Jeffersonin moraali ja egoismi

Moraali on yksi niistä käsitteistä, jotka tekee mieli sysätä unohduksiin ja peittää kukkavaasilla vain, koska sen harteille on koottu niin paljon vastenmieliseltä tuntuvaa painolastia ja epäuskottavilta tuntuvia takeita. Thomas Jefferson kirjoittaa kirjeessään Thomas Law’lle kaiken moraalin juuren olevan suhteessamme toisiin. Tämän hän tarkoittaa egoismille kritiikiksi, mikä ei tietenkään yllätä. Mielestäni näin on kuitenkin hieman eri tavalla kuin moraalista puhuttaessa tavataan ajatella.

Luulisin, että Jeffersonille moraali ei ilmennyt suhteissamme toisiin sillä tapaa, ettäkö ihminen jäisi silkkaa toisten ympäröimänä kasvamistaan velkaan yhteisölle tai oppimansa kielen ja instituutioiden vangiksi. Pikemminkin kyseessä on muistutus siitä, mitä voimme saavuttaa kohtaamalla toisia ihmisiä antoisilla tavoilla. Toisten huomioimisesta ja yhteisen alan löytämisestä syntyy paljon hyvää, jonka tavoittelu ei rajoita meitä. Kun kyse ei ole lopulta muusta kuin henkilökohtaisesta neuvottelusta, minkä vuoksi lähes kaikki yritykset pohtia moraalia tuntuvat tyhjentymättömiltä, ellei niissä päästä ilmaisemaan sanktiota, tarkoitusta tai toisten ihmisten nihiloimista ulos kuvasta? Kun luen viimeistä edellisen virkkeen yhä uudestaan, kärsin ajatuksen naiviuden tunteesta, vaikka oikeasti allekirjoitan sanotun. Osaan kuvitella moraalin, joka ei ole sopimus, vaan se hetki ja piste, jossa tarkkaavaiset ja avoimet yksilöt voivat arvoineen ja toisista sellaisista huolimatta kohdata. Jeffersonista ja minusta itsestäni olennaista ei moraalin kannalta ole läheskään yhtä paljon se, mitä kauheuksia tapahtuu, kun osa ihmisistä ei seuraa jotakin tiettyä moraalin sisältöä, vaan siitä, mitä sellaiselta henkilöltä jää saavuttamatta, jotka eivät vaivaudu innovoimaan omia arvojaan suhteessa toisten vastaaviin niiltä osin kuin ne sopivat.

Sen sijaan minusta on lopulta hyvin vaikeaa kuvitella sellainen moraalinen tapa toimia, joka voisi toteutua rangaistuksen tai paheksunnan uhan takaamana. Olenko koskaan toiminut oikein, koska minua on käsketty tai tiukattu tekemään niin? Solidaarisuuden tapaan, mikään vaatimus toimia tietyllä tapaa vähentäisi moraalisen harkinnan arvon teatteriksi, mikäli teatterin tarinat voisivat todella nöyryyttää ketään. Solidaarisuus ennaltamämärätyllä tavalla, ennaltamäärättyä tahoa kohtaan on ohut kuorrutus Hobbesin luonnontilalle. Sanktio valvoo poikkeuksetta yksipuolisia etuja. Usein eduksi riittää valta-asetelman kertaaminen. Yhteisöllinen, sanktiolla varmistettu tapamoraali jää mysteerinäytelmäksi, jossa kaikki osapuolet näyttelevät sovitun roolin, joka ei rakenna mitään eikä tyydytä ketään vastaaottajaa. Silti näytelmä toimii aivan kuin moraalille olisi jokin näytelmän ulkopuolinen eetterissä kelluva vastaanottaja, jonka katsetta mysteerinäytelmän valheellinen myötäily miellyttää. Yhtään vakuuttavampaa ei ole ajatella henkilöä, joka vaatii osakseen tiettyä kohtelua, ei vain vapautta kohdelluksi tulemisesta. Vaativaisin moraalinen altruisti on suurin kielteinen egoisti, joka sulkee toiset ihmiset ulos keskustelusta. Tällaista kai kuitenkin pidetään taajaan onnistuneen moraaliteorian ehtona. Meillä tuskin voi olla uskottavalla tavalla velvollisuuksia itseämme kohtaan – tai ainakin Jefferson ajatteli niin –, mutta arvojemme puitteissa meillä voi olla sellaisia toisia kohtaan. Toisaalta toisten ihmisten omat arvot asettavat rajan sille missä suhteessa voimme olla heitä kohtaan ylipäätään mitään tai toimia millään tapaa.

Tämä taitaa liittyä siihen, mitä taannoin olin mieltä rakkauden mitallisuudesta. Nyt lähden katselemaan olisiko Voltairine de Cleyre kirjoittanut jotakin.

