Lapsuusmeemi
Luullakseni järkivalinnan tehneen Solin toiveesta turinoin hieman lapsuudestani. On todella oikein hyvä ajatus herätellä muistot materiaaliobjektien kautta. Hallitsevaksi teemaksi muodostuu ”pikku-Mengele”.
Kampa
Kammat tuntuivat aina melko turhilta. Hiukseni olivat joka tapauksessa itsepäiset.
Nenäliina
Kainuusta etelään työn jäljessä päätynyt edesmennyt ukkini käytti kankaista nenäliinaa. Otin mallia ja kanniskelin ekshibitorisilla substansseilla injektoidun pieneläimen lailla juoksentelemaan opittuani kankaista näsduukia viininpunaisten vakosamettihaalareideni taskussa. Nenäliinaa ei kuitenkaan ollut enää silloin, kun näytin vanhemmilleni, kuinka nopeasti juoksen autotallin ympäri. Tallin takana nojasivat seinään rautatikkaat. Vanhemmat kuulivat vain metallisen kajahduksen.
Lintu
Alkukesällä oli räksäaika ja metsät täynnä lentokyvyttömiä poikasia, joita teki tietenkin mieli pitää käsissä. Pientä huonoa omatuntoa kokien värväsin parhaan ystäväni (sen, joka nosti kerran kauhukseni sammakon kivenlohkareen päälle ja paiskasi päälle toisen kookkaan kivenmusan; efekti oli etova) ja yritimme, usein menestyksellä, ajaa otuksia umpikujiin ja lähistöllä sijainneen lampaiden kesäpaikan verkkoaitaa vasten. Olin täysin joka sortin elukoiden pauloissa ja ahmin kaikki lähikirjaston kuvitetut eläinkirjat (ks. osio ”kirja”), oli kyse sitten hyönteisistä, linnuista, kaloista tai mistä tahansa. Kerran löysin matkalla koulusta kotiin keskeltä polkua pienen ja surkean näköisen hippiäisen, joka oli vaivoin muhkeaa mantukimalaista kookkaampi. ”Kannustin” sen kiipeämään sormenpäälleni ja ihmettelin. Siivekäs ei tuntunut voivan erityisen hyvin ja olisi tehnyt mieleni hoivata sitä. Tuntien kuitenkin hoivani seuraamukset kotipihan sammakkoa pienemmille olennoille ”laskin” hippiäisen vapaaksi. Otin hetkeksi kiinni kaikki linnut ja eläimet, jotka sain. Eräällä vanhemmalla Kainuun sukulaisellani, hänkin jo edesmennyt, oli linnuista lapsuusmuistoja, jotka saivat jopa kaltaiseni pikku-Mengelen epäröimään. Naureskellen hän kertoi saaneensa poikain kanssa kiinni närhen. Heillä sattui samalla kertaa olemaan myös kiinanpommeja. Kerrotusta jutusta ei ollut saada hihittelyltä enää selvää. Sukulaismies oli tovereineen työntänyt kiinanpommin räksän perään, sytyttänyt sen, laskenut elukan lentoon – tässä vaiheessa jutun katkaisi jälleen naurunräjähdys – ja katsellut lyhyttä lentoa seurannutta höyhenten pölähdystä.
Järvi
Järvi merkitsi kalastamista ja toki myös uimista. Pidin itse enemmän pienten järvien rantojen rymyämisestä, mutta isäni ja hänen isänsä miltei elivät suuremmalla järvellä kalastaen ja veneillen. Isäni vietti lapsuudenkesänsä saaressa. Yleisin kontaktini järveen oli papan tai ukin vene. Tuntui kuitenkin erityiseltä samota Kainuun mustavetisten erämaalampien rannoilla.
Harmooni
Hieman nolostuttaa sanoa, mutta minulla ei ole koskaan ollut intohimoista suhdetta yhteenkään musikaaliseen instrumenttiin. Lapsena soitin vain nokkahuilua, vaikka oli minulla virikkeenä sellainen pieni, sininen piano, jollainen Tori Amosilla on Little Eartquakesin kansilehdessä. Rämpytin tietysti myös isän vanhaa kitaraa, mutta mitään sen syvempää siitä ei kehkeytynyt. Harmooni merkitsee, kuten kai useimmille, koululukan nurkassa kököttänyttä pönttöä, jolla opettaja säesti lastensävelmiä ja isänmaallista paatosta.
