Puhuessaan Vita Activassaan työstä, Hannah Arendt viittaa ”kaikissa eurooppalaisissa kielissä, niin antiikin kuin nykyisissäkin” vaikuttavaan eroon kahden aktiviteettia tarkoittavan sanan välillä. Työ (labor) ja valmistaminen (work) ovat ”kaksi etymologisesti erilaista sanaa, joiden on alettu ajatella tarkoittavan samaa aktiviteettia.” Huolimatta synonyymisestä käytöstä sanat ovat silti säilyneet ja historiallisesti niiden ero on nykyistä suurempi, vaikka synnytyksestä kipuineen (vrt. alla oleva sitaatti) puhutaankin työnä (labor). Tästä voisi halutessaan edetä leikkimilisesti kokeilemaan Arendt’laista naistutkimusta. Miksi erottelu aktiviteettien välillä on säilynyt ensin yksityisellä ja sitten Rousseaun myötä intiimillä vyöhykkeellä? Kohdan alaviite on kuitenkin tätä kiinnostavampi:
”Kreikan kielessä on siis ero sanojen ponein ja ergazesthai välillä; latinassa sanojen laborare ja facere tai fabricari välillä (sanoilla facere ja fabricari on sama etymologinen tausta); ranskassa on ero sanojen travailler ja ouvrer; saksassa sanojen arbeiten ja werken välillä. Kaikissa näissä tapauksissa vain >>työn>> vastineet sisältävät ajatuksen tuskasta ja vaivasta. Saksan sanaa Arbeit käytettiin alkujaan vain maataloustöistä, joita maaorjat tekivät. Sillä ei tarkoitettu valmistamista, jota käsityöläiset tekivät. Valmistamista kutsuttiin sanalla Werk. Ranskan labourer-sanan tilalle käyttöön otettiin travailler, joka on peräisin sanasta tripalium, kidutus. Ks. Grimm, Wörterbuch, s. 1854-, ja Lucien Fèbre, >>Travail: évolution d’un mot et d’une idée>>, Journal de psychologie normale et pathologique, XLI, n:o. 1, 1948.”
Yksityisen, kotitalouden, siirtyminen käsitteen ”sosiaalinen” kautta julkisessa tilassa (julkinen on tärkeää ymmärtää tilana, jota yhteiskuntaa suuntaava poliittinen fiktio sitten täyttää) tapahtuvaksi aktiviteetiksi on häivyttänyt mielistä selviytymisen eteen tehtävän työn kreikkalaisten vapaudelle vastaisen luonteen. Kuten todettua, antiikin kreikkalaisille työ oli nimenomaan yksityisen vyöhykkeellä, kotitaloudessa, tapahtuva aktiviteetti, jota tehtiin hengenpitimiksi. Kansalaiselle sellainen ei ollut soveliasta, vaan kyseessä oli orjille ja kesyille eläimille kuuluva kaikkinainen fyysinen ponnistelu. Kaupunkilaisten mahdollisuus vetäytyä (skhole) kaikesta paitsi poliittisesta toiminnasta riippui poliittisesti ei-aktiivisten ja siten myös ei-vapaiden orjien työstä, jota valvottiin esipoliittisesti, väkivalloin. Aristoteles painotti, että kyseessä on inhimillinen keino vastata ihmiselämän välttämättömyyksiin. Samalla hän kuitenkin tunnisti, että työtä tekevää orjaa, jolla ei ollut vapautta, ei voitu kutsua ihmiseksi, vaikka hänellä olikin ihmisyys. Paljon myöhemmällä liberaalilla talousteorialla ja Arendtin mukaan sen maailmankuvan purematta nielleellä Marxillakaan ei ollut tähän muuta tai parempaa vastausta kuin ylijäämää tuottavan työn korottaminen ihmisen julkisen arvon mitaksi kaikkien kohdalla. Aristoteleen näkökulmasta tämä olisi olettaakseni ollut orjuuden onnettomuuden levittämistä kaikkien kontolle. Onnettomuus onkin hyvä sana kuvaamaan työnteon tarvetta, sillä antiikin kreikkalaiset edellyttivät kansalaiseltaan tiettyä onnekkuutta, joka ei voinut kaikkien kohdalle sattua. Sen sijaan työyhteiskunta teeskentelee, ettei vapauden ongelmaa ole kyltymättömästä tuottamisen tarpeesta ja tarpeiden luomisesta huolimatta; jätetään ylipäätään punnitsematta voisiko työllä hengenpitimiksi tekemisen tarpeella olla seuraamuksia ihmisen vapaudelle. Aristoteles sentään onnistui sen myöntämään.
Julkiselle elämälle tuli tuli antiikin kreikan poliittisen osallistumisen sijaan ominaiseksi kansantaloudellinen pyrkimys ylituotantoon. Työstä kärsivä ja veroja maksava kansalainen onkin nykyisin, antiikin Kreikkaan nähden hyvin takaperoisella tavalla, se, joka vaatii itselleen suurimpia poliittisia oikeuksia ja korkeinta eettistä relevanssia edellyttämättä itseltään sitä poliittista osallistumista, joka oli antiikin Kreikassa kansalaisuuden ehto. Välttämätön työ on Arendtin mukaan sitten marxin nähty suorastaan liikuttavalla yksimielisyydellä kansantalouden ajatukselle rakennetun kommunistisen yhteiskuntafiktion (oletus siitä, että kaikilla on yksi, yhteinen etu), yhtä hyvin liberaalin kuin Marxilaisenkin, määrittelemän yhteiskunnan mittana. ”Julkinen” ei ole tämän myötä enää tila yhteisten asioiden käsittelyä varten, vaan tila, jossa määritellään aikaisemmin yksityisinä pidettyjen kotitalouksien suhteellisia etuja.