Pasilan LAPD

Luvattoman (?) kovia otteita FPS Securityn vartijoilta. Kännykällä kuvatun videon näkee Iltalehden sivuilta artikkelin yhteydestä. On hienoa, että uusi teknologia on tehnyt kansalaisyhteiskunnalle mahdolliseksi parantaa uutisoinnin laatua.

Tapausta koskevat lukijakommentit ovat sillä tapaa hassuja, että niissä kauhistellaan vartijoiden määrää ja pidetään sitä brutaalina. Kuitenkin periaatteessa mitä useampia vartijoita häirikköjä on hillitsemässä, sitä epätodennäköisempää lienee, että yksittäiset henkilöt joutuvat hankalaan, kovennettua voimankäyttöä vaativaan tilanteeseen (tämä ei päde Smash Asem -mielenilmauksen "ennaltaehkäisevästi" ihmiset Marskilta lakaisseeseen poliisimereen); niin vartijat kuin asiakkaatkin. Naisille kirjataan suhteellisesti enemmän vakavia pahoinpitelyitä kuin miehille, koska he joutuvat itsepuolustukseksi turvautumaan kovempiin konsteihin. Kirjoitin joskus aihetta ja yhteiskunnan väkivallan säätelyä koskevia periaatteita sivuten. Tämä kaikki nyt tuskin kuitenkaan ensisijaisesti liittyy muutaman teinin rauhoittamiseen. Kuitenkin riittävä määrä operatiiveja on harmiton varokeino. Tai sen pitäisi olla. Tuoreen tapauksen ylilyönnit perustuvat tarpeettomaan riehumiseen ja heittelyyn, kuten HS:n vastaavan artikkelin kommenteissa ensimmäinen vastaaja toteaakin. Jos toiminta tässä esimerkkitapauksessa on vartijaa itseään heikomman kohteen käsittelyssä "vähimmän haitan perusteista", kuten FPS Securityn Petri Miettinen väittää, niin en tiedä millä tavoin hanttiin panevaa aikuista käsitellään. Voiko vartija turvautua koviin otteisiin vastatakseen vangittavan sellaisiin pakoyrityksiin, jotka eivät ensisijaisesti kohdista hyökkäystä itse vartijoita kohtaan? Voiko pakenevan estäminen olla väkivallan oikeuttavaa hätävarjelua (jos tykkää ampua toisia polveen, oikeastaan ainoa laajasti hyväksytty uravaihtoehto on ryhtyä poliisiksi)? Olisivatko teinit halunneet muuta kuin pakoon? Olivatko he vahingoittaneet junassa ihmisiä tai omaisuutta? Voidaanko oman vapauden suojelu ilman muita väkivaltaisia motiiveja tulkita yleisesti niin vaaralliseksi, että se oikeuttaa väkivaltaan? Jos näin on, "vähimmän haitan perusteisuus" ja "hätävarjelu" ollaan vesitetty melko perinpohjaisesti.

Inside/outside Kosovossa

Rehn on oikeassa siinä, että Kosovon itsenäisyys ei ole ennakkotapaus, eikä tue muun etnisen separatisimn pyrkimyksiä. Kyseessä on yhä Jugoslavian hajoamisen ja traumaattisen sotakokemuksen jälkipuinti. On myös hyvin sanottu, että Serbian 1990-luvun edesottamukset vievät siltä moraalisen oikeuden hallita Kosovoa. Uusien itsenäisten valtioiden tunnistamisen pitäisi olla harvinainen varokeino, joka ei pohjaudu kansallisidentiteettiin tai itseidentifikaatioon, vaan ulkopuoliseen ja syrjivään leimaamiseen ja väkivaltaan; siis suojakeino. Toisiaan rääkkäävät simpanssit pannaan eri häkkeihin ja jatketaan niiden koulimista paremmille tavoille. Tekisi mieleni ajatella, että nyt kuullun väkivaltaisen kansallisen kiihkon tulisi tarkoittaa, että sukupolvet vaihtuvat ennenkuin Serbia liittyy EU:n jäsenvaltioksi. Eristyneisyys on kuitenkin äärikansallismielisyyden hautomo. Yksi niistä, kuten se sosiaalipsykologinen koe, jossa koehenkilöt jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin: ei kestä kauan ennenkuin ihminen uskottelee itselleen ryhmäidentiteetin ja alkaa korostaa itseään ja kohdella toisia sen mukaisesti. Siinä niitä "juuria!"