Kello
Pidin aina koulussa nahkarannekkeista viisarikelloa. Olikohan sen merkki ”Leijona”? Onko sellainen merkki? Niitä tosin pysähteli vuoden tai parin välein. Jossakin vaiheessa kadehdin kavereiden digitaalikelloja ja niiden hyvin vaikuttavaa namiskamäärää. Taisi itsellänikin olla jonkin sortin musta, muovirannekkeinen digitaali hieman myöhemmin. Epäilen olleeni aina erittäin tarkka kellon kanssa. Vaati ponnistelua saapua ylä-asteella myöhässä tunneille. Lukion jälkeen en ole pitänyt ranteessani kelloa. Jossakin vaiheessa ilmaantui sitten tietenkin kännykkä ja nykyisin kuljetan ukin entistä taskukelloa.
Oksentaminen
Kärsin lapsena poikkeuksetta matkapahoinvoinnista. Koska pidin myös kalastamisesta ja eräässä vaiheessa suosituin kalapaikka oli tunnin ajomatkan ja ehkä Etelä-Suomen mutkaisimman ja huonokuntoisimman hiekkatien päässä, oksensin vuosikaupalla jokaisella kalareissulla kerran viikonlopussa. Usein mennen ja tullen. Lisää samaa seurasi luokkaretkistä. Sama jatkui myös jokavuotisten oksennustautien kourissa. Nyt tarkemmin ajatellen on luultavasti ihme, että olen yhä tässä. Oksentamiseen liittyy kuitenkin myös lempeitä muistoja. Luokallani oli ala-asteen kolmannesta luokasta kuudenteen luokkaan sillä tapaa rento ja hauska luokanvalvoja, että pidimme vuosittain pariin otteeseen nyyttikestit. Näin jälkikäteen ajatellen tapa oli hieman epäilyttävä, sillä jokainen päätyi kuitenkin syömään lähinnä omia herkkujaan, jolloin nurjemmista oloista lähtöisin olevat oppilaat joutuivat hieman nolostuttavaan tilanteeseen. Runsasta viikkorahaa nauttivat niittivät kunniaa limonadeineen, sipseineen ja karkkeineen. En tainnut itse kuulua kumpaankaan ryhmään. Valta-asetelma oli kesteissä selvä, mutta samalla luokanvalvoja piti huolta siitä, että kukaan ei jäänyt ilman, vaan paljon herkkuja tuoneiden täytyi antaa niille, joilla ei syystä tai toisesta juuri mitään ollut. Tässäkin on ongelmansa. Ystävieni parissa eräs merkki hyvistä juhlista oli kuitenkin niitä seurannut paha olo. Mitä kurjempi, sen paremmat olivat kemut olleet. Valitsimmekin kaverini kanssa kotimatkalla metsäreitin ja oksensimme pusikoihin. Mitä useammin saman kotimatkan aikana, sitä legendaarisemmat karkelot olivat kyseessä.
Mummo
Mummo oli isän äiti erotuksena mummuun, joka oli äidin äiti ja nenäliina-kohdassa esiintyneen ukin vaimo. Vanhempani eivät aina osanneet arvostaa tätä ankaraa erottelua, mutta oma kiivas mieleni oli sukulaisuusterminologioiden osalta antropologisen terävä jo tuolloin... Mahtoikohan olla kyse (iso-)mummusta silloin, kun kyselin vanhemmiltani automatkan määränpäätä. ”Viiään mummun haualle kukkia”, opasti äitini, mihin huolestuin heti, että ”hauva syö kukat!”
Ukkonen
En ole satavarma, miten suhtauduin ukkoseen lapsena. Nautin siitä nykyisin valtavasti tai ainakin paljon ja arvelen pitäneeni myös lapsena. Ajatus myyttisestä ”pallosalamasta” hermostutti. En uskonut niitä, jotka väittivät sellaisen nähneensä. Hieman myöhemmin kesäukkoset loivat omaa tunnelmaansa veljen kanssa pelattuihin roolipeliseikkailuihin. Haistan nurmen ja takapihan metsän kaatosateen jälkeen.
