Kaksi kuihtumista
I
Siivet kuin valkean linnun
jota lämmin ilmavirta kantaa
haihduttaa sen kosteuden
suostuttelee irti sulat, höyhenet
pöllyttää kuivasta rangasta
hennot nivelet, lukkoon palaneet
Kuihtuva liha vaappuu tuulessa
kunnes särkyy tomuksi
II
Vanhalla, laholla
Viikatulla pellavalla
Makaa vauva selällään
Torso on jotenkin pehmeä
Rinnan yläosa, pitkä kaula
Odottamattoman kovat
Rintakehässä kaksi reikää
Joista toisesta pistää naru
Kookkaan pään
Silmät avonaiset
Valjun siniharmaat
Tukka ihoon puristunut
Suun autioon monttuun
Näkyy pidemmälle kuin
Tyhjään syvään voi
Huulet rohtuneet pois
Poskiin sormin murretun
Jauhemaisen karmiinin
Hatara korjausyritys
Nenä töin tuskin erottuu
Jähmeä kappale ei käänny
Vihjeeksi kallon muodosta
Jaloissa näkyvät ompeleet
Ja jotakin kuin sientä
Varpaita ei ole
Vain kurotut nahkapussit
Se tahtoo yhä
Tulla otetuksi syliin
***
Sekä runo- että valokuvatorstain 86. haaste käsittelee esteettistä lempilastani, rappion estetiikkaa. Itse merkitsen sen tosin aina ruosteen estetiikaksi. Rappio on liian asenteellista, moralistista ja lineaarista. Ruoste käsittää niin syöpyvän metallin kuin ne kasvit, jotka särkevät betonin ja murtavat rakenteet. Tällä kertaa tekstini liikkuvat ensiolettamalta edellisen ja hieman ikääntynyt (otan kuvia aina, kun saan tallentimen käsiini) valokuva jälkimmäisen alueella. Yllä olevat runo-otteet eivät ole siitä herkullisimmasta, hienovaraisesta päästä. Toinen osa tuntuu aina menettävän muotonsa, ellen salli sen säilyä yhtä proosallisena kuin se kai luonnostaan on. Lievä, poistuva kuume ei antanut armoa värkätä pidempään. Näitä aiheita saisi olla aina aika ajoin enemmänkin.
9 kommenttia:
Kuumetta, tai mitä tahansa sairautta voi huoleti käyttää voimalähteenä luovaan työhön, oli se mitä tahansa.
Sairauden aikaan veressä virtaa outoja kemiallisia yhdisteitä, jotka sitten tuottavat odottamattomia ajatuksia aivoissa. Surrealistithan käyttivät unia.
Saat sitten hämmästellä tervehdyttyäsi.
Upeat säkeet runossasi. Pidin myös valokuvan mielenkiintoisesta kurkistuskulmasta.
Ripsa. Valitettavasti tuo ei toimi minun kohdallani. Olen mahdollisimman surkea sairastaja. Pienikin lämmön nousu tuntuu saavan minulta tajun pois ja jokainen iskenyt pöpö ottaa kaiken saatavissa olevan irti tilaisuudestaan. Mikä lie syynä. Asiaan antaa pikantin vivahteensa koivun siitepölyn kaukokulkeuma, joka on kokonaisuudessaan pakkaantunut nenääni.
Elegia. Puu kasvaa kattoa vailla olevan talon sisällä. Kaikki neljä seinää ovat pystyssä. Runon jälkimmäinen osa itse asiassa vain kuvaa vaivihkaa vanhaa, konservoitavaa nukkea.
Se tahtoo yhä
Tulla otetuksi syliin.
Siinä se, rappion vastakohta.
Erinomainen kuva aiheeseen! Lukea en jaksa. :)
Tulinpa vastavierailulle.
Puhuttelevia ovat, sekä kuvasi että tekstisi. =)
Susupetal. Aivan totta. Tarvitaan erityinen katsomistapa vakuuttamaan, että ruoste ja patina ovat rappiota. Aika monaalla tämän aiheen piirissä olenkin ollut näkevinäni vannomista kehityksen ja vastaprässättyjen alumiinipannujen moraalin nimeen.
Kiitoksia, Lasse ja Hallatar.
Kuvan täytyy olla Venäjältä, se on ruostemaa. Ja runosta tulee mieleen, että miksi se ruoste on aina niin koskettavaa? Onko se vain tämä perusjuttu, että sen katsoessaan ja siitä liikuttuessaan ihminen myöntää ajan/aikansa väistämättömän kulumisen ja sen että toivoisi voivansa ottaa sen käteensä ja pysäyttää. Vertailukohdaksi tulevat kaikkien historiattomien kulttuurinkäänteiden kiiltävän ja sileän estetiikat, rakennukset, esineet ja ihmiset.
Mikä kaunis aamu! Jopa laventelini on lähtenyt itämään!
Soli, kuva on Fifen kuningaskunnasta, yleisen, mutta vähänlaisesti käytetyn rantapolun varrelta. Lähin asutus on Boarhillsin kylä. En voi ainakaan omalla kohdallani kiistää tuota tulkintaasi liikuttumisesta. Herkistyn ajalle ylen helposti silloin, kun sitä ei tarvitse poliittisesti vastustaa. Ehkä senkin vuoksi kärkkäästi välttelen nostalgioita. Toisaalta, jälleen ei riitä pelkkä ajan kulumisen aistimus, vaan tarvitaan kokemus siitä, että tässä on käsissä jotakin, jota tapahtuu kaiken aikaa ja on tapahtunut niin pitkään kuin on tavalliselle ihmisolennon historioitsijalle tarpeellista tietää. Voiko tosi modernisti pakahtua kauneuden tunteeseen nähdessään kätten jälkien pettävän ja antavan periksi itsenäisemmän kasvun tieltä?
Lähetä kommentti