyvyttömyyteen sietää, suvaita ja haluta julkista keskustelua siitä ei ole apua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ottaa kantaa tähän yleismätään asenteeseen.


Ihmisoikeuksien ihanteen taustalla vaikuttava ajattelu – jonka mukaan kiperä ja kriittinen julkinen (!), toistan, julkinen, kommentointi on vapaan yhteiskunnan perusedellytyksiä, luultavasti yleisimpien vapauden käsitteiden variaatiosta riippumatta – on jäämässä jälleen sellaisen "pyhien" asioiden hyssyttelyn ja hiljaisen "kunnioituksen" vaatimisen jalkoihin, joita ja joiden yhteisöllisiä lieveilmiöitä haastamaan liberalismi ja vapaa lehdistö alkujaan syntyi. Liiallisesta abstraktisuudesta syytettyjen liberaalien oikeuksien taustakokemuksena olivat tuolloin Euroopan uskonsodat ja kirkon sekä uskonnollisen yhteiskunnan vihamielisyys vapaan ajattelun tieteellisiä, taiteellisia ja muuten vain sosiaalisia hedelmiä kohtaan. Samaan tapaan abstraktisuudesta taajaan syytetyt yleismaailmalliset ihmisoikeudet saivat historiallisen, hyvin konkreettisen kimmokkeensa toisen maailmansodan julmuuksista ja fasistisen yhteisöajattelun noususta. Vaikka tuskin fasismi suututti pelkästään julmuuttaan. Se näytti myös etnoromanttisen ajattelun johdonmukaisen päätepisteen. Peilistä näkyivät Euroopan omat kasvot. En näe asiassa juuri mitään abstraktia.


Tämän päivän Euroopassa monet "liberaalit" kansalaisjärjestöt ja kriitikot ovat kuitenkin hylänneet alkuperäisten julistusten ja sitä edeltävän liitännäishistorian liberaalin ja nimenomaan yksilöä enemmistön mielivallalta suojelevan painotuksen. Samalla sananvapausretoriikan ovat omineet epämääräiset, usein maahanmuuttovastaiset laitaoikeistotahot, jotka tuskin puolustavat sananvapautta itseisarvona. Sananvapautta vastaan ovat asettuneet myös sellaiset aktivistit, jotka ovat unohtaneet tai muuten vain pitävät vähäpätöisenä sitä tosiasiaa, että juuri liberaalit ihmisoikeudet ja kieltämättä myös liberaaleja vaikutteita saanut talousjärjestelmä ovat tehneet mahdolliseksi puolustaa maailman heikkoja yli kansallisten rajojen. Vanhempi arvoliberaali huomaa helposti ajan muuttaneen hänet yhtäläisten vapauksien kannattajasta ja tyrannian vastustajasta kulttuurisesti suvaitsemattomaksi henkilöksi, vaikka hänen tuohtumuksestaan ja omatunnostaan siirtomaavalta aikanaan rapistui, orjuus lakkautettiin ja kidututtaminen tuomittiin, mikä milloinkin.


Puhe oikeudesta kulttuuriin on sekin muuttunut kulttuurisen moninaisuuden ja toisaalta sivistyselämän puolustamisesta paikallisen samuuden puolustamiseksi. Tämä ei ole retorinen ”natsivertaus”, mutta totta helvetissä tilanne löyhkää hyvin samalta kuin kansallismielisyyksien ja uskonnollisen kommunitarismin nousut eri aikoina lemusivat. Ei ole kovinkaan omaperäistä, että osa tästä uskonnollisen auktoriteetin ja nationalismin noususta tapahtuu ”kulttuurin” varjolla. Uskoisin voivani pysyä Masson kanssa linjassa, mikäli totean, että länsimaiden liberalismivastainen (ei siis "liberalismikriittinen") väestö ja kulttuurioikeusmyönteinen sivistyneistö tekee tällä hetkellä hedelmällistä kansainvälisen hallinnon lobbaustyötä sellaisten kulttuurioikeuksia kunnioittavien maiden kuin Venäjä ja Kiina sekä monien perustuslaillisten islamilaisten tasavaltojen kanssa. Luulen myös, että tiedän ketä tässä asetelmassa viedään kuin pässiä narussa. Kuulostaa siltä, että ollaan palaamassa niihin olosuhteisiin, joissa liberalismin ydinsanoma opitaan muistamaan kantapään kautta – ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi kerrallaan.


Sääli lupaavaa hallintoa.





(kuvassa Boris Vladimirskin Ruusuja Stalinille)

Helsingin Sanomien käsitys keskustelusta

Omissa raameissani lähes viimeisen päälle asiallisten ja monipuolisten kannanottojen jääminen pois HS:n uutiskommenteista alkaa vähitellen ylittää sietokynnykseni. En jaksa kirjoittaa asiasta toistuvasti toimituksellekaan. Viimemmäksi kommentoin jossakin etäisessä mielessä punavihreäksi äänestäjäksi segmentoituvana henkilönä kriittisesti puheita Jussi Halla-Ahon aseenkantoluvan peruuttamisesta, mutta sananvapautta pohtivaa (ei julistavaa), omalla nimelläni allekirjoittamaani kommenttia ei nähtävästi julkaista. Paljon muuta hälyä kylläkin. Täytyisikö tämä ymmärtää niin, että HS ei rohkaise keskustelevaan yhteiskuntaan? Mikäli HS tahtoo profiloitua niin kielellisesti kuin filosofisestikin Suomi24 palstaksi, asia ei, kuten sanotaan, tietenkään minulle kuulu. Mikäli kyse on puhtaasti huolimattomuudesta tai ammattitaidottomasta moderaattorista, sellainen ei puolestaan sovi käsitykseeni johtavan sanomalehtimedian kyvystä ja tahdosta edistää demokraattista yhteiskuntaa. Jos taas, kolmanneksi, häilynnän syyksi katsotaan esimerkiksi vaatimus ennakkomoderoinnin lisäämisen rasittamista resursseista, en ole nähnyt alkuunkaan kylliksi yrityksiä kaataa ennakkomoderointia vaativa järjestelmä. En toivoisi ajattelevani näin, ja olen hangoitellut ajattelutapaa vastaan, mutta alan kaatua minäkin sille kannalle, että vilpittömästi demokraattista mediaa ei ole edes olemassa. Mahdollisen narsistisesti katson, että olen itse se, joka kaatuu viimeisenä. Niin kiintynyt olen valistuksen ihanteisiin.

Halla-Ahoa koskeva keskustelu on vielä surkeampaa kuin hänen itsensä ajama politiikka. Moraalisen voiton saavuttaa lopulta se, jota väkevimmin pyritään vaientamaan. Häviäjä on se, joka luopuu keskustelusta ja korottaa ääntään pettääkseen kilpailevan sanoman.

Käsiini sattui uusi suomenkielinen Novaja Gazeta. Numero yksi. Tulen kommentoimaan sitä tahi sitten en, mutta sydämen sen olemassaolo saa väpäjämähän.

Oikeudenmukaisuudesta

Tulin yrittäneeksi ajatella mahdollisimman pelkistettyä muotoa siitä, kuinka ajattelen oikeudenmukaisuuden ja toisaalta demokraattisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta. Tämä on sillä tapaa henkilökohtaista (subjektiivista) kuin poliittinen teoria on. Se on läsnä paljossa.



Demokratia ei voi koskaan tavoittaa sisältämäänsä ajatusta oikeudenmukaisuudesta tekemättä itseään turhaksi. Toteutunutta poliittisen oikeudenmukaisuuden tilaa ei voi kuvitella. Parhaassa tapauksessa voimme ainoastaan toivoa löytävämme keinon tehdä toisille mahdollisimman vähän vahinkoa. Tämä kattaa ne osat elinpiiriämme, joita pidämme oikeutena, lakina ja politiikkana.



En ymmärrä Rawlsien ja muiden tarvetta sulkea silmänsä oikeudenmukaisuutta koskevien teorioidensa heikkouksilta. Silmien sulkeminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Rawls tiedosta teoriansa, ja kaiken poliittisen teorian, heikkoja pisteitä. Koska heikot pisteet vaivaavat jokaista yleisen oikeudenmukaisuuden teoriaa, katsotaan kuitenkin, että ne voidaan ohittaa. Missään vaiheessa mahdollisuudeksi ei kelpaa sen toteaminen, että oikeudenmukaisuudesta päättäminen millään henkilökohtaista yleisemmällä tasolla johtaa vääjäämättä joidenkin pahanpäiväiseen vähättelyyn ja satuttamiseen.

Lyhyt kysymys puolueellisuuden käytännöistä

Koska poliittiset puolueet käyvät läpi monenlaisia vaihtuvia trendejä, jotka saattavat eri aikoina saada niiden puitteissa valmistellut aloitteet ja ajetut agendat vaikuttamaan puolueen peruskirjojen ja korostamien poliittisten filosofioiden näkökulmista vierailta, mietinpä mikä on yhteiskunnallisten/sivistyksellisten järjestöjen ja ystäväpiirien vaikutus puolueissa kulloinkin harjoitettuun politiikkaan. Miten tämä vaikuttaa siihen, mitä ymmärrämme puolueiden olevan? Entä siihen, millaiseksi ymmärrämme puolueiden merkityksen demokratialle?

Kolme huomiota ja jäätä

I. Helsingin tekojääradat alkavat kuin yllättäen avautua. En ole vieläkään tottunut rajoitettuihin käyttöaikoihin ja hönttiin kehän kiertämiseen, enkä luultavasti edes totu. Liikkua pitää saada kun huvittaa ja haluamaansa suuntaan. Mutta silti, jäätä! - täytyy hakeutua viikolla neitsytkasteelle ja pudistella jalkapallokauden päättymisen jälkeen karttunut pöly harteilta.


II. Vilpittömästi ajatteleva suomalainen nettikirjoittaja (sinänsä harvinainen ilmiö, sillä moni luo kytköksiä sosiaalisiin medioihin rohkaisematta kuitenkaan tulenpalavaa, jaettua ajatustyötä) on kovin usein Nietzschen kuvaaman hitaan tietäjän perikuva; sellaisen, joka kuvittelee hitauden kuuluvan tietoon. Ihminen, joka suojelee tietoa kuin esinettä tai joka panee aivot koskaan narikkaan, on epäluotettava olento.


III. Yliopistollisia, ihmistieteellisiä lopputöitä ei tulisi missään nimessä ottaa arvosteltaviksi ennen kuin ne on altistettu sekä kanssaopiskelijoiden (laajasti käsitettynä) että akateemisia virkoja hallussaan pitävien kriittiselle keskustelulle. Nykyinen seminaarijärjestely ei takaa sitä edes vähimmäismääräisesti. Seuratessani suomalaista opiskelijakuntaa, olen päätynyt olemaan sitä mieltä, että hyvin monella on täysin puutteelliset kriittiset taidot, eli kyky sekä ottaa vastaan että antaa harkittua palautetta, sekä etenkin haluta sellaista. Keskusteluun ja kritiikkiin ei vaivauduta suhtautumaan jonakin siedettävälle tutkimustyölle ehdottomana vaatimuksena. Yliopisto on näille henkilöille väärä paikka, ellei koulutus ole tiukasti rajattuun työtehtävään valmistava. Olen tosissani. Itse lisäisin joukkoon vielä vaatimuksen kaiken opitun soveltamisesta omassa arkielämässä, etenkin likeisissä ihmissuhteissa, ihmistieteistä kun puhutaan.

