”Uudella ajalla työtä on alettu ylistää teoreettisesti ja koko yhteiskunta on tosiasiallisesti muuntunut työyhteiskunnaksi. Siksi toive työstä vapautumisesta toteutuu kuten saduissa, hetkellä, jolloin se voi vain tehdä itsensä tyhjäksi. Työtätekevien yhteiskunta on pääsemässä irti työn kahleista, mutta se ei tiedä enää mitään niistä korkeammista ja merkityksellisimmistä aktiviteeteista, joiden tähden vapaus kannattaisi voittaa.”
Puhun vapun kunniaksi työstä. Lueskelen Hannah Arendtin Vita Activaa ja ihmettelen, kuinka hyvin se jo 1950-luvun lopussa kuvaa työn muutosta eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jo tuolloin automaatio oli tekemässä totta tilanteesta, jossa ihmisen ei tarvitsisi työskennellä henkensä pitimiksi. Kuitenkin Arendt toteaa, että ihminen on unohtanut mihin tästä koituvaa vapautta voi käyttää. Ja ettei sitä tarvitse ostaa. Ensimmäistä kertaa ihminen voisi teknisesti ottaen saada käsiinsä huomattavan määrän vapaaaikaa ilman, että se johtaa toisten orjuuteen. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteiskunnassamme ihminen osaa vain työskennellä ja ihmisenä olemisen arvo määräytyy työn kautta. Kuten Arendt huomauttaa, ennen uutta aikaa kristinusko piti huolen siitä, että elämän aikana ei tarvinnut muuta kuin selviytyä. Mitään ei ikuista ei tarvinnut jättää jälkeen ja hyveillekin oli lopullinen paikka elämän tuolla puolen. Jumalan kuollessa viimeistään uuden ajan lopussa jäljelle jäi vain tämä selviytyminen. Vapaan, luovan elämän hyveet, joita Aristoteleelle olivat ruumiinnautintoihin keskittyminen, poliksen asioille omistautuminen ja filosofin elämä olivat unohtuneet viimeistään Augustinuksen myötä. Filosofin ja aktiivin yritteliäisyydestä tuli vähitellen turhamaisuutta.
En osaa olla yhdistämättä tätä lukemattomiin ihmisten kanssa niin kasvotusten kuin netissäkin käytyihin sananvaihtoihin, jotka koskevat verorahojen kayttöä ja hyödyllisintä/arvokkainta tapaa selviytyä elämästä. Työn itseisarvoon uskotaan tukahduttavalla voimalla niin omasta kuin muidenkin puolesta. Palkkatyö itsensä tähden siunaa perheen, talon ja sielun tavalla, joka ei vaadi vapaa-ajalta kuin sohvan ja television tai jonkin muun tavan viettää korvamerkittyä aikaa. Rajasaaren valtaajien aloitteellisuutta väheksytään, koska heidän itseohjautunut tekemisensä ei noudata vaatimusta kaiken arvokkaan tekemisen käännettävyydestä rahaksi ennen sitä pistettä, jossa elämään voi liitteenomaisesti yhdistää työn ohella myös muita arvoja. Kuitenkin aina liitteinä.
Teoksessa Mies vailla tasa-arvoa naisen euron ajatusta arvosteleva Timo Karjalainen puhuu kokemastaan epäkohdasta sukupuoltenvälisessä tasa-arvossa. Karjalaisen mielestä on epäoikeudenmukaista, että nuorempina kuolevat miehet maksavat työssä aktiivisina vuosinaan suurimman osan verotuloista, joilla maksetaan keskimäärin pidempään elävien naisten eläkkeitä ja vanhuuteen liittyviä sosiaalikuluja (aiheesta teoksen toisen toimittajan, Hannu T. Sepposen, kommentein myös täällä; kohta 4. ja kommentit). Rajasaari-keskustelussakin vedotaan toistuvasti veronmaksajien verorahoja koskevaan omistusoikeuteen, joka muistuttaa tapaa, jolla säätyvallan aikaisessa Suomessa porvarit valittiin valtiopäiville puhtaalla rahavallalla. ”Veronmaksajana minä vaadin” -retoriikka on niin yleistä, ettei kukaan taida ehtiä edes ajatella sen seuraamuksia yhteiskuntamallillemme. Tätä porvarien vaalitapaa kuvaa Teppo Vihola samassa kirjassa kuin Karjalainen. Porvarissäädyn sisäisessä äänestyksessä oli annettavana ääniä henkilön veroäyriä vastaava määrä. Kaupunkikohtaisesti äveriäin jakeli poliittista valtaa. Tähän perustuu monen nykyisenkin kansalaisen oikeuskäsitys. Vähäinen kulutus ei vakuuta kuten varalisuuden demonstroiminen. Kallis musiikkitalo on makea, ilmainen musiikki valmiissa tiloissa kauhistus. Se, että talonvaltaajat toimivat miltei minkä tahansa julkisten projektien budjettien alapuolella, vaikka vuokraisivatkin homeisen tilan nominaalisella summalla, ei vakuuta oikeutuksesta valtaan yhteiskunnassa, jossa politiikka ei ole osallistava kansalaishyve, vaan rahaa.