Toivottavasti Venäjän NATO-lähettilään suusta kuullun halpamaisen voimakeinoilla uhkailun voi jättää omaan arvoonsa. On sääli, ettei Neuvostoliittoa voinut kukaan paloitella osiin sellaisella tavalla, joka ei olisi jättänyt yhtä osaa ylivertaisesti sotilaallisesti vaarallisemmaksi kuin toisia. Julmaa federaatioajattelua. Nyt Venäjä jarruttaa demokratisaatiota kehityskelpoisessa Ukrainassa ja oman uusiutuneen kylmän sotansa puskurivyöhykkeellä. Mikä demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa pelottaa ja mitä Venäjä voisi menettää (paitsi machonsa) kohtelemalla omia kansalaisiaan paremmin?

Voisiko joku muuten kertoa minulle, minkä vuoksi Kosovon serbienemmistöisen pohjoisen (Lebosavic, Zvecan, Zubin Potok) täytyy lukeutua itsenäistyvään Kosovoon, vaikka Kosovon serbit taajaan vastustavat itsenäisyyttä? Ei kovinkaan kaukonäköistä, mikäli jako perustuu vain vanhoihin rajoihin tai suosii albaanivähemmistöä.

Luomuihmisiä

Aika paskamainen temppu Helsingin poliisilta tuhota romanialaisten sillanalainen leiri. Säännöt ovat asia erikseen ja pätevät sen jälkeen, kun kaikilla on perusasiat kunnossa. Kuitenkin tässäkin tapauksessa niitä on kierretty hengenpitimiksi, mikä tuntuu riittävän toisille (jo artikkelia koskevissa kommentinpätkissä) jotenkin mielenosoitukselliseen kärsivän henkilön ihmisarvon kiistämiseen: mitäs rikkoi sääntöjä, kiristetään yhä selvästi ylimääräinen pois. "Luomusäädösten mukaan riittävä elintila satakiloiselle sialle on 1,2 neliötä", muistuttaa Juha Matias Lehtonen hienossa City-lehden artikkelissaan. Ja sekin siitä hyvästä, että sika pannaan teuraiksi. Missä ihmisten sitten pitäisi asua, jos häk... kotia ei ole eikä anneta? Talvella kaupunkialueen ulkopuolella? Nolottaa jo ennestään yhteiskunnan puolesta. Luulin, että alle 30-neliöisten kaupunkiyksiöiden, pahimmillaan jaettujen, häkkikanalat olisivat jo ihmisen liikkumatilan tarpeen poisjärkeistämisen huippu. Lehtonen jatkaa: "Siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin koirat tai kolmivuotiaat lapset. Voidakseen hyvin ne kaipaavat tilaa ja virikkeitä. Neliö ei riitä mihinkään." Johan yllättää. Fyysinen kärsimys ei sitä paitsi vaadi suuria hengenlahjoja. Kenties Britannian taannoinen skandaali vapaana myydystä farmilohesta ei ansaitsekaan olla aivan niin shokeeraava kuin mediaa seuranneet ja päivittäiset ostoksensa Tescossa tai Sainsburyllä tehneet luulivat. Mitä se nyt ylipäätään tarkoittaa, että luomulihaa ja muutakin luomua koskevia artikkeleita kuvitetaan piirroslehmillä ja valokuvilla suljettujen tuotantorakennusten ympärillä kukkivista maatalomiljöistä? Ihminen ajattelee: "kukkia" --> "iloinen lehmä."

Viljelty skottilohi muuten todettiin dioksiinipitoisuuksiltaan runsaimmaksi joitakin vuosia takaperin The Times-lehdessä julkaistussa vertailussa. Kansatalous ensin ja ihmiset sitten. Uutista paheksuttiin paikallisia elinkeinoja vahingoittavana. Britit ovat moneen otteeseen olleet muutenkin närkästyneitä muiden EU-maiden nirsoilusta viedyn brittilihan laadun suhteen. Taannoisen BSE- ja CJD -tautikohun mainingeissa kritisoitiin brittiläiselle naudanlihalle asetettuja tuontirajoituksia ja vaatimuksia lihan alkuperää koskevasta kuluttajatiedottamisesta. Aika monen mielestä olisi ollut epäreilua vaarantaa Iso-Britannian kansantalous ulkomaalaisten kuluttajien hullutusten vuoksi. Onneksi se vaarantui.