Lumotuista esineistä.

"Indigenous repatriation is when human remains or cultural items are returned to their home country from within Australia or overseas." (ABC 11.11.2008)



Odotan innolla kansainvälisen lain kehitystä ja sitä hetkeä, kun pois rahdattu ydinjäte oikeutetusti palautuu synnyinseuduilleen; puhumattakaan ulkomaanviennistä.

HIV-positiivisen seksin rangaistavuudesta

HS uutisoi joukosta pohjoismaisia asiantuntijoita, joiden mielestä HIV-positiivisilla tulee olla oikeus harrastaa suojaamatonta seksiä vailla pelkoa rangaistuksesta. Ruotsissa tartuntatautivirasto on jopa kieltäytynyt avustamasta HIV:n tahallisesta levittämisestä epäillyn henkilön jäljittämisessä. En ole kertakaikkisesti uskoa silmiäni.

Eli pääsääntöisesti juuri sen tahon ei tarvitse kantaa vastuuta, joka ei ole sitä ennenkään kantanut? Ei sovi minun oikeuskäsitykseeni. Tilanne on toki epämiellyttävä niitä uhreja kohtaan, jotka ovat sairastuneet luotettuaan epäluotettaviin kumppaneihinsa tai muihin epäluotettaviin ihmisiin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy viestiä, että ihmisellä ei ole täyttä vastuuta kertoa seksuaalikumppanilleen näin suurista elämään vaikuttavista asioista.

Mielestäni kyse on kaikella kohtuudella sellaisesta fyysisen vamman tuottamuksesta, joka vaatii koko loppuiän ajan lääkehoitoa ja lääketieteellistä huomiota, ja joka olennaisella tavalla vaikuttaa pahoinpidellyn arkeen. Minkä asteinen teko on tällöin kyseessä? Kyse on vakavasta pahoinpitelystä (vai onko?), jollaisesta tosin annetaan muutenkin liian vähäisiä rangaistuksia, kun kyseessä pitäisi olla hengen riistämisen ohella koko rangaistusskaalan huippu.

HIV on riittävän suuri asia, jotta sen kohdalla voisi odottaa lainsäädännön pyrkivän löytämään sellaisia painotuksia, että suurimman moraalisen taakan kantaa kerrankin [kai useimmiten] vastuuton kanalja eikä sivullinen kärsijä. Totta kai ihmisen on osattava suojautua, mutta mikä suojaa yksilöä toisten, läheistenkin, valheilta? Tarvitaan selvä viesti, että toisille on tarkoitus puhua totta.

Rankaiseminen on tietysti hieman kaksipiippuinen asia. Tavallaan molempien vastakkaistenkin kantojen takana on tässä yhteydessä opportunistinen ihmiskuva.

Ensiksikin voidaan ajatella, että rankaiseminen johtaa lisääntyneeseen valehteluun, koska ihminen ei rangaistuksen pelossa kerro tilastaan, etenkään intiimin kanssakäymisen jo tapahduttua, mikä taas johtaa taudin leviämisen vaaraan.

Toinen näkökulma voisi olla esimerkiksi se, että kyllin moni ihminen jättää jo sosiaalisen häpeän, ei vain rangaistuksenpelon, vuoksi asiasta kertomatta. Samalla tarpeeksi huomattava rangaistuksenpelon läsnäolo saattaa toimia keinoja, jolla ylitetään kertomatta jättämiseen johtava häpeäntunne.

Makaaberia. Itse kallistun ankarana arvoliberaalinakin jälkimmäiselle kannalle. Pysyn siinä linjassani, että seksuaalisen promiskuiteetin tulee seurata sitäkin suurempaa vapaan tiedonvälityksen ihannetta. Sellaisessa tapauksessa rangaistuslaitoksen moraalinen merkitys vähenee, mitä pidän tavoiteltavana.

Myöskään lääkehoitoa ei tule nähdä lieventävänä asianhaarana. Ovatko lääkkeet täysin ilmaisia? Jos eivät, riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin entistäkin voimakkaammin tiettyyn elämäntapaan. Vähintäänkin riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin tuntemamme infrastruktuurin jatkuvuuteen ja rajoittaa vapaata liikkuvuutta etenkin maan rajojen ulkopuolella ja syrjäseuduilla, jossa säännöllisestä lääkityksestä huolehtiminen on tietenkin kaupunkioloja vaikeampaa. En katso, että toisia saa mennä sitomaan elämäntapoihin, mikäli he yrittävät olla itsekseen ja vailla sitoumuksia ja valita itselleen sopivan tavan olla. Tulen tässä tapauksessa poikkeuksellisesti puhuneeni suuremman autoritaarisen väkivallan puolesta.

Vai onko kyseessä fundamentalistikristitty juoni parisuhdekeskeisen seksuaalimoraalin kovakätisen palauttamisen puolesta?

Huorintekeminen on jotakin liian arvokasta, ettei siitä tulisi tehdä mahdollisimman turvallista. Toimintakykyisen turvallisuuden ensimmäinen tekijä on tieto.




(kuvassa chauvinistista pulp'ia: Death from Above)

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2008 I

Ei ole odottamatonta, että olen ulkomaille suunnatussa valtapuoluesaippuaoopperassa demokraattiklaanin herkeämätön kannattaja. Hykertelen toiveissani Obaman tilaisuutta vaikuttaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan varautuen vain vähän siihen, että muutos ei tule olemaan järisyttävä, ja siihen, että Obaman palopuheisiin tullaan ehkä ennen pitkää työlääntymään. Kuitenkin minun käy ensi kertaa sääliksi republikaaniehdokasta. Tänä vuonna tarjolla on kaksi myönteistä ehdokasta, tai ainakin McCainin populaari demonisoiminen (Carl Schmittin liberaalidemokraattinen painajainen) vaatii normaalia enemmän ponnistelua. McCain on puolueen sisällä pitkän linjan itsenäinen vastaanhangoittelija ja avoin omaan suuntaansa vetäjä. Pidän hirveästi ihmisistä, jotka ovat luovuuttaan vastarannankiiskiä.

Onnistunut kampanja demokratian epäonnistumisena

Tämä on tärkeää. Minun täytyy soimata itseäni, sillä tekeydyin heti kirjoitushiljaisuuden rikuttua tavalliseksi tahvoksi. Väitin:

"Otan Vihreiden vaalivoiton Helsingissä tyytyväisenä vastaan. Menestyksekäs kampanja, joka ei joutunut kärsimään vertaansa vailla olevasta demokraattisesta avoimuudesta."

Erehdyin liittymään kuoroon, joka päivittelee vaalikampanjoiden onnistumista tai epäonnistumista.

Jos minulta kysytään (mitä teeskentelyä: kukaan ei ole edes kysynyt), politiikassa ei saa olla kysymys "kampanjoinnista", eli oman asian käärimisestä näyttävään pakettiin tai suorastaan myymisestä muille.

On erehdys ajatella, että demokraattisessa politiikassa on kyse pyrkimyksestä saada paljon ääniä. Äänestäminen liittyy ehdokkaan pätevyyden arvioimiseen ja arvioitavaksi tarjoutumiseen; äänet ovat sivutuote, tai jotakin, joka merkitsee demokraattisen prosessin päättymistä. Kampanjoinnista puhuminen kuulostaa siltä, että äänet ovat se päämäärä, johon sarjalla operaatioita pyritään. Demokratialle edullinen tieto nautitaan kuitenkin suoraan kasvualustaltaan ja korkeintaan tuoretiskiltä. Se on parhaimmillaan, kun äänestäjä kerää sen itse ja kun sen myös jatkokäsittelee itse. Koska kaikki eivät voi tai välitä mennä metsään, täytyy auttavaa tietoa olla saatavilla myös vähemmällä vaivalla. Tämän tiedon arvon takaavat logistiikan ja säilytyksen menetelmät, eli hyvä journalistinen etiikka, julkiset ja ilmaiset kirjastot ja niin edelleen. Hyvälle tiedolle on vastaista on myynnin edistäminen. Demokraattisesti valittu edustaja liittyy omaan valitsemiseensa ikäänkuin puolivahingossa: omaa myöntymystään ja toisten aktiivisuutta.

Jokaisen onnistuneen kampanjan yhteydessä on kysyttävä itseltä olivatko äänet ansaittuja, harkittuja ja poliittisille ansioille perustuvia, vai oliko poliitikko tai puolue vain hyvä kauppamies. Jälkimmäisen esiintyvyys lasketaan kokonaisuudessaan hyväksi demokratian epäonnistumista kohti.

Suomen lähihistorian pohjat on tehnyt SDP tämän vuoden puolella. Meriitti tämäkin. Edes Kansallinen Kokoomus ei ole yltänyt samaan markkinoinnin poliittiseen autonomiaan, vaikka kampanjarahoitusta on palanut merkittävästi sosiaalidemokraatteja enemmän.

Minun on yhä vaikea uskoa, että SDP:n "kasvojenkohotuksen" todella suorastaan rummutettiin olevan edellä kuvaamani asennoitusmistavan vastakohta. "Kasvojenkohotuksesta" puhuttiin keväällä täysin häpeilemättä SDP:n "etsiessä äänestäjiään". Näkyvin nuorta naispuheenjohtajaa puoltava argumentti oli tarjota äänestäjille mediaseksikäs samaistumiskohde. Eli aivan tosissaan ja julkisesti päätettiin, että mikäli tahdotaan lisää ääniä, täytyy vedota itse asiasta ja poliittisesta ohjelmasta mitään tietämättömiin ja siitä kiinnostumattomiin poliittisiin uunoihin. Kätevää: äänestää voi nyt ilman politiikan sotkemista tapahtumaan. Uusi SDP oli SDP ilman poliittista asiaa ja siten oletetusti kiinnostavampi niille, joille politiikka oli vastenmielistä. Poliittisella asialla ei siis ole Urpilaisen valinnan kanssa paljoakaan tekemistä (mikäli voin yhä luottaa siihen, että tietoa välitettiin hyvän journalistisen etiikan periaattein), ellei SDP sitten puoluekokouksessaan tehnyt päätöstä profiloitua kosmetologipuolueeksi; onhan nimittäin eläkeläisilläkin omansa.

Kuka sitäpaitsi voi pitää vanhojen setien pin-up -logiikkaa noudattaen esille teippaamaa nuorta naispuheenjohtajaa minkäänlaisena saavutuksena naisliikkeelle? Jotakin paukutusta sieltäkin (jos olemme joukko, täältäkin) kuului.