Kirja
Opin melko varhain lukemaan. Sitten ahmin. Kirjastosta kotiin kannetut kirjat oli aina heti luettu ja ilman en voinut olla hetkeäkään. Ellei aivan viime vuosia olisi, ei varmaankaan olisi kohtuutonta väittää, että olen käynyt kirjastossa useimpinä elämäni päivinä. Jo ennen kuin opin lukemaan näännytin vanhempani vaatimalla loputtomiin ilta-, aamu- ja iltapäiväsatuja ja Aku Ankkojen lukemista. Arvelen heidän olleen helisemässä. Kahmin kirjaston hyllyiltä ensin kaikki esihistoriaa käsittelevät kirjat, luonto-opukset, Blytonit, kalastusoppaat, pelilehdet, sarjakuvat, keskiaikaa käsittelevät teokset ja siirryin melko varhain scifin ja fantasian kautta ns. aikuisten kirjallisuuteen. Nuoremmille sisaruksilleni luin jonkin verran satuja. Suosikki taisi olla Aku Ankan lukeminen ”hassusti”, ts. luin puhekuplat ruokottoman väärin, mikä hauskuutti. Mikä lienee tämän yhteys siihen, että ainakin minä ja veljeni saamme yhä halvalla loputtoman tuntuista infantiilia huvia typerästä sanojen vääntelystä.
Pipo
Parhaissa pipoissa oli kohtuuttoman pörröinen tupsu, tai sitten vain fantasioin sellaisesta nyt. Ehkä varhaiset pipot olivat sellaisia pään yli vedettyjä tiiviitä huppuja, joiden lisäksi kauluri suojasi lumelta. Kuten oli jo hiustyyliin liittyen, minulla ei ollut puberteettisena myöskään minkäänlaista tyylitajua vaatetuksen osalta, enkä sellaista halunnut. Muistan valjun sinisen standardipipon, jossa oli maltillinen tupsu, säällisen narun päässä. Laidassa oli tummemmalla suomenlippu.
Matematiikka
Ala-asteella pidin matematiikasta ja sain kelvollisia numeroita. Koulussamme oli mahdollista hakea ylä-asteelle siirryttäessä erityiselle matematiikkaluokalle ja asiaan liittyi myös jonkinlaista arvovaltakisailua oppilaiden kesken. Hain, mutta minua ei harmikseni hyväksytty. Oikeastaan into lukea koko ainetta lopahti tuossa vaiheessa lähes tyyten ja arvosanat putosivat geometriaa lukuunottamatta. Yläasteen puolivälissä en myöskään saanut opettajalta selitystä siihen, miksi opettelimme tiettyjä kaavoja, tai siihen, mihin kaavat perustuvat. Kehotettiin vain soveltamaan valmista reseptiä. Ajatus kelpaa matematiikassa yhtä vähän kuin ruoanlaitossa. Se, että en saanut kriittistä selitystä suututti vietävästi ja päätin haistattaa kukkasen koko ajanhukalle. Lukiossa matematiikka olikin sitten kompastuskivi, koska en tehnyt vieläkään mitään sen eteen. Onneksi hylätyt kurssit asettuivat niin, etteivät ne olleet peräkkäisiä. Vältin uusinnat. Myöhemmin matematiikka alkoi logiikan ja toisaalta pakollisten tilastollisten menetelmien nimissä hieman kiinnostaa ja pärjään tarvittaessa oikein hyvin. Etäisyyttä aihealueeseen kuvannee kuintenkin se, että matematiikka on minulle parhaimmillaan esteettisenä ideana. Lapsena minulle olisi kuitenkin ollut tärkeää tietää, mihin tiettyä kaavaa tai matemaattista logiikkaa voi käytännössä soveltaa, ja miksi. Olin kyllä tosin kiinnostunut ratkaisemaan erilaisia joustavalta tuntuneita sanallisia tehtäviä, mutta kammosin numeroita yli kaiken.
Hiukset
Tässä lapsisosiaalipornografisoimaton kuvamateriaali todistaa, että minulla oli vielä ala-asteen ensimmäisellä puoliskolla söpö ja vaalea hiusmalli, mutta tuntemattomasta kohtalon oikusta annoin tai joku muu antoi takatukkani kasvaa karmean näköiseksi liuhukkeeksi. Sen jälkeen kärsin eriasteisista pidemmistä siileistä ja silmien yllä valuvista mäkelänsioista. Minulla on karmea mielikuva tilanteesta, jossa siili ja takatukka jollakin diabolisella tavalla yhdistyivät, mutta se saattaa olla myös pahaa unta. Olin myös hyyyvin epätrendikäs teini, enkä olisi voinut vähempää välittää muotiseikoista.