Onko myöskään sitten ihme, että yliopistoille ajetaan perustuslain vastaista säätiömallia, kun valtio itsessään toimii siten, että siinä valtaa käyttelevät poliksen asioista huolehtivien poliitikkojen sijaan varakkaimpien eturyhmien edustajat? Sama periaate pätee valittaessa kansalliselta pohjalta edustajia Europarlamenttiin. Kyse ei ole yhteisistä asioista eikä yhteisistä varoista, vaan toisten ihmisten rajoittamisesta ja ohjailusta omalla omaisuudella. Kansalaishyveitä koskevan puheen kuulijakunta on kapea. Työltä ei ehdi, eikä pidä ehtiä.
Edellä mainitut keskustelut kuvaavat varsin yleistä vastustusta sille perustavalle ajatukselle, että verorahat ovat poliittisesti neutralisoituja, yhteiseen hyvään tarkoitettuja rahoja. Niitä koskevat päätökset eivät edes liberaalidemokratiassa ole enää sidoksissa varojen aikaisempaan omistajaan, vaan rahat on ikäänkuin "pesty" yhteisön varoiksi. Niiden alkuperä on yhteiskunnan vakauttamiseksi anonyymi. Nykyisin sääty-yhteiskuntaa ei ole ja lainsäädäntö uudistettiin hyvin varhain tällä laajapohjaisen demokratian vaatimalla tavalla. Säätyvallan lakkauttamisella myös varmistettiin, että Suomessa saattoi alkuaikoina toteutua jonkinlainen laimea versio Arendtinkin peräänkuuluttamasta Tulenkantajien ja raittiusseurojen poliittisesta yhteiskunnasta, jollaista Hegelin hengessä täällä ajoi myös Snellman. Tietysti kyse oli Aristoteleen (post-mortem), Arendtin ja Macchiavellin tunnustaman roomalaisen kansalaispolitiikan tapaan eliitin hyveestä, ja siitäkin korkeintaan sotaan saakka. Skandinavian ulkopuolella sen mursi jo aikaisemmin Marx. Marx teki työstä ensimmäisen hyveen vaiheessa, jossa politiikasta oli pitkästä aikaa uudelleen tulossa laajojen kansanryhmien asia. Työn ensisijaistuminen palveli niin porvaria kuin sosialistiakin. Asiasta vallitsee harvinainen konsensus. Verorahoja aletaan taas yhä enemmän omistaa, niillä ostetaan poliittista valtaa ja omistamista perustellaan maailmantalouden muutoksilla. Konsensuksen laajuuden uskoisi vähemmälläkin. Jopa aikamme perversseimpänä ja poikkeavimpana pidetytty yhteiskunta oli samaa mieltä: eräs tunnetuimmista työtä koskevista lausahduksista oli asetettu kuuluisan rautaportin ylle.
Asetelma ei liene vieras myöskään uudelle pätkätyölaisyydelle, puhumattakaan yhteiskunnassamme vallitsevasta, itseään ruokkivasta asennoitumisesta työttömyyttä kohtaan. Työtä ei ole, mutta sitä on oltava. Mikäli selviytymisen eteen ei tarvitse tehdä tarpeeksi työtä – mihin automatisaatio olikin johtamassa -, tarvitsee sitä keksiä. Tämä työ ei kuitenkaan ole edes Arendtin hengessä oikeaa työtä, vaan jotakin vielä ovelampaa. Se ei enää merkitse elannon saamista muuten kuin osana porvarillista moraalia, jonka mukaan jokaisen on sinniteltävä vähintään muodon vuoksi ja ne, joille sattuu osakseen ylijäämää saavat sitten erikseen ostaa joutilaisuuden. On tietenkin kohtuutonta luulla, että joutilaisuutta kasvaa puissa tai on olemassa ilman, että se ostetaan.
Erehtyneitä on kuitenkin ollut vähintään mainitsemastani Aristoteleesta lähtien historian sivu ja vielä 1900-luvullakin oli niitä, kuten Arendt, jotka halusivat esittää uudelleen kysymyksen vapaudesta.
Tämä kommentti ei ole ensinkään peräisin koko poliittisen koordinaatiston x-akselilta, ei oikealta eikä vasemmalta, eikä se myöskään haikaile takaisin hegeliaanista kansanhapatusta. Kommentoin vain ihmettelläkseni, kuinka oikeassa Arendt onkaan puhuessaan siitä, että ihmiset ovat unohtaneet, mitä vapaudella voisi tehdä. Yksi käytetyimpiä sanoja näkyy ihmisten toimissa vain hokemana, johon on loputtomasti poikkeuksia. Ihmettelen myös vapaudella tekemisen ja ilmaisen aikaansaamisen osakseen saamaa vihamielisyyttä. Siellä missä kansalaishyveet ovat vapaaehtoisimmillaan ja spontaaneimmillaan, ne tuntuvat saavan osakseen myös eniten ylenkatsetta. Kuten sanottua, Jumala on korvannut poliittisen osallistumisen hyveet ja Jumala on kuollut. Jäljellä on selviytymiskamppailun teeskenteleminen.
(kuvassa Caillebotten Les raboteurs de parquet)