Syy ei ole Urpilaisen, mutta populistien kanssa ratsastava saa sietää myös hevosvarkaalle ennen muinoin varatun kohtelun.



(kuvassa Degas: Tanssija)

Tum podem extulit horridulum

Miksi ihminen kirjoittaa? Ymmärrän vielä toistaiseksi lukemista ja toisaalta välitöntä, reaktiivista kantansa selväksi tekemistä, kirjeenvaihtoa, kiihkeitä väittelyitä, yrityksiä vaikuttaa järkeilyllä toisten kantoihin - ennen kuin kukaan ehtii puuttumaan muotoseikkoihin - ja itseä koskettavien muotojen ja tarinoiden kertomista, mutta miksi ihminen tahtoo kirjoittaa mitään muuta ja vielä kaiken päälle tärkeilevästi paneutua kielen ohimeneviin muoteihin? Eikä vain omiin muoteihinsa, vaan pitää huolta myös toisten muodinmukaisuudesta? Ihminen löytää keinonsa asettaa toiset muodin mukaiseen arvojärjestykseen. Stratifikaation julmuutta teini-iän muotitietoisuudesta kypsään kykyyn syrjiä. Tämä kommentti on jokin vaihe viimeisten kymmenen vuoden aikana kasvanutta epäluuloa kielen tuomaa vapautta kohtaan. Katselen lievästi masentuneena sitä, millaisen surkuhupaisan riitin ihmiset saavat päivittäin aikaan parhaastakin tarjotusta tilaisuudesta jaettuun vapauteen. Samalla osaan kerrassaan erinomaisesti osallistua toisten epämuodikkuuden ylenkatsomiseen. Samalla olen oppinut muilta keinot tunnistaa koska ylenkatsoa ja koska kiittää omaa kirjoitustani, muodin puutteesta ja siinä onnistumisesta.


Keskustelu, joka ei ole perverssiä on syvästi epäilyttävää.

Äänennopeudesta

Emeritusprofessori Tuomo Martikainen toteaa oikeistopopulismin lyöneen itsensä läpi näissä kunnallisvaaleissa. Martikainen on hieman myöhässä. Paitsi, että puheessa "protestivaaleista" on menneiden vuosikymmenten kaiku, äänennopeus ei riitä, mikäli tahdotaan tunnistaa poliittisten liikkeiden kehitysprosesseja. Kansanäänestys kertoo muuttuneista asenteista ja argumentointitavoista vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua siitä, kun jokin poliittinen ajattelutapa on alkanut tehdä itseään tykö ihmisten parissa.


Oikeistopopulismi teki Suomessa läpimurron jo vuosia sitten. Kuntavaalitulos taas heijastelee tapahtunutta muutosta jälkikäteen ja kuvastaa viime vuosikymmeninä Keski-Euroopassa suosiotaan kasvattaneiden maahanmuutto- ja kansallispopulististen argumentointitapojen kypsymistä osana Suomen poliittista kulttuuria. On kummallista pitää vaalituloksia sinänsä todisteena uusista trendeistä. Kun on päästy tähän vaiheeseen, kansalaisyhteiskunnassa on kuohunut jo pitkään.


Tämä on aika hyvä syy suunnata enemmän huomiota kansalaisyhteiskunnan tutkimukseen ja lakata pitämästä muodollisia poliittisia järjestelmiä poliittisen muutoksen mittana.


En usko Soinin edes vielä edustavan sitä uutta populismia, joka tekee itseään tykö ja joka kumpuaa yhteiseen käyttöön Pan-Euroopasta, kuten kovin moni romanttinen visio ulossulkevasta yhteiskunnasta. Soini voi vielä hyvinkin edustaa jonkinlaista hyvinvointivaltioajattelua, jonka ulossulkevuus perustuu sosiaalipoliittiselle argumentaatiolle. Kuitenkin Soinin puolueen pohjamudissa möyrii uudenlainen poliittinen estetiikka. Kyse ei maahanmuuttaja-asioissa ole enää vain yhteisten asioiden hoitamisen ja hoitamatta jättämisen reaalipolitiikasta, vaan mieluummin identiteettipolitiikasta ja oikeudesta identiteettiin; sellaisesta, joka tuntuu usein seuraavan kulttuurisuutta koskevaa poliittista puhetta.


Identiteettipolitiikka ei ole nirsoa välittämälleen poliittiselle sanomalle, eikä se palvele vain globaalien, postkolonialististen syrjäytyjien voimautumista, vaikka sen kohdalla voidaankin puhua uuden poliittisen vasemmiston poliittisesta keksinnöstä. Se on mille tahansa poliittiselle altavastaajajoukolle tehokas organisoitumistapa, joka ei edellytä antautumista keskusteluun. Perusteeksi riittää käytävän keskustelun ehtojen väittäminen itsessään korruptoituneiksi, epäherkiksi ja "vieraan" hegemonisen ideologian tahraamiksi. Perusteeksi riittää se, että poliittisesti "toisen", altavastaajan, identiteetti on liian heikko keskustellakseen tasavertaisesti vastineekseen kuvitellun hegemonian kanssa. Oikeastaan en ole varma tulisiko puhua pikemminkin estetiikasta vai psykologiasta.


Otan Vihreiden vaalivoiton Helsingissä tyytyväisenä vastaan. Menestyksekäs kampanja, joka ei joutunut kärsimään vertaansa vailla olevasta demokraattisesta avoimuudesta. Tästä tahtoisin nähdä eurooppalaisen yhteiskunnan muutoksen kumpuavan. Ääneni meni oikeaan osoitteeseen ja katselin ilolla, kun lähes koko kourallinen ehdokkaita, joiden välillä aapailin pääsi läpi.


Syksyn käsittämätön kiire alkaa tämäisen viikon jälkeen hieman hellittää, niin luulen.

Moneus lukuna

Uskon amoriin vain ilman lukumääriä ja liittoja. Muu on tehty sen hillitsemiseksi. Enimmäkseen syystä.

Juuri nyt

Pihalla soittaa nuori nainen huilulla herkkää sävelmää, jota en tunne. Omin tilanteen itseäni varten. Seuraan konserttia hetken aikaa ikkunasta. Huilu nojaa polveen ja vasen käsi estää välillä nuotteja lentämästä tuuleen. Soittajan käsiä kylmää. Hetken kuluttua melodia mutkittelee kiertotietä talojen takaa, jostakin, huoneesta, huomioni pysyttelee sen tenhossa.

Rakkauden mitallisuudesta II

Jatulintarha kirjoitti blogissaan rakkaudesta ja hyvin kirjoittikin. Tarkistamatta mitä tulin aikaisemmin aiheesta sommitelleeksi, ryhdyin riipustamaan kommenttia, jonka päätin sitten mielivaltaisesti ylentää tai alentaa omaksi lokimerkinnäkseen. Järkeily-yrityksistäni huolimatta kirjoitus on parahultaisesti luonnehdittavissa eettiseksi kannanotoksi. Syvyydeltään se muistuttaa lähinnä Veikko Huovisen huutomerkkiin päättyviä poliittisia ajatuksia.

” Rakkauden toteuttamisessa ihmiset ovat kuitenkin tavattoman monipuolisia: yhdelle se on puhetta kun toiselle toimintaa ja tekoja, yhdelle se on avioliitto sekä perhe ja toiselle ystävät, yksi haluaa fyysistä toimintaa ja toiselle on tärkeää platoninen yhteys. Näitä ja näiden yhdistelmiä sekä risteytyksiä voi havainnoida vaikka kuinka paljon lisääkin.”

Joku saattaisi ajatella - kuten mahdollisesti nimimerkki Hirlii Jatulintarhan kirjoituksen kommenttiosastossa - että rakkaus on asia, jota ilmennetään monin tavoin, ja että tämän monimuotoisuuden hyväksyntä on vapauttavaa. Platonin nimen epäsuora nostaminen tällaiselle rakkauden ideoiden taivaalle ei ole mitenkään yllättävää, paitsi että Platon ei ole edellämainituista vaihtoehdoista vain yksi, vaan luultavasti kattaa helposti koko joukkoa koskevan ajattelutavan. Ajattelutapa hyväksyy rakkauden sinänsä jonkinlaisena olemassaolevana, joltakin osin muuttumattomana olemuksena. Tällainen ajattelija puhuu rakkaudesta aivan kuin sen kohdalla asian nimi olisi todella löytänyt ilmiönsä, jota monet olemukset ja tekemisen tavat erikseen heijastelevat. Ei olisi mitenkään ihmisten arkikokemusten vastaista olettaa, etteivät rakkauteen yhdistetyt kokemukset rakkautena ole jotakin aivan niin vapauttavaa kuin sen moninaisuutta korostavat äänet antavat ymmärtää. Mikäli rakkauden ajatellaan ilmentyvän monilla eri tavoilla, se merkinnee myös, että jonkinlaisesta semanttisesta hierarkiasta ollaan jo sovittu: rakkaus on ja pysyy, ja sen pääsee eri muodoissaan pääsee kokemaan, kun valitsee sopivan menetelmän. Tämä teologisesti kätevä asenne ei kuitenkaan tunnu tyydyttävältä.

Menettääkö ihminen jotakin, mikäli hän päättää olla yleisesti ottaen puhumatta rakkaudesta, ainakin kokemusta selittävänä terminä? Voisiko oikotienä toimivan semanttisen fetissin välttäminen peräti säilyttää vapaina paljon monimuotoisemman valikoiman merkityksiä tai suhteutumistapoja? ”Semanttisella fetissillä” tarkoitan objektia (”rakkaus”), jonka muoto ja merkitys on vakio tiettyjen valikoitujen piirteidensä varassa, mutta ei absoluuttisesti, ja sen ajatellaan saavan aikaan identtisen tuleman käyttökerrasta toiseen. Kun sanotaan ”rakastan sinua”, fraasin ajatellaan kommunikoivan luotettavan tietosisällön, vaikka kukaan ei tunnu johdonmukaisesti pitävän kiinni kaikista sille olettamistaan seuraamuksista, mitä ne sitten ovatkin, ja erehtyy toistuvasti myös koskien sitä, mitä muut näin sanoessaan tarkoittavat. Rakkaus on niitä termejä, jotka otetaan silti hirveän vakavasti. Ei ehkä ole edes ihme, että rakkauteen tekee mieli uskoa sen omiksi oletetuilla, erittelemillä ehdoilla huolimatta kaikista niistä ristiriidoista, jotka joudumme sen seurauksena kärsimään, että nielemme purematta, kun joku sanoo esimerkiksi ”rakastan sinua” tai että sanomme niin itse. Minusta tätä voi hyvällä syyllä pitää ongelmallisena, mutta pakko ei ole. Kyynikko tai korviaan myöten rakastunut - molemmille rakkaus on kuitenkin vaarassa säilyä koskemattomana. Samalla rakkauden yhteydessä mielletyt halut, ongelmat ja kaavailut säilyvät ratkaisemattomina. Kaiken kiteyttäväksi ajateltu sana johtaa yllättävän vähäiseen tietomäärään. Vaikuttaa suorastaan siltä, että sillä yritetään korvata täsmällisen ymmärryksen tarve. Se, onko tämä todella ’vaara’, on arvostelijasta kiinni. Omasta puolestani vähäinen tieto siellä, missä sitä voisi olla enemmän on aina vaara.