Veli
Veljeni on vääjäämättä yksi parhaista ystävistäni. Kaikesta huolimatta. Lapsuuden jaetuista leikeistä, roolipeleistä, väittelyistä ja riidoista on seurannut harvinaislaatuinen sujuva taipumus syöksyä ilman varoitusta minkä tahansa luovan, koukeroisen ja kiivaan keskustelun ytimeen ja jatkaa tuntikausia. Jaetuista asioista, ei ehkä vähiten huoneesta, on seurannut myös herkkänahkaisuus, jota sanon tässä varmuuden vuoksi molemminpuoleiseksi. Hän on kyllä hyvin tuittupäinen. Minä huusin vastasyntyneenä kuin jalkaani olisi sahattu irti ja rauhoituin sitten miltei tyystin. Veljeni kehitys kulki toisin päin. Lukeekohan hän tämän? Joku hyvin agitoitunut henkilö saattoi toki kutsua minua teini-iässäni ”Pikku-Hitleriksi”, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kuvaus sopii paremmin veljeeni. Tai ehkä Göring? Yllä mainituista syistä olen taipuvainen epäilemään, että minä olin hieman julman häikäilemättömässä uteliaisuudessani pikemminkin Mengele. Tai Goebbels. Onhan vielä poliittisesti korrektia verrata lapsia natsijohtajiin? Vanhempieni ollessa hetken poissa esimerkiksi sekoitin veljelleni ”karaisevia” juomia. Sitten suostuttelin hänet juomaan ne. Tavallaan juuri suostutteluvaihe oli hauskin. Reseptivinkki: sekoita mukiin piimää, puolukkasurvosta, cayennepippuria, valkosipulijauhetta, siirappia, fariinisokeria, hieman suolaa, soijakastiketta, paprikajauhetta ja kotikaljaa. Jos uskallat vielä haistaa sekoitusta, lisää vielä jotakin kaapin uumenista sopivasti käteen osuvaa. Kyllä hän ne joi. Luonnollisesti kieltäydyin itse kunniasta, kun veljeni [yllättävän myöhään] tajusi alkaa itsekin sekoittaa kauheita sotkuja ja vaatia minua juomaan niitä. Olen paha, paha ihminen. Kepposia ja typeryyksiä on liikaa tyynyistä rakennetuista silloista kimalaissotaan, jotta niitä kaikkia voisi resitoida tässä. Kaikissa yhteisissä ajanvietteissä ei kuitenkaan sattunut pahasti: isoveljeys on tavallaan kuten taitava kiduttaminen: siitä ei jää raskauttavaa todistusaineistoa auktoriteeteille. Paha paha.
Ikkuna
Mustana syysiltana katsoin keittiönikkunasta takapihan metsänreunaan. Metsästä katsoi minuun lasin läpi takaisin purppurainen silmä.
Kalenteri
Minulla oli kalenteri vain oppitunteja varten. Kolmannen luokan lukujärjestys on yhä siinä, mihin sen aikoinaan kiinnitin. Kerran lomamatkan jälkeen oli kirjoituspöytäni valkeaan pintaan raapustettu neontusseilla pieniä sanoja, tuhruja ja sydämiä. Olin ymmälläni. Kaikki epäilivät, että olin tuhrinut itse. Itse taas epäilin joko veljeni kepposta tai sitten jonkun päässeen sisälle asuntoon poissaollessamme. Se tuntui epätodennäköiseltä ja hermostuttavalta. Tietysti olisi ollut söpöä, jos kyseessä olisi ollut joku tyttö. Ja hermostuttavaa. Lukujärjestyksen viereen ilmaantuneiden sotkujen mysteeri ei ole auennut vieläkään.
Puuro
Toisin kuin Solin, minun täytyi syödä pakkopuuroa. Seurauksena en syö enää mitään muuta puuromaista mössöä kuin äärimmäisen harvoin perunapuuroa tai vispipuuroa, mutta se onkin jälkiruoka. Kieltäydyn jopa joulupuuroista. Aika kauheaa! Aamupuuro sopisi mielestäni imagooni aivan loistavasti ja uskon vakaasti, että olisin aloittanut sen tavanmukaisen nauttimisen aikuisiällä aivan oma-aloitteisesti. Pakollisesta ”totuttelusta” johtuen en voi kuitenkaan sietää ajatusta. Yhh.
Meikit
Kun pikkusiskoni syntyi, vakuutin veljeni keralla pyhästi isälle, että emme anna siskon sitten aikanaan meikata. Mielestämme suojelimme häntä ympäristön vaatimuksilta ja olimme sitä mieltä, että ”luonnollinen” on näteintä. Vakuutimme myös, että emme antaisi minkään renttujen vikitellä häntä. Just joo. Siskon kasvettua ajankohtaiseen ikään, olimme langenneet jo liian syvälle postmoderniin ironismiin, ylenkatsoimme nätistelypyrkimyksiä ja olimme pahimmillaan ehkä itsekin renttuja.