Penkkariajeluissa karkkia poimivat ketterät lapset ovat kansantaloudellisesti hyödyntämätön voimavara. Natiaiset sujahtelivat aikuisten jalkojen lomassa niin ketterästi, että kaupungit voisivat lähettää haavein (siis "haavi", älkää nyt jessus luoko niille vääriä toivekuvia...) varustettuja rekrytoijia valikoimaan joukosta vikkelimmät, joita voisi selvästi hyödyntää kaupunkien puistotoimissa. Hetkinen... näinhän on jo! Ainakin itse osallistuin jopa innolla koulun järjestämiin sosialistisiin pakkotyöpäiviin, jolloin koululaiset ohuin ja kaikki työturvallisuussäädökset ohittavin muovikäsinein varustettuina puhdistivat tienvarsia ja lähimetsiä enimmäkseen toisten ryönästä. Joidenkin ajoittain löytämät suttuiset pornolehdet vaikuttivat valopilkulta. Samoin toisten heittäminen jätteellä iltapäivän puolelle ehdittäessä. Olin koulun kaukalossa vaivoin vain parempaa keskitasoa, joten en kuulunut varsinaisesti sellaisiin piireihin, että olisin osannut kiinnostua. Onneksi huumausaineet olivat asuinalueellani tuikiharvinaisia vielä tuolloin. Karmii ajatus lapsista keräämässä huumeneuloja ja viskomassa kortsuja. En nyt siis oikeastaan tiedä onko lapsityövoima kiellettyä vai ei. Vieläkö koululuokat pannaan oikeaan yhteiskunnalliseen työhön, jota ei voi kutsua vain opetukseksi? Ja tuliko kenestäkään siivouspäivän ansiosta hyvä ja vastuullinen ihminen? Ehkä tarkoitus olikin oppia, että jokainen hoitakoon omat asiansa. Sekaantuminen saattaa nimittäin tarkoittaa autettavan kulujen säästymistä halvempien muovikäsineiden muodossa.

Jokaiselle siis kuitenkin teuraansa mukaan. Ihmisten parissa teurastuskelvoton aines on syytä pakata jonnekin syrjään, pois tuottavampia laitumia pilaamasta. Yhteiskunnan tasolla on opittu organisaatioiden tuottavuutta koskevasta tutkimustiedosta hyvin vähän. Vanhoista poliittisista muodoista on vaikea haluta eroon. Olisiko asia kuitenkaan edes jonkin utilitarismin hengessä autettavissa? Kuinka luomua ihmiset olisivat, mikäli tila jakaantuisi maailmalla hieman tasaisemmin heidän välillään?



(kuvassa Goyan Saturn Devouring His Son)

Vesilautailusta

Viime yönä säädetyn lain mukaan Yhdysvaltain tiedustelu ei nyt sitten saa kiduttaa, kuten Geneven sopimuksessa edellytetään. Ellei darling Bush käytä veto-oikeuttaan. Jotakin hyvää siinä täytyy kuitenkin olla, että Valkoinen talo vastustaa.

Tässä on kuitenkin pieni väistelyn maku. Kiistan epämääräinen ydin koski tietääkseni kidutuksen määritelmää. Verrattaen harva on puolustanut edes tiedustelupalvelujen mahdollisuutta kiduttaa. Erimielisyyttä aiheuttaa se, mitä kidutuksena tulisi pitää. En löydä tähän hätään linkkiä uutiskansioistani, mutta ei niin kauan sitten eräs CIA:n entinen operatiivi sanoi kylläkin vastustavansa kidutusta, mutta ei katsonut Waterboardingin (kuulostaa vesiurheilulta) sellaista olevan. Toinen oli samaa mieltä Filippiinien asevoimien kanssa, eikä pitänyt menetelmää pahana, vaikka se kidutusta olisikin. Ideologialle, jossa valtio kehkeytyy itseään suojelevaksi subjektiksi ja kansalaiset sen hengen määrittelemiksi toteuttajiksi on historiassa hyvin tunnettu nimi. Asia sikseen, epämiellyttävä mediakohu selvästi vähensi määrittelemisen vaikeutta.

Koskahan puututtaisiin tiedustelupalveluiden ja poliittisten ryhmien sinänsä hellyttävään haluun osallistua hakuteosten editointiin?