Onko rakkauden syytä ajatella olevan jotakin olemuksellisesti toistuvaa tai kokijassaan ilmenevää vai saako sitä leikellä suunnatakseen natsiaristokraatin monokkelinsa kohti sen käyttö- ja kokemusyhteyksiä? Olen jo jonkin aikaa sitten kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Tähän epäilyyn ei liity mitään henkilökohtaista piiloagendaa. Esimerkiksi Hermiaksen konkubiini ei ole jättänyt vastaamatta palaviin rakkaudentunnustuksiini, kuten Aristoteleelle ja sukupuolten markkina-arvoteoriaan haksahtaneille sanotaan käyneen. Olen siis tavallaan onnellisen epäilijän roolissa ja painotan tätä vain, koska kammoan yleiseksi katsomaani onnettoman epäilijän kirjallista stereotyyppiä. Olen joka tapauksessa vakuuttunut, että tukeva monokkeli on syytä tai ainakin kivaa pitää kurttuun puristettujen kulmien jämerässä puristuksessa. Jos ei muuten, niin optinen vaihtelu tuo jännän päänhuiputusefektin olemiseen.

En tahtoisi kohdata rakkauspuhetta yrittämättä siitä ohitse. On mielestäni kohtuullista väittää, ettei rakkaudesta tarvitse puhua kuten aineesta tai objektista ja termin käyttäjän mahdollisesta postmodernismista huolimatta tämän elämässä kuin naturalistisella tarkkuudella toistuvasta ilmiöstä. Mikäli näin tehdään, tyydytään tarpeettoman vähäiseen tietoon. Tämä huolettaa harvoja; rakkaus yhdistää ihmisiä yli rajojen. Yhteiskuntakriittisestä asemoinnista, tieteellisestä vakaumuksesta ja puoluetaustasta riippumatta rakkautta tyydytään käsittelemään omassa elämässä juuri jonakin objektimaisena, joka voidaan saavuttaa, tai ainemaisena, joka ilmenee säännöllisessä muodossaan vaihtelevissa ympäristöissä. Asiaa eivät muuta rakkaussuhteissa koetut ristiriidat, jotka eivät ole millään tavoin näistä valikoiduista metaforista riippumattomia. Rakkaus särkyy, sen voi viedä, sitä voi olla liikaa tai liian vähän, se tekee hulluksi ja omistushaluiseksi. Vain kananveri puuttuu, mutta muuten kaikki Loan possessoimaksi tulemiseen tarvittava on koossa. Ihminen käsittelee rakkautta kuin sairautta tai rahaa. Jopa omaan radikaaliuteensa vankasti luottava ihminen, joka väittää sukupuolen ja ylipäätään ihmisen koko suhteen maailmaan olevan ’konstruktiota’ ja keksintöä taitaa helposti uskoa rakkauden säännölliseen muotoon ja elää sen mukaisesti. Minun täytyy olettaa, että ihminen elää parhaan tietonsa mukaisesti. Kuitenkin rakkauden tullessa kyseeseen Loan väitetään ottavan haltuun ja poistuvan isäntäruumiin tahdosta riippumatta. Subjektia vievät tätä itseään ikuisemmat merkitykset. Vain ulkopuolisen voiman olemassaoloa ja olemassaolon tarvetta sellaisenaan ei kyseenalaisteta.

Kaikella tällä nimenomaan tahdon välttää sanomasta, että rakkautta olisi syytä ajatella sen enempää asiana, jolla on monet kasvot ja monia ilmenemismuotoja kuin yhdenmuotoisena asiana, joka esiintyy yhtäällä täydellisempänä tai puhtaampana kuin toisaalla. Ja jos näin tosiaan ei tarvitse olla, se saattaa merkitä, että kaikki rakkauteen kuuluvaksi oletettu on riippumatonta ja saavutettavissa vetoamatta rakkauteen sinänsä. Lisäksi päästään eroon monista rakkauden ’teologisen’ yläkäsitteen alakäsitteiden yhdisteltävyydelle aiheuttamista rajoitteista. Ehkä? Vähintään olen melko vakuuttunut, että puhuttaessa rakkaudesta menetetään ja pantataan tietoa, ei lisätä sitä. Tekisi mieleni puhua myös demokratiasta, mutta hillitsen itseni.

Kuitenkin, täten en voi välttää ajatusta, että puhe "rakkaudesta" kertoo itsessään epätyydyttävän vähän ylipäätään mistään. Puhuttakoon siis paljosta muustakin, mikäli puhutaan rakkaudesta. On mahdollista välttää eri ihmisten, oma itse mukaanlukien, rakkauspuheen purkautuminen yhdeksi jaetuksi filosofiaksi tai estetiikaksi ja kaihtaa tukevalla ja epämääräisellä moraalijärjestyksellä ladattuja termejä, jollainen myös ”rakkaus” on.

(kuvassa jonkun, ilmeisesti Olaf B:n, Esmera)

Vieno vesikasvi

Ah, aamuvarhain vailla paitaa ulos vehreyteen kävelemisen vapautta!

Rikon hiljaiselon. Tulta syöksevä lintu hoitelee toisen helpotukseksi, omaksi ilokseen ja lomailun hengessä viiden päivän ajan pientä ja rakasta käsityöpuoti Ulpukkaa Lahden satama-alueella. Breikki taukoamattomasta poliittisen filosofian harrastamisesta ja uutisnarkomaniasta on tervetullut. Otin tosin Hobsbawmin Nationalismin kevyeksi kesäluettavaksi kertausmielessä, enkä maltanut jättää Arendtiakaan kotiin. Eilinen tosin oli niin hektinen, että ehdin lukea vaivoin 45 minuutin ajan.

Tervetuloa nauttimaan mieskauneudesta (tosin paita visusti päällä) ja sielua jalostavasta kotimaisesta käsityöstä! Huolimatta siitä, mitä Arendt käsityöläisistä sanoo, minusta he vaikuttavat monesti tanssahtelevan vapauden rajan paremmalle puolelle. Viikonlopun aikana taitaa olla tarjolla myös "Suuret oluet, pienet panimot" -oluttapahtuma sataman makasiineilla.

Kiireellinen vetoomus Maria Kirbasovan puolesta

Iäkäs, toispuolisesti halvaantunut Sotilaiden äitien perustajajäsen Maria Kirbasova ollaan karkoittamassa Suomesta Venäjälle, missä hänellä ei ole sukua ja jossa häntä ei uhkaa mikään sen enempää kuin toisinajattelijoita Venäjällä yleensä. Suomen Maahanmuuttovirasto paljastaa jälleen kerran karvansa. Päätös astuu voimaan heti maanantaina. Allekirjoittakaa siis heti, jos aiotte vaikuttaa asiaan. Olisi hauska tietää, kuka päättävistä tahoista pelkää aiheeseen liittyvää mediahuomiota. Olisi myös hauska tietää, kuinka viraston asianomaiset virkailijat kävelevät pystyssä ilman selkärankaa.

Tässä YLE:n ja HS:n artikkelit. Ja ADRESSI.

Kromitähtiä ja pakkelia

SDP:n viisaiden neuvosto sitten toimi, kuten Paavo halusi. Luultavasti vaikuttuneina tämän juuri kirjoittamasta yhteiskuntafilosofian uudesta klassikosta. Tuomiojalla on hyvä syy olla turhautunut. Minun on vaikea uskoa, että Urpilaisen puheenjohtajuus tulee muuttamaan mitään ja Lipposen tuki vain vahvistaa epäilystä. SDP tulee jatkamaan Lipposen ja Heinäluoman linjoilla, kilpaillen epävarmoista porvariäänistä ja tehden yhä pesäeron puolueen perusarvoihin. Lisäksi Urpilainen on kevään aikana tehnyt pesäeroa tuomiojalaisuuteensa, siis keskustelevuuteen yhdessä varmistetulta pohjalta, ja ottanut askelia kohti puolueen plastiikkakirurgista siipeä. Puolueen "nuorennusleikkauksesta" puhuttaessa keskustelu on pyörinyt vain sen ympärillä, kuinka saada lisää äänestäjiä ja kuinka saada nuoret kiinnostumaan äänestämisestä. Kiinnostaisiko ketään kysyä, kuinka nuoret ja vanhatkin saataisiin ensin ymmärtämään jotakin politiikasta? Sitäkään, kuinka alkujaan puolueen olemassaoloon johtaneet arvot käännettäisiin nykytilanteeseen en ole huomannut vakavasti pohditun. Poikkeuksena ainakin Tuomioja. Mikäli ääniä tulee lisää, saadaan ne tekemällä populistisia myönnytyksiä.

Tuomiojan ei auttaisi kuin irroittautua häntä syrjivästä puolueesta ja perustaa 'SDP' uudelleen sellaisena globaalisti tietoisena sosiaalidemokraattisena puolueena, jollaiselle ei puolueen nykytilanteessa ole tilaa. Tämä tarkoittaa hyvin olennaisella tavalla myös irroittautumista Suomi-nimisen nuoren valtion leimaavasta historiasta ja todella ylikansallisemman perspektiivin omaksumista. Lyhytnäköinen saa olla, mutta ei ole pakko. Joskus vanha ja joskus maailmassa toimivaksikin todettu tulee sisältä syödyksi ja on aika valmistaa jotakin aidosti uutta. SDP:n suursiivous olisi muutenkin ylimaallinen urakka. Nykyisellään vahvan, ammattitaitoisen ja asiallisen poliitikon potentiaali menee hukkaan, ellei SDP sitten voita seuraavia eduskuntavaaleja, milloin ne järjestetäänkään. Jos voittaa, kyseessä on tuskin on meriittivoitto.

Valtaosassa suomalaista vasemmistossa alkaa olla samaa campia/kitschiä kuin Neuvostoliitossa jo kymmenen vuotta sen hajoamisen jälkeen. Miksiköhän päässäni soi Ukrainan 2007 Euroviisujen ehdokas Verka Serduchka?

Parku

Pakko parahtaa. Olen odottanut uutta kesäkuuta satakielineen ja hentoine vihreineen jo vuoden. Sitten iskee virusperäinen nielutulehdus, joka loppuu... joskus. Toivoin niin intohimoisesti streptokokkia, jonka kanssa voi sentään neuvotella väkivalloin, mutta ei! Moukantuurilla tämäkin voi olla enimmäkseen ohi muutamassa päivässä, huonommalla onnella muutamassa viikossa. En voi uskoa tätä!

Tuntuu murhanhimoiselta.