Aita
Kotipihalla ei ollut aitaa, paitsi tuuhea siperianhernepensas tontin rajalla siinä, mistä alkoi vanhan pariskunnan piha. Paljon myöhemmin naapurin täti oli muuttunut aivan valkeaksi ja pieneksi ja pakeni aina kotipihalta alas katua teiden risteykseen. Hänen 80-vuotias miehensä kiirehti jälkeen ja talutti altzheimerin taudista kärsivän vaimonsa takaisin kotiin. Tien varressa oli matala tuhkapensas.
+Ötökät
Tähän on jo viitattu pariinkin otteeseen. Kyse on siitä osa-alueesta pientä mieltäni, jonka vuoksi olen puhunut Mengelestä. Ja kyllä! – tunnen pientä syyllisyyttä. Onneksi julmin kauteni sijoittui lapsuuteen, eikä minua voi asettaa siitä lain edessä vastuuseen. Vietin kesät kiivaasti jokaisen kääntyvän tai pinottavan esineen siirtäen ja niiden alla, kuistin ikkunoissa tai nurmella piileskelevät mönkiäiset kivijuoksiaisesta lehtokiitäjiin, lukkeihin, vaaksiaisiin, etanahaiskiaisiin, kärsäkkäisiin, leppäkertun toukkiin, pihtihäntäisiin ja joka sortin muurahaisiin talteen muovisankoihin keräten. Hevosmuurahaisia löytyi tosin vain lomalla Kainuusta. Taistelutin ötököitä. Pihan alueella mauriaiset edustivat minua, keltiäiset (joita oli huomattavasti vähemmän, mutta vakuutin veljelleni, että ne olivat peijakkaanmoisia taistelijoita, mikä ei ollut tarkalleen ottaen totta) veljeäni ja satunnaisesti tien toisella puolella nousevalta mäeltä pihaan eksyneet kekomuurahaiset siskoani. Yhden lajin muurahaisia voi viedä toisten pesien tienoille ja katsella sitten tuloksia. Kekomuurahaisia nyt voi käyttää leikkaamaan melkein mitä tahansa, mutta ei kylläkään yhtä tehokkaasti kuin lehtokiitäjän sisempiä pihtejä. Lisäksi leikin suurennuslasilla. Kun mauriaisen asettaa harhailemaan kuivalle savelle kirkkaana päivänä ja kohdistaa vakaalla kädellä polttopisteen sen ylle, otus alkaa vipeltää yhä kiivaammin tai suorastaan hyperaktiivisesti, kunnes yllättäen katoaa pienenä savukiehkurana ilmaan ja aiheuttaa hennon palaneelta hiukselta tuoksuvan tuulahduksen. Syötin ötököitä myös nirsoksi heittäytyneille sammakoille, mutta minulle oli tärkeää olla vahingoittamatta niitä. Sammakon kokoinen otus oli jo liian inhimillinen, kuten olivat sisiliskotkin. Yksi sammakko (ei se, jota kerran nuolin (maistui yllätyksekseni sokerille)), jolle yritin syöttää muurahaisia, löytyi myöhemmin päivällä aurinkoiselle pihanurmelle kuivettuneena, vaikka olin nostanut sen kosteaan varjoiseen kätköön leikin päätyttyä. Traumainen raasu oli kai sekavassa tilassa raahautunut turmioonsa. Tuntuu vieläkin pahalta. Useimmat öttiäiset eivät taistelleet mitenkään vapaaehtoisesti, kun ne kerättiin saman muoviämpärin pohjalle. Välillä tein hiekkalaatikolle erityisiä vankilarakennelmia tai maisemia ja laskin otukset sinne vapaiksi. Kerran yritin rakentaa omin päin ötököille biotoopin ja sisustin puulaatikon hiekalla, kasveilla, mullalla ja vedellä. Ekosysteemi oli kuitenkin ilmeisesti epätasapainoinen. Vesi haihtui nopeasti, multa kuivui, kastemadot eivät menestyneet, työläismuurahaiset eivät edes kuningattaren avulla perustaneet yhteiskuntaa, koppakuoriaiset juoksivat villeinä, hämähäkit pakenivat ja kirvat nuutuivat epäonnisesti sinnittelevien kasvien lehdillä. Montako yritystä Jumalalla oli ennen kuin hän onnistui? Voisin kai jatkaa aiheesta loputtomiin, mutta jätän tähän.
Haastan meemiin Eufemian ja Sudet tulevat Sirenin, sekä janojänöjäjänöjanojan jänön ja Lauran.