Paralleeli-Helsinki

Eräs miespuolinen ystävä A. oli ampunut omaa etuaan tavoitellessaan sivullisen ja piiloutunut Kalliossa jonnekin Vaasanaukion ja Torkkelinmäen väliselle alueelle. Olin kai matkalla tarkistamaan tilannetta, kun myös A:n osoittamista mahdollisuuksista inspiroitunut Eufemia päätti kevein perustein surmata jonkun isokaliiberisella revolverilla. En oikein muista oliko kyseessä romanttinen kademurha vai saavutettu taloudellinen voitto. Molemmat piiloutuivat samaan paikkaan ja menin heitä katsomaan. Pienen kopin betonilattialla jalat koukussa istuneet ystävä A. ja Eufemia selvittivät minulle, etten tietenkään voisi harkita lähtemistä. Minun tulisi jäädä heitä jeesimään. Pohdin välähdyksen ajan uskollisuutta ystäviä tai vaihtoehtoisesti hyvänä pitämiäni arvoja kohtaan. Arvelin myös molempien, Eufemian vaarallisen nopeasti, päätyvän suojelemaan vapauttaan henkeni kustannuksella, mikäli lähden omille teilleni ja otan yhteyttä poliisiin. Nopeampiin jalkoihin luottaen livahdin ovesta, pian alas Pengerkatua, ohi kenkäliikkeiden ja hirveätä unen kangistamaa vauhtia alas Hämeentietä. En uskaltanut pysähtyä lähistön Lontoo-tyylisiin poliisikoppeihin sijoitettujen virkamiesten puheille, vaan pyrin varmuuden vuoksi keskustan laitokselle. En vastannut soivaan puhelimeeni, ettei minua voitaisi paikantaa. Kuulin silti Eufemian äänen: ”Kuinka harmillista, että päätit toimia näin...” Juoksin halki uniparalleeli-Helsingin. Hakaniemessä ei ollut toria, Pitkäsilta oli harmaa ja korkea moottoritien silta ja sen ali virtasi veden sijaan junia rinnakkaisilla Kaisaniemen puiston repaleiden pusikoittamilla kiskoilla.

Propaganda on selvästi löytänyt perille ja olen alkanut nähdä Lecter-Eufemia-unia. Pitäisi varmaan pommittaa häikäilemätöntä peijoonia hatemaililla.

Hu Jia vapaaksi!

Keskeinen kiinalainen ihmisoikeusaktivisti Hu Jia on pidätetty Kiinan viranomaisten pyrkiessä olympialaisten alla siivoamaan poliittisesti 'epämiellyttäviä' (hyi, kansalaisoikeudet...) pois näkyviltä. Hu Jialla ei ole esimerkiksi oikeutta konsultoida asianajajaa, koska pidätys on määritelty valtionsalaisuudeksi. Kiinan toistuvia kansalais- ja poliittisten oikeuksien loukkauksia ei tule painaa villaisella. Allekirjoittakaahan vetoomus Hu Jian vapauttamisen puolesta. Tässä vielä The Guardianin artikkeli.

Demokraattien tarjoaman demokratian rajoista

(Photos: Theodore Rigby for The New York Times; Charlie Neibergall/Associated Press)

Ryhdyin kirjoittamaan vastausta Matin pari merkintää aikaisemmin esitettyyn kommenttiin. Vastaus venähti, joten julkaisen pintaraapaisuni itsenäisenä merkintänä. Pidätän kuitenkin oikeuden lyhykäiseen ja syvyyksiä luotaamattomaan sisältöön. Ensin Matin kommentti, koska siitä lähdin:

"Onhan se ok, että nainen tai musta on seuraava maailman vaikutusvaltaisin henkilö. Mutta katso myös kampajojen sisältöjä: kumpikin kampanjoi konservatiisivisin teemoin saadakseen kristillisen, työväenluokkaisen Amerikan liikkeelle. Obama on demokraattien "moraaliehdokas", joka puhuu arvoista ja uskonnosta. Kuten mustalle etelävaltioiden kaverille sopiikin. Hillary on puolueen rahoittajien kultalapsi, joka on kannanotoissaan totaalisen epärehellinen. Irakin sota ja "war against terror" olivat hänelle ok. Mitään moraalia Hillaryn kannoissa ei ole koskaan ollut.

Kannatan itse näistä Obamaa, koska Clintonien perhedynastia on niin läpi korruptoitunut. Silti ei pidä luulla, että USA:n ulko ja -ympäristöpolitiikka muuttuisi jotenkin maagisen hyväksi, tuli valtaan kuka hyvänsä."

Ponnistelen kohti konservatiivista biasta:

Lueskelin kommenttiin törmäämisen hetkellä Foreign Affairs -läpyskän (juuh, kyllä on maltillinen ellei konservatiivinen julkaisu) sarjaa, jossa 2008 presidenttiehdokkaat linjaavat ohjelmiaan. Sisällöllisesti köykäistä, leppoisaa aamuluettavaa. Täytyy sanoa, että pidän Hillaryn maltillisista linjauksista melko paljon. Tai sanotaan pikemminkin, että uskon, että niillä on valtiomiestason pätevyyden tuomat ja uusrealistisessa paradigmassa ylenmääräisesti ryvettymättömät, mutta silti strategisesti uskottavat takeet. En pidä Hillaryä eettisesti häikäilemättömänä tai "moraalittomana" poliitikkona, kuten usein kuulee sanottavan, vaan käytännönläheisenä ja politiikan vakavasti ottavana suurpuolueen demokraattina. Tämä tarkoittaa myös omien arvojen tunnistamista ja johdonmukaista, haukkojakin rajalliseen yhteistyöhön houkuttelevaa, kamppailua näiden arvojen toteuttamiseksi. En epäile, etteivätkö näihin (toki moraalisiin) arvoihin Hillaryn tapauksessa lukeutuisi valtiojohtoinen demokratia, republikaaneja myötätuntoisempi vero- ja ympäristöpolitiikka sekä liberaalimmat arvot. Eurooppalaisten pikkuvaltioiden demokraattien linjauksilla tuskin Yhdysvaltoja johdettaisiin.