Maailma kylässä ja Maailman kirjat

Viikonloppuna järjestetään Helsingissä Maailma kylässä -festivaali ja sen yhteydessä Rautatientorilla Maailman kirjat -tapahtuma. Koko tapahtuman ohjelma löytyy täältä. Jos vain saan työt hoidettua, minut löytää molempina päivinä sieltä. Dubrovnikin tänäiset Maailmanpoliittiset rock-iltamat taitavat kyllä jäävät taas väliin, mutta suomalais-perulaisen runoilija Roxana Crisólogon yhyttää myös lauantaina Rautatientorin Amazon-lavalta 17.20. Samassa sessiossa ovat luvassa myös chileläinen queer-runoilija Pedro Lemebel, argentiinalainen Cosa de Negros (!) -romskun kirjoittanut underground-ilmiö Washington Cucurto ja uruguaylainen kirjoittaja ja performanssitaiteilija Lalo Barrubia.

Varhain lauantaina (11.40 ja 12.40) puhuu samassa paikassa Philippe Rekacewicz, Le Monde diplomatique'n kartturi. Hänen kritiikkinsä ihmisten naivia suhtautumista karttojen esittämää todellisuutta kohtaan lämmittää mieltäni kovasti. Kartta on aina poliittinen ja osittainen referenssi. Se luo illuusion sellaisesta pysyvyydestä ja kattavuudesta, joka on referenssin ulkopuolisessa tilassa enimmäkseen hyvällä tahdolla vahvistettavissa. Ja takuulla silloin, kun ei puhuta maastokartoista. Itse toistaisin kysymykseni: monessako suomalaisessa olohuoneessa Suomi on läsnä ja millä ehdoin? Pelkät dokumentteihin piirretyt rajat eivät valvo ja toteuta.

12.00 esiintyvät Kaisaniemen steissillä Ourvision 2008 voittajat. Käsittääkseni vaihtoehtoviisut ovat olleet tänä vuonna varsin suositut ja kiinnostaa nähdä mistä tässä on kyse.

Sunnuntaina on luvassa 13.20 Amazon-lavalla (johon olen jo ennalta kiintynyt) Voimadebatti: Sananvapausfundamentalismi ja julkisuuden karnevalisoituminen. En tiedä mitä se sisältää, mutta kuulostaa siltä, että minun täytyy fundamentalistina mennä kuulemaan kunniani. Mikäli addressi on provokatiivinen, saatan hyvinkin agitoitua kommentoimaan aihetta lokissani. Mielestäni tyypilliseksi muuttunut tapa syyttää liberaaleja ihanteita fundamentalismista menee metsään, kuinka voimakkaasti niitä sitten ikinä puolletaankaan. Retoriikka saa tilanteen näyttämään aivan siltä kuin kyse ei olisi vapauden vaatimuksesta lainkaan. Aivan kuin yksilön tulisi ollakseen maltillinen sallia toisten puuttua elämäänsä ja rajoittaa sitä ilman, että pyrkimys puuttua kulkee henkilön omaa itseään koskevan harkinannvaraisen koskemattomuuden kautta. Thoreau olisi kyllä saanut maksaa veronsa, mutta kieltäytyminen ei oikeuta väkivallan uhkaa.

Oma huomioni kiinnittyy siis etenkin poliittisiin ja kirjallisiin aihepiireihin, mutta ohjelma on tutustumisen arvoinen ja tarjontaa melkein kenelle hyvänsä (kuulostaa pahalta).



(kuvassa Katja Tukiaisen soma Maito)

Lasikatto

Lasikatoista tulee mieleeni, että sellainen yksityiskirjasto, joka on intiimimpi kuin herra Darcyn kirjasto BBC:n Austen-filmatisoinnin Pemberleyssä ja jossa on lasikatto täyttäisi ihanteellisen lukuhuoneen kriteerit. Myös makuuhuoneen lasikatto on viehättävä ajatus; tai ainakin oli, kunnes niitä alkoi ilmaantua sisustusalan lehtiin.

Minkähän vuoksi sama metafora tai vertauspinta menettää tehonsa puhuttaessa yrityselämästä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Mikä kirvoittaa elämään päällekkäisillä standardeilla jaetussa todellisuudessa? Mikseivät ihmiset koe luonnonilmiöistä halutuimpien, auringon- tai kuunvalon, lankeavan yhteiskunnan lasikaton läpi, sävyttäen elämän tähdellisempiä ja jalompia askareita?

Tietysti tätä ollaan jo monenlaatuisten Aurinkokuninkaiden, Isä aurinkoisten ja Taivaan Isien toimesta kokeiltu.


Ajatusta voisi jatkaa kysymällä, miksi ihmiset haluaisivat elää taivasalla? Voiko yhteiskunnan lasikatto suojata epäsuotuisilta luonnonilmiöiltä?

Syksyinen Eurooppa

Kirjoitin muinoin science-fictionin peruspassiosta. Nyt tarkastellessani Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoa tulin sattumoisin ajatelleeksi politiikan tragediaa. Politiikan tragedian mahdollisuus edellyttää aivan erityistä kirjallista perinnettä, puhuttiin sitten Peleponnesolaissodissa tehdyistä tyhjistä uhrauksista, antiikin Rooman eliittien valtakamppailuista, fratres militiae templi murtamisesta 1300-luvun alussa, Carl Schmittin haikeasta vallan legitimiteetistä hapristuvassa Weimarin tasavallassa, kymmenen vuoden päässä Euroopan mobilisoimisesta uuteen sotaan, Morgenthaun kuvaamasta vallanjanosta, Mearsheimerin uudesta, rahvaanomaisesti esitetystä suuren voimapolitiikan tragediasta tai viime kädessä poliittisen realismin innoittamasta epäonnisesta federalismista Euroopan historiassa.

Tahtoisin voida panna sormeni merkiksi sille kohden, josta tiedän tragedian mahdollisuuden kumpuavan, mutta ajatus pakenee. Euroopassa ei ole koskaan kirjoitettu politiikasta tavalla, joka aseta yksilöä kollektiivin koelaboratorioon. Ne, jotka puhuvat Euroopan omahyväisyydestä tai hegemoniasta, eivät tiedä mistä puhuvat. Näytelmän muuttumattomassa, tragedian konstituoivassa osassa, poliittinen muoto tyhjenee aina tavalla, jota ihmisen keho ei kestä. Kaikki ihmisen tiedostaminen tai toiminta ennen tätä, jos sitä ylipäätään on, on vain paineen tiedostamista. Tätä läksyä on Euroopassa opeteltu koko sen kirjallisen historian ajan. Ei siksi, että opittaisiin siitä eroon, vaan jotta näytelmän muoto täydellistyisi ihmisen toiminnassa.

Tyhjyys ja totalitaria on myös politiikan perusintohimo; ainakin, mikäli Arendt on väärässä. Spenglerin syksyinen Eurooppa kulkee kohti päätepistettään.

(kuvassa Vermeerin Sotilas ja naurava tyttö)

Avusteinen polkuvoima

Rarrr! Luistimet ovat vaihtuneet polkupyörään, jolla on jo verrytelty muutaman lyhyemmän 15km pyrähdyksen verran. Vähänkään uudemmilla pyörillä polkiessa tulee hieman masentava olo matkanteon tehokkuudesta. On tehtävä melkoisesti töitä saadakseen aikaan töitä tehneen olon. Vanhoissa vaihteettomissa ja kolmivaihteisissa retkipyörissä on viehätyksensä. Kypärääkin olen aina vieroksunut. Kuten euro ja sauvakävelyhuippu, pyöräilykypärät ilmaantuivat Suomeen aikana, jolloin olin pääsääntöisesti poissa. Nyt yritän yhä totutella vedenpaisumuksen jälkeiseen maailmaan.

Olen kai synnynnäinen perspektivisti: kun joku puhuu toisen ihmisen vasemmasta puolesta, minulla ei ole aavistustakaan, puhuuko hän vasemmasta puolesta ottaen huomioon kyseessä olevan oman perspektiivin (ihmissubjektilla on etuosa, joka osoittaa silmien suuntaan, vaikka tämä olisi sokea) vai omasta näkökulmastaan, ja millä perusteella. Jos tunnen henkilön ihmistieteellisen asemoinnin, voin ainakin sallia itseni olettaa, mistä näkökulmasta tämän tulisi arjessaankin käyttää suuntimia.

Viimekesäisen ranskan aktivoiminen jäi hieman puolivillaiseksi. Tällä viikolla alkaa espanjan palauttaminen mieleen. Jahka saan kirjan käteeni.

Hannah Arendt & Työn orjat esittävät kappaleen

Puhuessaan Vita Activassaan työstä, Hannah Arendt viittaa ”kaikissa eurooppalaisissa kielissä, niin antiikin kuin nykyisissäkin” vaikuttavaan eroon kahden aktiviteettia tarkoittavan sanan välillä. Työ (labor) ja valmistaminen (work) ovat ”kaksi etymologisesti erilaista sanaa, joiden on alettu ajatella tarkoittavan samaa aktiviteettia.” Huolimatta synonyymisestä käytöstä sanat ovat silti säilyneet ja historiallisesti niiden ero on nykyistä suurempi, vaikka synnytyksestä kipuineen (vrt. alla oleva sitaatti) puhutaankin työnä (labor). Tästä voisi halutessaan edetä leikkimilisesti kokeilemaan Arendt’laista naistutkimusta. Miksi erottelu aktiviteettien välillä on säilynyt ensin yksityisellä ja sitten Rousseaun myötä intiimillä vyöhykkeellä? Kohdan alaviite on kuitenkin tätä kiinnostavampi:

”Kreikan kielessä on siis ero sanojen ponein ja ergazesthai välillä; latinassa sanojen laborare ja facere tai fabricari välillä (sanoilla facere ja fabricari on sama etymologinen tausta); ranskassa on ero sanojen travailler ja ouvrer; saksassa sanojen arbeiten ja werken välillä. Kaikissa näissä tapauksissa vain >>työn>> vastineet sisältävät ajatuksen tuskasta ja vaivasta. Saksan sanaa Arbeit käytettiin alkujaan vain maataloustöistä, joita maaorjat tekivät. Sillä ei tarkoitettu valmistamista, jota käsityöläiset tekivät. Valmistamista kutsuttiin sanalla Werk. Ranskan labourer-sanan tilalle käyttöön otettiin travailler, joka on peräisin sanasta tripalium, kidutus. Ks. Grimm, Wörterbuch, s. 1854-, ja Lucien Fèbre, >>Travail: évolution d’un mot et d’une idée>>, Journal de psychologie normale et pathologique, XLI, n:o. 1, 1948.”

