perjantai 23. toukokuuta 2008

Maailma kylässä ja Maailman kirjat


Viikonloppuna järjestetään Helsingissä Maailma kylässä -festivaali ja sen yhteydessä Rautatientorilla Maailman kirjat -tapahtuma. Koko tapahtuman ohjelma löytyy täältä. Jos vain saan työt hoidettua, minut löytää molempina päivinä sieltä. Dubrovnikin tänäiset Maailmanpoliittiset rock-iltamat taitavat kyllä jäävät taas väliin, mutta suomalais-perulaisen runoilija Roxana Crisólogon yhyttää myös lauantaina Rautatientorin Amazon-lavalta 17.20. Samassa sessiossa ovat luvassa myös chileläinen queer-runoilija Pedro Lemebel, argentiinalainen Cosa de Negros (!) -romskun kirjoittanut underground-ilmiö Washington Cucurto ja uruguaylainen kirjoittaja ja performanssitaiteilija Lalo Barrubia.

Varhain lauantaina (11.40 ja 12.40) puhuu samassa paikassa Philippe Rekacewicz, Le Monde diplomatique'n kartturi. Hänen kritiikkinsä ihmisten naivia suhtautumista karttojen esittämää todellisuutta kohtaan lämmittää mieltäni kovasti. Kartta on aina poliittinen ja osittainen referenssi. Se luo illuusion sellaisesta pysyvyydestä ja kattavuudesta, joka on referenssin ulkopuolisessa tilassa enimmäkseen hyvällä tahdolla vahvistettavissa. Ja takuulla silloin, kun ei puhuta maastokartoista. Itse toistaisin kysymykseni: monessako suomalaisessa olohuoneessa Suomi on läsnä ja millä ehdoin? Pelkät dokumentteihin piirretyt rajat eivät valvo ja toteuta.

12.00 esiintyvät Kaisaniemen steissillä Ourvision 2008 voittajat. Käsittääkseni vaihtoehtoviisut ovat olleet tänä vuonna varsin suositut ja kiinnostaa nähdä mistä tässä on kyse.

Sunnuntaina on luvassa 13.20 Amazon-lavalla (johon olen jo ennalta kiintynyt) Voimadebatti: Sananvapausfundamentalismi ja julkisuuden karnevalisoituminen. En tiedä mitä se sisältää, mutta
kuulostaa siltä, että minun täytyy fundamentalistina mennä kuulemaan kunniani. Mikäli addressi on provokatiivinen, saatan hyvinkin agitoitua kommentoimaan aihetta lokissani. Mielestäni tyypilliseksi muuttunut tapa syyttää liberaaleja ihanteita fundamentalismista menee metsään, kuinka voimakkaasti niitä sitten ikinä puolletaankaan. Retoriikka saa tilanteen näyttämään aivan siltä kuin kyse ei olisi vapauden vaatimuksesta lainkaan. Aivan kuin yksilön tulisi ollakseen maltillinen sallia toisten puuttua elämäänsä ja rajoittaa sitä ilman, että pyrkimys puuttua kulkee henkilön omaa itseään koskevan harkinannvaraisen koskemattomuuden kautta. Thoreau olisi kyllä saanut maksaa veronsa, mutta kieltäytyminen ei oikeuta väkivallan uhkaa.

Oma huomioni kiinnittyy siis etenkin poliittisiin ja kirjallisiin aihepiireihin, mutta ohjelma on tutustumisen arvoinen ja tarjontaa melkein kenelle hyvänsä (kuulostaa pahalta).



(kuvassa Katja Tukiaisen soma Maito)

torstai 22. toukokuuta 2008

Lasikatto

Lasikatoista tulee mieleeni, että sellainen yksityiskirjasto, joka on intiimimpi kuin herra Darcyn kirjasto BBC:n Austen-filmatisoinnin Pemberleyssä ja jossa on lasikatto täyttäisi ihanteellisen lukuhuoneen kriteerit. Myös makuuhuoneen lasikatto on viehättävä ajatus; tai ainakin oli, kunnes niitä alkoi ilmaantua sisustusalan lehtiin.