Hillary on agendassaan avoin myös kovan linjan voimapolitiikasta, kuten tiedustelun vahvistamisesta ja diplomatian pettäessä sen varomekanismien järkeistämistä. Tämä on ihan hyvä. Tiedustelusta ei päästä eroon ennen kuin päästään eroon poliittisesta klikkiytymisestä, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia, kansalaisliike tai kansainvälisten yhtiöiden käyttämä poliittinen valta. Mikäli otetaan todesta, että yksi valtion tarkoituksista on vakauttaa ja hillitä eri tahojen omaksumia politiikan keinoja ja muodostaa väkivaltamonopoli, tällöin pidän hyvänä asiana sitä, että Hillary painottaa tiedustelun siirtämistä takaisin kentälle. Tähän voi halutessaan älähtää transparenssista, mutta ei kai kukaan tosissaan usko, että tiedustelu voidaan järjestää demokraattisia arvoja käytännössä kunnioittavalla tavalla? Kenties paluu kentälle merkitsee harvempien siviilien pommittamista ja suurempaa ensikäden tietoon pohjaavan turvallisuusanalyysin määrää? En näe syytä jättää uskomatta, että Hillaryn mielestä ei tarvitse lyödä, vaikka kädessä olisikin iso keppi. Tietysti lyömättömyydelle on ehtonsa. Tämä on kuitenkin hyvä vaihtoehto korvaamaan Yhdysvaltain nykyjohdon ajattelutavan, että isolla kepillä ei tee mitään, mikäli sitä ei pääse käyttämään. Bush on käsitellyt rahaa kahelisti ja lyhytnäköisesti. Tulee mieleeni tuttava, joka osti Jaguarin, mutta varat eivät riittäneet sen kuluttamaan polttoaineeseen. Esimerkki ei ole ympäristöystävällinen, mutta ostipa silti. Tuleva presidentti ei aloita millään muotoa kadehdittavista lähtökohdista. Taloushuolien ja Bushin romuttaman ulkopoliittisen imagon vaatimusten lisäksi Venäjä on alkanut puhua ydinaseiden ennaltaehkäisevästä käytöstä. Päätä siinä sitten, mitä kepillä uskaltaa tehdä tai olla tekemättä.

En oikein jaksa uskoa (jaksan kuitenkin edes mainita kaukaa haetun mahdollisuuden), että Venäjältä tai Kiinalta löytyy edes jonkinlaista maailmanjärjestelmää koskevaa solidaarista ja poliittista tahtoa. Sekava EU ja talousvaikeuksiin ajautunut, sisäänpäin kääntynyt Yhdysvallat ovat kaikesta huolimatta nykymaailman ainoa heikko tae ihmisoikeusjärjestelmän ja ympäristöstandardien ylläpitämiseksi. Saa sanoa, mikäli on eri mieltä. Olisi hauskaa nähdä vaihteeksi inspiroitunutta yhteistyötä. Valitettavasti sellainen tulee ainakin toistaiseksi saamaan Euroopan ja Yhdysvaltain välillä varsin konservatiivisen sävyn. Ajattelen Brownia ja Sarkozy'a. Heidän mielikseen voitaisiin valita Romney. Onneksi kansalaisyhteiskunnan suunnasta tuleville aloitteille on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana avautunut rajallisia ei-kansallisia vaikutusreittejä. Mitä ne tarkoittavat Clintonin, Obaman tai McCainin kaudella, en tiedä. Vaalit koskevat kuitenkin lähes yksinomaan valtiokeskeistä kuvaa politiikasta. Se, että ainakin Clintonin kohdalla voidaan lisätä sana "lähes" ja että hän eksplisiittisesti lupaa osallistaa järjestöjä ulkopolitiikan alueella on mielestäni paljon.