Yksityisen, kotitalouden, siirtyminen käsitteen ”sosiaalinen” kautta julkisessa tilassa (julkinen on tärkeää ymmärtää tilana, jota yhteiskuntaa suuntaava poliittinen fiktio sitten täyttää) tapahtuvaksi aktiviteetiksi on häivyttänyt mielistä selviytymisen eteen tehtävän työn kreikkalaisten vapaudelle vastaisen luonteen. Kuten todettua, antiikin kreikkalaisille työ oli nimenomaan yksityisen vyöhykkeellä, kotitaloudessa, tapahtuva aktiviteetti, jota tehtiin hengenpitimiksi. Kansalaiselle sellainen ei ollut soveliasta, vaan kyseessä oli orjille ja kesyille eläimille kuuluva kaikkinainen fyysinen ponnistelu. Kaupunkilaisten mahdollisuus vetäytyä (skhole) kaikesta paitsi poliittisesta toiminnasta riippui poliittisesti ei-aktiivisten ja siten myös ei-vapaiden orjien työstä, jota valvottiin esipoliittisesti, väkivalloin. Aristoteles painotti, että kyseessä on inhimillinen keino vastata ihmiselämän välttämättömyyksiin. Samalla hän kuitenkin tunnisti, että työtä tekevää orjaa, jolla ei ollut vapautta, ei voitu kutsua ihmiseksi, vaikka hänellä olikin ihmisyys. Paljon myöhemmällä liberaalilla talousteorialla ja Arendtin mukaan sen maailmankuvan purematta nielleellä Marxillakaan ei ollut tähän muuta tai parempaa vastausta kuin ylijäämää tuottavan työn korottaminen ihmisen julkisen arvon mitaksi kaikkien kohdalla. Aristoteleen näkökulmasta tämä olisi olettaakseni ollut orjuuden onnettomuuden levittämistä kaikkien kontolle. Onnettomuus onkin hyvä sana kuvaamaan työnteon tarvetta, sillä antiikin kreikkalaiset edellyttivät kansalaiseltaan tiettyä onnekkuutta, joka ei voinut kaikkien kohdalle sattua. Sen sijaan työyhteiskunta teeskentelee, ettei vapauden ongelmaa ole kyltymättömästä tuottamisen tarpeesta ja tarpeiden luomisesta huolimatta; jätetään ylipäätään punnitsematta voisiko työllä hengenpitimiksi tekemisen tarpeella olla seuraamuksia ihmisen vapaudelle. Aristoteles sentään onnistui sen myöntämään.

Julkiselle elämälle tuli tuli antiikin kreikan poliittisen osallistumisen sijaan ominaiseksi kansantaloudellinen pyrkimys ylituotantoon. Työstä kärsivä ja veroja maksava kansalainen onkin nykyisin, antiikin Kreikkaan nähden hyvin takaperoisella tavalla, se, joka vaatii itselleen suurimpia poliittisia oikeuksia ja korkeinta eettistä relevanssia edellyttämättä itseltään sitä poliittista osallistumista, joka oli antiikin Kreikassa kansalaisuuden ehto. Välttämätön työ on Arendtin mukaan sitten marxin nähty suorastaan liikuttavalla yksimielisyydellä kansantalouden ajatukselle rakennetun kommunistisen yhteiskuntafiktion (oletus siitä, että kaikilla on yksi, yhteinen etu), yhtä hyvin liberaalin kuin Marxilaisenkin, määrittelemän yhteiskunnan mittana. ”Julkinen” ei ole tämän myötä enää tila yhteisten asioiden käsittelyä varten, vaan tila, jossa määritellään aikaisemmin yksityisinä pidettyjen kotitalouksien suhteellisia etuja.

Välttämätön ja valmistamiseen tähtäämätön työskentely on siis kipua, mutta siitä kehittyi silti yhteiskunnallisen arvon mittari. Koska kyse ei ole valmistamisesta, kyse ei tosiaan Arendtin kreikkalaisten mukaan ole käsityöläisen tekemästä työstä, jossa on tarkoitus jättää jotakin pysyvää olemaan. Työtyyppien arvostuksessa on suuri ero antiikin poliksen ja oman työyhteiskuntamme välillä, vaikka olennaisempi ero liittyykin työn tekemisen ja sen tekemättömyyden väliseen suhteeseen. Käsityöläisellä oli antiikin Kreikan työtä ylenkatsovassa yhteisössä suuremmat vapaudet kuin välttämättömiä askareita hoitavalla orjalla. Kyse ei ollut siitä, että työtä työtä olisi väheksytty siksi, että sitä tekivät orjat, vaan itsessään, joten orjat tarvittiin sitä tekemään. Nykyisessä työyhteiskunnassakaan ei käsityöläinen nauti samaa arvostusta kuin välttämättömäksi mielletyn työn tekijä, jonka työpanoksen kansantalous kuluttaa tuotantonopeuden vauhdilla. Kuitenkin häntä arvostetaan enemmän kuin työstä vapaata ihmistä. Työn katoavainen luonne lienee läsnä myös siinä tavassa, jolla pitkän työuran tehneiden eläkeläisten turvaa on työn julkistumisen myötä tullut alati neuvoteltavissa ja toisten hyvän tahdon varassa olevaksi. Mikäli eläke olisi saavutettu etu, sitä ei voitaisi manipuloida julkisessa tilassa. Eläkkeen ajatus on kuitenkin vain suusanallista lupailua. Todellisuudessa kansantalouden logiikka merkitsee sitä, että kaikki työllä tuotettu lasketaan heti kulutetuksi. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Arendtin ajattelu säihkyy. On helppoa nähdä, kuinka antiikin työtä tekevä ihminen, jonka työn tulokset ihmisen keho tarpeineen kulutti, määrittelee nyt koko työyhteiskunnan logiikkaa työn siirryttyä yksittäisen kotitalouden piiristä julkiseksi määreeksi.

Tässä mielessä ei ole myöskään mikään ihme, että kansainvälisten ja ylikansallisten foorumien ((!) suomen kielessä toreilla ei edes seurustella, vaan käydään kauppaa! – seurustelua varten tarvitaan erilliset markkinat, jossa sielläkin vallitsee sekasortoinen tunnelma) lisääntyessä myös kansallisvaltioiden välistä vuorovaikutusta on tullut määrittämään kansallisen edun - eräänlaisten bruttokansantuotteen suhteuttamien kansallisten kotitalouksien - ajatus, jonka perusteella europarlamenttivaalejakin käydään. Yhtä selvää on se, että mielipiteen esittämisesen taidosta (joka on vieläpä paljon enemmän kuin sen lattea typistäminen poliittisesti apupyörämäiseen äänestämisen ajatukseen) on tullut turhaa. Arendt toteaakin, ettei julkiseen tilaan sijoittuva puhetaito ole enää kunniassa. Siitä on painunut vain työtä arvostavan yhteiskunnan myötä unholaan. Eri yhteiskuntafiktioiden historiallinen immelmannin puolikas, jossa työ vie poliittiselta toiminnalta julkisen tilan näyttäytyy tälläkin kohden tavassa, jolla työn julkisena hyveenä syrjäyttämästä puheestä on tullut lähinnä intiimi ja yhteiskunnallisesti toisarvoinen asia. Viimeaikainen julkinen keskustelu ei jätä juuri epäilyn varaa. Paitsi että vapaudella (vrt. aikaisempi kirjoitus Arendtista), ihmiset eivät enää tiedä mitä tehdä sananvapaudella.

(kuvassa Riveran Ventadore de Flores)

Vasemmistoestablishmentistä

Vielä 1950-luvun lopussa poliisi ampui marssivia vasemmistolaisia hengiltä. Eivät enää. Mikä vasemmistossa on vialla?


Kertoo jotakin tämän päivän vasemmiston poliittisesta kriisistä, että poliisi ei edes vaivaudu seuraamaan sen marssia kuin korkeintaan muodon vuoksi ja pysäyttääkseen liikenteen. Samoin kertoo jotakin valtavirtavasemmiston arvojen ja asenteiden muutoksista, siirtymisestä raukeaan establishmenttiin, ettei ajatuksia pidetä kyllin vaarallisina vartioitaviksi. Siihen, että ajatukset onnistuvat vihastuttamaan liittyy kuitenkin vähintään lupaus arvokkaasta keskustelusta.


Pieni vappujaloittelu vahvisti vasemmiston alangon. Tokoin rannassa Vapun päivänä pienen joukon ihmisiä korokkeensa äärelle houkutellut Suomen kommunistinen puolue on kaukana voimansa päivistä. Silti se jatkaa samaa "kaikki maailman proletaarit liittykää yhteen" -hapatusta kuin aina. Jos ei muuta, kielinee kyvyttömyys oppia yhtään mitään vuosikymmenien kuluessa uskollisuudesta puolueohjelmaa kohtaan. Joku voisi tosin epäillä olevan hieman surkeaa, mikäli poliittisen puolueen peruskirja ei osaa tunnistaa konkreettisten kysymysten muuntumista ajankuvan mukana. Siltä kuitenkin vaikuttaa. Satunnaiselle ohikulkijalle ja paikalle pysähtyjälle kommunistien esityksellä onkin lähinnä liikuttavaa camp-arvoa. Ainakin itse tunsin jonkinlaista haikeaa myötätuntoa. Olihan se niin söpöä. Sama hellyyttävä retoriikkakin, jossa herrat ja media huijaavat turhaan tietoa janoavaa työläistä. Onneksi on puolueen lehti. Jotenkin en vain ostanut sitä.


Ehkä hieman paremmassa asemassa on Vasemmistoliiton nykyinen johto - samoin kuin vanha sellainen Andersonin hahmossa. On alettu ymmärtää, ettei vasemmistopolitiikka ole enää löytänyt sinne, missä yhteiskunnassa todella hiertää. Olen aloitukseeni viitaten sitä mieltä, että poliisien läsnäoloon kannattaa kiinnittää huomiota, mikäli tahtoo ymmärtää muutospaineista yhteiskunnassa. Vappuaaton "Vapaa Helsinki" -tapahtuma (ennen EuroMayDay), jossa marssittiin muun muassa ilmaisen joukkoliikenteen puolesta - lähes jokaisen kun on pakko sitä käyttää, oli varaa tai ei - oli tarkkaan vartioitu. Mellakkapoliiseja riitti luultavasti yksi jokaista mielenosoittajaa kohti. Tätä kritisoitiin provokaationa.


Olen eri mieltä. Poliisin läsnäolo oli toivottavaa ja ymmärrettävää, sillä marssille mahtui mukaan useampia pulloja heitteleviä tomppeleita, jotka eivät piitänneet järjestäjien vetoomuksista rauhanomaisen marssin puolesta. Väkivallan mahdollisuus tuo mielenilmaukseen mukaan elementin, jonka vain harva on valmis allekirjoittamaan. Kuten establismentin väkivalta ja sensuuri, myös oppositioväkivalta on ilmoitus keskusteluhaluttomuudesta ja kutsu avoimeen voimavaltaan, oli kyse sitten marssista tai galleriasta poistetusta kiistellystä työstä. Tuntuisi kaukaa haetulta leimata koko marssi vain epäkypsäksi häiriköinniksi, kuten muutamat väistämättä tekevät.