Välttämätön ja valmistamiseen tähtäämätön työskentely on siis kipua, mutta siitä kehittyi silti yhteiskunnallisen arvon mittari. Koska kyse ei ole valmistamisesta, kyse ei tosiaan Arendtin kreikkalaisten mukaan ole käsityöläisen tekemästä työstä, jossa on tarkoitus jättää jotakin pysyvää olemaan. Työtyyppien arvostuksessa on suuri ero antiikin poliksen ja oman työyhteiskuntamme välillä, vaikka olennaisempi ero liittyykin työn tekemisen ja sen tekemättömyyden väliseen suhteeseen. Käsityöläisellä oli antiikin Kreikan työtä ylenkatsovassa yhteisössä suuremmat vapaudet kuin välttämättömiä askareita hoitavalla orjalla. Kyse ei ollut siitä, että työtä työtä olisi väheksytty siksi, että sitä tekivät orjat, vaan itsessään, joten orjat tarvittiin sitä tekemään. Nykyisessä työyhteiskunnassakaan ei käsityöläinen nauti samaa arvostusta kuin välttämättömäksi mielletyn työn tekijä, jonka työpanoksen kansantalous kuluttaa tuotantonopeuden vauhdilla. Kuitenkin häntä arvostetaan enemmän kuin työstä vapaata ihmistä. Työn katoavainen luonne lienee läsnä myös siinä tavassa, jolla pitkän työuran tehneiden eläkeläisten turvaa on työn julkistumisen myötä tullut alati neuvoteltavissa ja toisten hyvän tahdon varassa olevaksi. Mikäli eläke olisi saavutettu etu, sitä ei voitaisi manipuloida julkisessa tilassa. Eläkkeen ajatus on kuitenkin vain suusanallista lupailua. Todellisuudessa kansantalouden logiikka merkitsee sitä, että kaikki työllä tuotettu lasketaan heti kulutetuksi. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Arendtin ajattelu säihkyy. On helppoa nähdä, kuinka antiikin työtä tekevä ihminen, jonka työn tulokset ihmisen keho tarpeineen kulutti, määrittelee nyt koko työyhteiskunnan logiikkaa työn siirryttyä yksittäisen kotitalouden piiristä julkiseksi määreeksi.
Tässä mielessä ei ole myöskään mikään ihme, että kansainvälisten ja ylikansallisten foorumien ((!) suomen kielessä toreilla ei edes seurustella, vaan käydään kauppaa! – seurustelua varten tarvitaan erilliset markkinat, jossa sielläkin vallitsee sekasortoinen tunnelma) lisääntyessä myös kansallisvaltioiden välistä vuorovaikutusta on tullut määrittämään kansallisen edun - eräänlaisten bruttokansantuotteen suhteuttamien kansallisten kotitalouksien - ajatus, jonka perusteella europarlamenttivaalejakin käydään. Yhtä selvää on se, että mielipiteen esittämisesen taidosta (joka on vieläpä paljon enemmän kuin sen lattea typistäminen poliittisesti apupyörämäiseen äänestämisen ajatukseen) on tullut turhaa. Arendt toteaakin, ettei julkiseen tilaan sijoittuva puhetaito ole enää kunniassa. Siitä on painunut vain työtä arvostavan yhteiskunnan myötä unholaan. Eri yhteiskuntafiktioiden historiallinen immelmannin puolikas, jossa työ vie poliittiselta toiminnalta julkisen tilan näyttäytyy tälläkin kohden tavassa, jolla työn julkisena hyveenä syrjäyttämästä puheestä on tullut lähinnä intiimi ja yhteiskunnallisesti toisarvoinen asia. Viimeaikainen julkinen keskustelu ei jätä juuri epäilyn varaa. Paitsi että vapaudella (vrt. aikaisempi kirjoitus Arendtista), ihmiset eivät enää tiedä mitä tehdä sananvapaudella.
(kuvassa Riveran Ventadore de Flores)
Viikonloppuna järjestetään Helsingissä Maailma kylässä -festivaali ja sen yhteydessä Rautatientorilla Maailman kirjat -tapahtuma. Koko tapahtuman ohjelma löytyy täältä. Jos vain saan työt hoidettua, minut löytää molempina päivinä sieltä. Dubrovnikin tänäiset Maailmanpoliittiset rock-iltamat taitavat kyllä jäävät taas väliin, mutta suomalais-perulaisen runoilija Roxana Crisólogon yhyttää myös lauantaina Rautatientorin Amazon-lavalta 17.20. Samassa sessiossa ovat luvassa myös chileläinen queer-runoilija Pedro Lemebel, argentiinalainen Cosa de Negros (!) -romskun kirjoittanut underground-ilmiö Washington Cucurto ja uruguaylainen kirjoittaja ja performanssitaiteilija Lalo Barrubia.