Amerikkalaisten varsinaisia vaalipuheita on kuolettavan tylsää seurata. Puheissa on hyvin vähän sisältöä ja paljon toistoa ja tsemppausta. Yllätyin, kuinka kömpelö ja kireä puhuja Hillary osaa olla olla. Obaman, sen 'moraaliehdokkaan', pauhaava ja verrattaen soinnukas chanttia on jotenkin miellyttävää kuunnella verrattuna muihin ehdokkaisiin. Tietysti kaikki tämä retorinen kosiskelu ja sen tarve kielivät mielestäni äänestäjien valintakriteereistä aika karmivia piirteitä, mutta se lienee yleisinhimillistä.

Molempien demokraattien kohdalla on kyseenalaista halu saada joukot nopeasti kotiutettua Irakista. En tiedä miten asia on tarkalleen tarkoitus hoitaa, mutta eivät tiedä ehdokkaatkaan. Demokratisaatio on kivulias prosessi, vaikka maassa ei edes olisi kehittynyttä militanttia uskonnollista oppositiota. Irakissa on. Lähtökohtana pitäisi olla, että jos joukot kerran matkaan lähetetään, sotilaallisen läsnäolon kanssa ollaan naimisissa enemmän kuin vuosikymmenen ajan. Luultavasti kahden. Kansalaisyhteiskunnan ollessa kehittymätön vielä pidempään. Ainakaan historialla ei ole tarjota esimerkkejä tätä nopeammista demokratisaatioprosesseista. Bush teki virheen ja on totta, että Clinton äänesti sen puolesta. Clinton myöntää virheen, mutta sanoo päätöksen olleen perusteltu Bushin antaman virheellisen tiedon pohjalta. Tämä voi olla totta, mutta emme saa valitettavasti koskaan tietää, oliko Clinton todellisuudessa vain julkisuudessa esitetyn tiedon varassa vai onko kyseessä jälkikäteinen legitimaatio tilanteessa, jossa hänellä oli todellisessa päätöstilanteessa enemmän tietoa Bushin taktiikasta. Siis sellaista tietoa, jota ei voida vieläkään päästää julkisuuteen ja jonka salassapysymiseen Clinton voi luottaa ja jota hän voi hyväksikäyttää. Nykyisillä todisteilla tämä on tarpeeton salaliittoteoria. Joka tapauksessa tämä on yksi hyvä syy palata takaisin YK:n ruotuun.

Pidän Hillaryn uskosta vahvaan valtiomiestaitoon ja diplomatiaan. En katso sen olevan vahvan kansalaisyhteiskunnan vastainen hyve. Mikään ei pakota palaamaan Kissingerin haikailemalle 1700-luvulle, jolloin diplomatia oli osa yläluokan urheiluharrastusta. Myös "Clinton-dynastiaa" pidän voimavarana enkä erityisesti demokratiaa uhkaavana siteenä. Mikään ei muutu maagisen hyväksi, mutta mielestäni Yhdysvallat edustavat sitä 'varteenotettavaa' vaihtoehtoa maailmanpolitiikassa. Siis vaihtoehtoa Venäjän vielä ronskimmalle voimapolitiikalle ja nousevalle Kiinalle, joiden nimissä pelataan halpamaista peliä kansainvälisillä järjestöillä. Eivät vapaat ja opportunistiset markkinat kiteydy EU:ssa tai Yhdysvalloissa, vaan nopeasti teollistuvissa ja teknologistuvissa puolidemokratioissa. Kansainvälistä politiikkaa valitettavasti tarvitaan yhä ja johtavien hallitusten on oltava sellaisia, että ylikansallisia organisaatioita saadaan voimautettua muuallakin kuin talouden alueella. Kansainvälisen lain alueella Yhdysvallat tarvitsee hallituksen, joka suhtautuu Bushin hallitusta myönteisemmin tort-lakiin ja sallii Yhdysvaltalaisten yhtiöiden tuomitsemisen toisten suvereenien valtioiden territorioilla tehdyistä rikkeistä. Yhdysvaltain presidentiksi tarvitaan kuitenkin jollakin ihmeen konstilla amerikkalaisia äänestäjiä miellyttävä ehdokas, joka sitoutuu samanaikaisesti multilateralismiin ja on valmis jakamaan valtaa kehittyville (nyt liian monessa tapauksessa taantuville) kansainvälisille (poikkikansallisten osallistaminen olisi toistaiseksi liian utooppinen oletus, mutta tilanne on kehittymään päin) järjestöille vetämättä samalla pois rahoitusta. Ennemmin tai myöhemmin mahdoton yhtälö. Etenkin, kun Clintonit ovat ainakin toistaiseksi olleet myönteisiä suhteessa Kiotoon. Yhdysvaltain kilpailukyvyttömien teollisuudenalojen suhtautumista ei ole vaikea arvata. Ehkä pelkään, että Obama ei ole tarpeeksi voimakas presidentti ja laskee Yhdysvaltain nykytilanteen rakenteelliset ongelmat entistäkin enemmän käsistä. Pelkään vallan lipuvan heikolta yksilöltä republikaaneille ennen minkään varteenotettavien muutosten aikaansaamista. Saatan kuvitella, että demokratian ja ihmisoikeuksien tilanteen vakauttaminen maailmassa kaipaa henkilöä, joka ei pyri vain inspiroivaan moraaliseen johtajuuteen. Tuuli kääntyy nopeasti, minkä kai jokainen populisti huomaa.