Näin ei tulisi tehdä edes nuorten ja romanttisten anarkistinvesojen perusteella. Voi hyvinkin tuntua siistiltä kätkeytyä desperadosankarin lailla mustan huivin alle. Omasta mielestäni kasvojen näyttäminen on parempaa politiikkaa, mutta kenties kehnompaa estetiikkaa. Tiedän kyllä, että omassa silmässäni on malka niin kauan kuin pysyttelen, itsekin esteettisistä syistä ja jopa silkasta nimimerkin viehätyksestä, pseudonyymini takana.


Mutta mikä siis tärkeintä, poliisin läsnäolo tarkoittaa vaarallisia ajatuksia; sellaisia, jotka eivät ongelmitta mahdu käydyn keskustelun ja laaditun lain rajoihin. Rajojen koettelu on kuitenkin välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Keskustelun aktivoimiseksi ja tabujen murtamiseksi ei ole usein muuta keinoa kuin rauhanomainen kansalaistottelemattomuus. Yhteiskuntaa, joka ei katso sellaista osittain sormien läpi ei tule kutsua demokraattiseksi. On virhe korostaa lain rikkumatonta valtaa liikaa. Jokaiseen jokkoon mahtuu monenlaista lieveilmiötä, mutta se ei leimaa koko asiaa. Esivalta ei yksinään pidä yhtään yhteiskuntaa koossa.Tässä hengessä vasemmiston (sikäli kuin heidän asiansa minulle kuuluvat) tulisi tunnistaa, että "Vapaa Helsinki" -mielenosoittajat ja viime aikoina lehtijulkisuutta saaneet talonvaltaajat edustavat aitoa ruohonjuuritason kiinnostusta sosiaalisia asioita kohtaan. Niin kauan kuin vasemmisto ylenkatsoo katutason aktivismissa esiin nousevia kysymyksiä, se ei kykene uudistumaan ja kaivaa maata jalkojensa alta. Kuitenkin se on itse lähtöisin sellaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka keskiössä on vielä monin verroin rajummin kohdattu vanhat arvot kuin nykyiset aktivistit tulevat itse kohtaamaan.


Ideologia tulisi nähdä korkeintaan viitteenä jatkuvasti uusiutuviin hyvinvoinnin haasteisiin. Tämä liittyy omalla tavallaan myös Panun viimeisimpään pornokirjoitteluun.


Miksi kaikista poliittisista liikkeistä muuten löytyy kaljupäisiä miehiä, jotka eturivissä seisten nostavat kannustavan nyrkkinsä korkealle ilmaan?



(kuvassa Banksyä)

Työstä ja vapauden kuolemasta

”Uudella ajalla työtä on alettu ylistää teoreettisesti ja koko yhteiskunta on tosiasiallisesti muuntunut työyhteiskunnaksi. Siksi toive työstä vapautumisesta toteutuu kuten saduissa, hetkellä, jolloin se voi vain tehdä itsensä tyhjäksi. Työtätekevien yhteiskunta on pääsemässä irti työn kahleista, mutta se ei tiedä enää mitään niistä korkeammista ja merkityksellisimmistä aktiviteeteista, joiden tähden vapaus kannattaisi voittaa.”

Puhun vapun kunniaksi työstä. Lueskelen Hannah Arendtin Vita Activaa ja ihmettelen, kuinka hyvin se jo 1950-luvun lopussa kuvaa työn muutosta eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jo tuolloin automaatio oli tekemässä totta tilanteesta, jossa ihmisen ei tarvitsisi työskennellä henkensä pitimiksi. Kuitenkin Arendt toteaa, että ihminen on unohtanut mihin tästä koituvaa vapautta voi käyttää. Ja ettei sitä tarvitse ostaa. Ensimmäistä kertaa ihminen voisi teknisesti ottaen saada käsiinsä huomattavan määrän vapaaaikaa ilman, että se johtaa toisten orjuuteen. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteiskunnassamme ihminen osaa vain työskennellä ja ihmisenä olemisen arvo määräytyy työn kautta. Kuten Arendt huomauttaa, ennen uutta aikaa kristinusko piti huolen siitä, että elämän aikana ei tarvinnut muuta kuin selviytyä. Mitään ei ikuista ei tarvinnut jättää jälkeen ja hyveillekin oli lopullinen paikka elämän tuolla puolen. Jumalan kuollessa viimeistään uuden ajan lopussa jäljelle jäi vain tämä selviytyminen. Vapaan, luovan elämän hyveet, joita Aristoteleelle olivat ruumiinnautintoihin keskittyminen, poliksen asioille omistautuminen ja filosofin elämä olivat unohtuneet viimeistään Augustinuksen myötä. Filosofin ja aktiivin yritteliäisyydestä tuli vähitellen turhamaisuutta.

En osaa olla yhdistämättä tätä lukemattomiin ihmisten kanssa niin kasvotusten kuin netissäkin käytyihin sananvaihtoihin, jotka koskevat verorahojen kayttöä ja hyödyllisintä/arvokkainta tapaa selviytyä elämästä. Työn itseisarvoon uskotaan tukahduttavalla voimalla niin omasta kuin muidenkin puolesta. Palkkatyö itsensä tähden siunaa perheen, talon ja sielun tavalla, joka ei vaadi vapaa-ajalta kuin sohvan ja television tai jonkin muun tavan viettää korvamerkittyä aikaa. Rajasaaren valtaajien aloitteellisuutta väheksytään, koska heidän itseohjautunut tekemisensä ei noudata vaatimusta kaiken arvokkaan tekemisen käännettävyydestä rahaksi ennen sitä pistettä, jossa elämään voi liitteenomaisesti yhdistää työn ohella myös muita arvoja. Kuitenkin aina liitteinä.

Teoksessa Mies vailla tasa-arvoa naisen euron ajatusta arvosteleva Timo Karjalainen puhuu kokemastaan epäkohdasta sukupuoltenvälisessä tasa-arvossa. Karjalaisen mielestä on epäoikeudenmukaista, että nuorempina kuolevat miehet maksavat työssä aktiivisina vuosinaan suurimman osan verotuloista, joilla maksetaan keskimäärin pidempään elävien naisten eläkkeitä ja vanhuuteen liittyviä sosiaalikuluja (aiheesta teoksen toisen toimittajan, Hannu T. Sepposen, kommentein myös täällä; kohta 4. ja kommentit). Rajasaari-keskustelussakin vedotaan toistuvasti veronmaksajien verorahoja koskevaan omistusoikeuteen, joka muistuttaa tapaa, jolla säätyvallan aikaisessa Suomessa porvarit valittiin valtiopäiville puhtaalla rahavallalla. ”Veronmaksajana minä vaadin” -retoriikka on niin yleistä, ettei kukaan taida ehtiä edes ajatella sen seuraamuksia yhteiskuntamallillemme. Tätä porvarien vaalitapaa kuvaa Teppo Vihola samassa kirjassa kuin Karjalainen. Porvarissäädyn sisäisessä äänestyksessä oli annettavana ääniä henkilön veroäyriä vastaava määrä. Kaupunkikohtaisesti äveriäin jakeli poliittista valtaa. Tähän perustuu monen nykyisenkin kansalaisen oikeuskäsitys. Vähäinen kulutus ei vakuuta kuten varalisuuden demonstroiminen. Kallis musiikkitalo on makea, ilmainen musiikki valmiissa tiloissa kauhistus. Se, että talonvaltaajat toimivat miltei minkä tahansa julkisten projektien budjettien alapuolella, vaikka vuokraisivatkin homeisen tilan nominaalisella summalla, ei vakuuta oikeutuksesta valtaan yhteiskunnassa, jossa politiikka ei ole osallistava kansalaishyve, vaan rahaa.

Onko myöskään sitten ihme, että yliopistoille ajetaan perustuslain vastaista säätiömallia, kun valtio itsessään toimii siten, että siinä valtaa käyttelevät poliksen asioista huolehtivien poliitikkojen sijaan varakkaimpien eturyhmien edustajat? Sama periaate pätee valittaessa kansalliselta pohjalta edustajia Europarlamenttiin. Kyse ei ole yhteisistä asioista eikä yhteisistä varoista, vaan toisten ihmisten rajoittamisesta ja ohjailusta omalla omaisuudella. Kansalaishyveitä koskevan puheen kuulijakunta on kapea. Työltä ei ehdi, eikä pidä ehtiä.

Edellä mainitut keskustelut kuvaavat varsin yleistä vastustusta sille perustavalle ajatukselle, että verorahat ovat poliittisesti neutralisoituja, yhteiseen hyvään tarkoitettuja rahoja. Niitä koskevat päätökset eivät edes liberaalidemokratiassa ole enää sidoksissa varojen aikaisempaan omistajaan, vaan rahat on ikäänkuin "pesty" yhteisön varoiksi. Niiden alkuperä on yhteiskunnan vakauttamiseksi anonyymi. Nykyisin sääty-yhteiskuntaa ei ole ja lainsäädäntö uudistettiin hyvin varhain tällä laajapohjaisen demokratian vaatimalla tavalla. Säätyvallan lakkauttamisella myös varmistettiin, että Suomessa saattoi alkuaikoina toteutua jonkinlainen laimea versio Arendtinkin peräänkuuluttamasta Tulenkantajien ja raittiusseurojen poliittisesta yhteiskunnasta, jollaista Hegelin hengessä täällä ajoi myös Snellman. Tietysti kyse oli Aristoteleen (post-mortem), Arendtin ja Macchiavellin tunnustaman roomalaisen kansalaispolitiikan tapaan eliitin hyveestä, ja siitäkin korkeintaan sotaan saakka. Skandinavian ulkopuolella sen mursi jo aikaisemmin Marx. Marx teki työstä ensimmäisen hyveen vaiheessa, jossa politiikasta oli pitkästä aikaa uudelleen tulossa laajojen kansanryhmien asia. Työn ensisijaistuminen palveli niin porvaria kuin sosialistiakin. Asiasta vallitsee harvinainen konsensus. Verorahoja aletaan taas yhä enemmän omistaa, niillä ostetaan poliittista valtaa ja omistamista perustellaan maailmantalouden muutoksilla. Konsensuksen laajuuden uskoisi vähemmälläkin. Jopa aikamme perversseimpänä ja poikkeavimpana pidetytty yhteiskunta oli samaa mieltä: eräs tunnetuimmista työtä koskevista lausahduksista oli asetettu kuuluisan rautaportin ylle.

Asetelma ei liene vieras myöskään uudelle pätkätyölaisyydelle, puhumattakaan yhteiskunnassamme vallitsevasta, itseään ruokkivasta asennoitumisesta työttömyyttä kohtaan. Työtä ei ole, mutta sitä on oltava. Mikäli selviytymisen eteen ei tarvitse tehdä tarpeeksi työtä – mihin automatisaatio olikin johtamassa -, tarvitsee sitä keksiä. Tämä työ ei kuitenkaan ole edes Arendtin hengessä oikeaa työtä, vaan jotakin vielä ovelampaa. Se ei enää merkitse elannon saamista muuten kuin osana porvarillista moraalia, jonka mukaan jokaisen on sinniteltävä vähintään muodon vuoksi ja ne, joille sattuu osakseen ylijäämää saavat sitten erikseen ostaa joutilaisuuden. On tietenkin kohtuutonta luulla, että joutilaisuutta kasvaa puissa tai on olemassa ilman, että se ostetaan.