Mieluiten EU saisi saada yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa ojennukseen ja osallistua ylikansallisten päätöksentekomekanismien luomiseen. Minusta on vaikuttanut siltä, että Obama panee jonkin verran painoa NATO:n aktivoimiselle. Olen todellakin EU:n yhteisen puolustuksen kannalla. On aika etääntyä NATO:sta, mutta jatkaa tiivistä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välistä puolustusyhteistyötä. Mieluummin tapauskohtaisen yhteistyön ja YK:n alaisuudessa kuin NATO:n. Miksei muuten ympäristöasioita koskevia kansainvälisiä mekanismeja ja sopimuksia ole koottu esimerkiksi Maailman ympäristöjärjestön tapaisen instanssin alaisuuteen? Paljon energiaa kuluu ristiriitaisten päätösten tekemiseen. Samalla tällaisen ympäristöjärjestön ja WTO:n kaltaiset instanssit täytyy saada tekemään päätöksiä, jotka eivät sodi toisiaan vastaan. Onko syytä pitää Obamaa sitoutuneempana ympäristöasioihin kuin Clintonia? En keksi tältä istumalta yhtään perustetta.

Mitä tulee konservatiivikristittyjen miellyttämiseen, Hillary ainakin puoltaa vankasti aborttioikeutta. Näillä konstein ei äärikristittyjä voiteta.

Toivottavasti ehdokkaat eivät lankea toistensa mustamaalaamiseen. Tv-keskustelut olivat ihanan säyseitä olematta kuitenkaan nyökyttelyä ja pelokasta kiertelyä. Demokratian edellyttämän väittelyn ei tarvitse edellyttää verta kehiin -spektaakkelia. Pidän demokraattien vaaleja toistaiseksi harvinaisen sivistyneinä. Samaa ei voi sanoa ulkopuolisista ja kannattajakommenteista. Hillaryä mustamaalataan jatkuvasti mielestäni halpamaisesti ja väkivalloin henkilöön menevällä tavalla. Blogosfäärissämmekin. Valitettavaa. En malta olla linkittämästä nähdäkseni liiankin yleiseen (ellei tyypilliseen) kannanottoon Hillarystä:

"Hillary väittää kyllä ajavansa monia hyviä asioita, mutta on yhtä kaikki mielestäni epäilyttävä teeskentelijä ja tunteeton jääpuikko."

"Joku tökkii. Naamalla on liikaa lohkeilevaa teatteripakkelia ja selän takaa kurkkii täysin munansa vietävissä ollut aviomies joka halajaa kiihkeästi paluuta vallan kahvaan."

En tiedä millä tapaa tällainen henkilöön menevä leimaaminen edustaa itsessään saman kirjoituksen peräänkuuluttamaa "humaania" ja "älyllistä" politiikkaa. Sama koskee toisen parisuhdetta määrittelevien motiivien retostelua ja raatelemista asianomaista henkilöä kuuntelematta. Minusta poliitikko tai julkisuuden henkilö ei eroa tässä kenestä hyvänsä toisesta ihmisestä. Ainoa ero on, että poliitikon on oltava valmis ajamaan arvojaan ja sietää kaikenlainen puska-ammunta ja sentimentalismi. Meillä ei ole Hillaryn motiiveista ja yksityiselämää koskevista arvoista tarpeeksi tietoa yllä olevan arvostelman tekemiseen, enkä näe, miksi tyhjä kohta täytyy täydentää dehumanisoivalla ja henkiln omien järkiperusteiden mahdollisuuden kiistävällä mässäilyllä. Olen tavannut ajatella, että jos tahdomme ajatella ihmisiä lämpötilametaforien kautta, kylmin kaikista on se, joka on valmis ajamaan omalla arviollaan toisesta tämän arvion itsestä ylitse. Kylmin on se, jonka moraalipolitiikka leimaa toiset kylmiksi.

Demokraateilla on mielestäni kaksi verrattaen samoilla linjoilla olevaa ja symbolisesti edistyksellistä ehdokasta, joiden kampanjat ja tavoitteet voivat tukea toisiaan. Mustamaalaaminen heikentää kumpaakin ehdokasta varsinaisia vaaleja ja McCainin haastamista silmälläpitäen.