Erehtyneitä on kuitenkin ollut vähintään mainitsemastani Aristoteleesta lähtien historian sivu ja vielä 1900-luvullakin oli niitä, kuten Arendt, jotka halusivat esittää uudelleen kysymyksen vapaudesta.

Tämä kommentti ei ole ensinkään peräisin koko poliittisen koordinaatiston x-akselilta, ei oikealta eikä vasemmalta, eikä se myöskään haikaile takaisin hegeliaanista kansanhapatusta. Kommentoin vain ihmettelläkseni, kuinka oikeassa Arendt onkaan puhuessaan siitä, että ihmiset ovat unohtaneet, mitä vapaudella voisi tehdä. Yksi käytetyimpiä sanoja näkyy ihmisten toimissa vain hokemana, johon on loputtomasti poikkeuksia. Ihmettelen myös vapaudella tekemisen ja ilmaisen aikaansaamisen osakseen saamaa vihamielisyyttä. Siellä missä kansalaishyveet ovat vapaaehtoisimmillaan ja spontaaneimmillaan, ne tuntuvat saavan osakseen myös eniten ylenkatsetta. Kuten sanottua, Jumala on korvannut poliittisen osallistumisen hyveet ja Jumala on kuollut. Jäljellä on selviytymiskamppailun teeskenteleminen.

(kuvassa Caillebotten Les raboteurs de parquet)

Väliajalla jalkojen kohinaa

Ei mitään ihmeellistä. Tai ei mitään muuta kuin ihmeellistä. Päivä aurinkoa, ylenmääräistä simanjuontia, koskettavaa musiikkia ja erään ihmisen koskettavien runojen lukemista sekä niistä koitunutta yksinäistä pohdiskelua, joka jatkuu yhä hyvin tervetulleella tavalla. On vaikea sietää ajatusta siitä, että luominen ilman rakkaushuolia on tuskaa. Eilen taisi myös täyttyä kokonainen vuosi tätä lokia. Miten sekin voi nyt tuntua niin nostalgiselta, vaikka oli ylen sietämätöntä aikaa. Tämä on tilanteeseen oikein sopiva hajanainen kommentti. Taustalla pianon laiskoja sointuja.


(kuvassa eräs vanha maalaukseni)

Kaksi kuihtumista; runo- ja valokuvatorstai

Kaksi kuihtumista

I

Siivet kuin valkean linnun
jota lämmin ilmavirta kantaa

haihduttaa sen kosteuden
suostuttelee irti sulat, höyhenet
pöllyttää kuivasta rangasta
hennot nivelet, lukkoon palaneet

Kuihtuva liha vaappuu tuulessa
kunnes särkyy tomuksi



II

Vanhalla, laholla
Viikatulla pellavalla
Makaa vauva selällään

Torso on jotenkin pehmeä
Rinnan yläosa, pitkä kaula
Odottamattoman kovat
Rintakehässä kaksi reikää
Joista toisesta pistää naru

Kookkaan pään
Silmät avonaiset
Valjun siniharmaat
Tukka ihoon puristunut
Suun autioon monttuun
Näkyy pidemmälle kuin
Tyhjään syvään voi

Huulet rohtuneet pois
Poskiin sormin murretun
Jauhemaisen karmiinin

Hatara korjausyritys
Nenä töin tuskin erottuu
Jähmeä kappale ei käänny
Vihjeeksi kallon muodosta

Jaloissa näkyvät ompeleet
Ja jotakin kuin sientä
Varpaita ei ole
Vain kurotut nahkapussit

Se tahtoo yhä
Tulla otetuksi syliin

***

Sekä runo- että valokuvatorstain 86. haaste käsittelee esteettistä lempilastani, rappion estetiikkaa. Itse merkitsen sen tosin aina ruosteen estetiikaksi. Rappio on liian asenteellista, moralistista ja lineaarista. Ruoste käsittää niin syöpyvän metallin kuin ne kasvit, jotka särkevät betonin ja murtavat rakenteet. Tällä kertaa tekstini liikkuvat ensiolettamalta edellisen ja hieman ikääntynyt (otan kuvia aina, kun saan tallentimen käsiini) valokuva jälkimmäisen alueella. Yllä olevat runo-otteet eivät ole siitä herkullisimmasta, hienovaraisesta päästä. Toinen osa tuntuu aina menettävän muotonsa, ellen salli sen säilyä yhtä proosallisena kuin se kai luonnostaan on. Lievä, poistuva kuume ei antanut armoa värkätä pidempään. Näitä aiheita saisi olla aina aika ajoin enemmänkin.

Uutistiedosta

Luin uutisotsikon, jonka mukaan "Saimaalta löytyi eri asennoissa 51 kuutinpoikasta." Kyse olikin "laskennoissa löytymisestä".

Päässäni on nyt jotakin vialla. Seuraavaksi jatkoin lukemaan Sörnäisten vankilan ympärille rakennettavasta tillimuurista.

Taidan vetäytyä sienimökkiini.

Skisma

Geert Wildersin Fitnalle on julkaistu YouTubessa vastaelokuva, Skisma (Schism). Suosittelen molempien katsomista kaikille tämän alueen keskusteluista kiinnostuneille tai niistä mielipiteitä ylläpitäville. Saatavilla näkyy olevan pari versiota Skismasta, joista oletan tämän Raed AlSaeedin yli kuusiminuuttisen olevan se lehdistössäkin uutisoitu lyhytelokuva. Toinen on pidempi, muuteltu ja täydennetty versio, joka tuntuu enemmän länsikriittiseltä elokuvalta kuin elokuvalta Raamatun käyttötavoista. En tiedä onko tekijä sama. Jälkimmäisessä kuvataan myös kristittyjen toisilleen tekemää väkivaltaa. Tässä mielessä ensimmäinen elokuva toimii paremmin vastauksena Wildersin hengentuotteelle. Mieluummin kuitenkin molemmat yhdessä. Tämä alkaa kuulostaa jo siltä kaipailemaltani keskustelulta, vaikka elokuvien yleisöillä ei tahdokaan pysyä keskustelu asiatasolla. Kuten Fitnan kohdalla, viimeiset minuutit ovat myös molemmissa Skismoissa tärkeimpiä. Toivon, että kriitikot lukevat ja ottavat ne todesta molempien puheenvuorojen kohdalla. Toisin kuin jälkimmäinen Skisma-version tekijä, en tosin ajattele, että tällaisten elokuvien julkaiseminen on turhaa. Ne vain täytyy pitää yhteydessään ja nähdä ne vastalauseina uskonnon inspiroimalle väkivallalle, eri uskontojen pyhien kirjoitusten vihamielisille tulkinnoille ja vapaan keskustelun hiljentämiselle väkivallan pelolla. Siinä, missä Hamasin lasten ohjelmat Farfur-hiirestä, Nahoul-mehiläisestä ja Assud-pupusta todistavat tietyn poliittisen Islamin nimissä suoritetusta lasten hyväksikäytöstä ja indoktrinaatiosta, ensimmäinen yllä linkitetyistä elokuvista näyttää vastaavaa ja vaarallista kristittyjen lasten hyväksikäyttöä poliittisiin ja fundamentalistisiin tarkoituksiin.

Euroopan hallitukset voisivat ottaa ohjat käsiinsä ja tehdä aloitteen molempien elokuvien näyttämiseksi televisiossa yhteisellä lähetysajalla.

***

Kiinan suurlähettiläs Fu Ying väitti Lontoossa, että ”länsi” demonisoi Kiinan ja että Tiibetissä ovat vallalla monimutkaisemmat ongelmat kuin mediassa annetaan ymmärtää. Kiinan tarkoitusperät ovat kuulemma pelkkää hyvää sanomaa: ruokaa, asuntoja ja vaatteita. Joten miksi Kiina sitten joutui eväämään YK:n ihmisoikeustarkkailijalta pääsyn alueelle? Ja mihin Kiina tarvitsee territoriaalista valtaa tuon mainitun avun perille toimittaakseen? Suurlähettiläs valitteli, kuinka Kiinan ja ”lännen” tavat nähdä toinen osapuoli ovat ajautumassa erilleen. Tämä kai tarkoittaa, että ”jos sä sanot, että mä oon X, niin ite oot X”.

Nuori kiinalaisnainen oli ihmetellyt suurlähettiläälle, missä Britannian kuulu herrasmieskulttuuri luuraa. Turistit kaikkialla matkustavat löytääkseen toisaalta kotimaansa ja oman elämänpiirinsä piirteitä; uudelleenvaatetettuja nukkeja. Tässä hengessä mennään etsimään jo ennalta arvattuja piirteitä ja petytään, kun luotu fetissi ei paikan päällä toteudukaan. Paikan päällä vahvistettu fetissi on aitouden tae. Todellinen toiseus ja tiedon monimutkaistuminen häiritsee. Kuitenkin toisaalla sen vielä tragedian hengessä hyväksyy – toinen ei ollutkaan, mitä kuvittelin (yleistä ihmisten välisessä kanssakäymisessä). Kotimaassa se johtaa herkästi medikalisointiin ja kriminalisointiin. Pidetään siis epäkohteliaana medikalisoida ulkomailla. Jos tahtoisin eksotisoida, voisi ehdottaa, että kiinalaisnainen etsi varmaankin li’tä (suunnilleen ”hyvä tapa”) ja ”länsi” etsii arvostusta yksilön oikeudelle romuttaa elämänsä, nikertää se amatöörin taidoilla ihan omansanäköiseksi ilman elävästä mallista maalaamisen hyveitä ja paheita. Olen itsekin sitä mieltä, että elämä on jotakin liian arvokasta uhrattavaksi toisten professionalismille ja stylismille. Kuitenkin, jotta todella voitaisiin puhua kansoista ja sitten ihmisistä tällaisten laajojen metaforien tai essentioiden (kuten li tai yksilöllisyys) toteuttajina, joudutaan tekemään paljon karsintatyötä ja hylkäämään paljon vastakkaista todistusaineistoa. Tekeekin mieleni kysyä, miksi puhe ”kulttuurista”, jos sitä tarvitsee olla, ei kykene käsittelemään symmetriaa ja tarinan rakennetta koskevia odottamattomuuksia? Sanassa”kulttuuri” on aina pyrkimys kohti yhtä eheää tarinaa ja sellaista kaiken tiedon summaa, jolla on taipumus pitää itsensä koossa. Pysäytän etenemiseni tähän suuntaan nyt hyvän sään aikana, sillä keskustelu käsitehistorioineen on aivan liian pitkä.