Minkähän vuoksi sama metafora tai vertauspinta menettää tehonsa puhuttaessa yrityselämästä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Mikä kirvoittaa elämään päällekkäisillä standardeilla jaetussa todellisuudessa? Mikseivät ihmiset koe luonnonilmiöistä halutuimpien, auringon- tai kuunvalon, lankeavan yhteiskunnan lasikaton läpi, sävyttäen elämän tähdellisempiä ja jalompia askareita?



Tietysti tätä ollaan jo monenlaatuisten Aurinkokuninkaiden, Isä aurinkoisten ja Taivaan Isien toimesta kokeiltu.


Ajatusta voisi jatkaa kysymällä, miksi ihmiset haluaisivat elää taivasalla? Voiko yhteiskunnan lasikatto suojata epäsuotuisilta luonnonilmiöiltä?



lauantai 17. toukokuuta 2008

Syksyinen Eurooppa


Kirjoitin muinoin science-fictionin peruspassiosta. Nyt tarkastellessani Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoa tulin sattumoisin ajatelleeksi politiikan tragediaa. Politiikan tragedian mahdollisuus edellyttää aivan erityistä kirjallista perinnettä, puhuttiin sitten Peleponnesolaissodissa tehdyistä tyhjistä uhrauksista, antiikin Rooman eliittien valtakamppailuista, fratres militiae templi murtamisesta 1300-luvun alussa, Carl Schmittin haikeasta vallan legitimiteetistä hapristuvassa Weimarin tasavallassa, kymmenen vuoden päässä Euroopan mobilisoimisesta uuteen sotaan, Morgenthaun kuvaamasta vallanjanosta, Mearsheimerin uudesta, rahvaanomaisesti esitetystä suuren voimapolitiikan tragediasta tai viime kädessä poliittisen realismin innoittamasta epäonnisesta federalismista Euroopan historiassa.


Tahtoisin voida panna sormeni merkiksi sille kohden, josta tiedän tragedian mahdollisuuden kumpuavan, mutta ajatus pakenee. Euroopassa ei ole koskaan kirjoitettu politiikasta tavalla, joka aseta yksilöä kollektiivin koelaboratorioon. Ne, jotka puhuvat Euroopan omahyväisyydestä tai hegemoniasta, eivät tiedä mistä puhuvat. Näytelmän muuttumattomassa, tragedian konstituoivassa osassa, poliittinen muoto tyhjenee aina tavalla, jota ihmisen keho ei kestä. Kaikki ihmisen tiedostaminen tai toiminta ennen tätä, jos sitä ylipäätään on, on vain paineen tiedostamista. Tätä läksyä on Euroopassa opeteltu koko sen kirjallisen historian ajan. Ei siksi, että opittaisiin siitä eroon, vaan jotta näytelmän muoto täydellistyisi ihmisen toiminnassa.


Tyhjyys ja totalitaria on myös politiikan perusintohimo; ainakin, mikäli Arendt on väärässä. Spenglerin syksyinen Eurooppa kulkee kohti päätepistettään.



(kuvassa Vermeerin Sotilas ja naurava tyttö)


tiistai 13. toukokuuta 2008

Avusteinen polkuvoima

Rarrr! Luistimet ovat vaihtuneet polkupyörään, jolla on jo verrytelty muutaman lyhyemmän 15km pyrähdyksen verran. Vähänkään uudemmilla pyörillä polkiessa tulee hieman masentava olo matkanteon tehokkuudesta. On tehtävä melkoisesti töitä saadakseen aikaan töitä tehneen olon. Vanhoissa vaihteettomissa ja kolmivaihteisissa retkipyörissä on viehätyksensä. Kypärääkin olen aina vieroksunut. Kuten euro ja sauvakävelyhuippu, pyöräilykypärät ilmaantuivat Suomeen aikana, jolloin olin pääsääntöisesti poissa. Nyt yritän yhä totutella vedenpaisumuksen jälkeiseen maailmaan.

Olen kai synnynnäinen perspektivisti: kun joku puhuu toisen ihmisen vasemmasta puolesta, minulla ei ole aavistustakaan, puhuuko hän vasemmasta puolesta ottaen huomioon kyseessä olevan oman perspektiivin (ihmissubjektilla on etuosa, joka osoittaa silmien suuntaan, vaikka tämä olisi sokea) vai omasta näkökulmastaan, ja millä perusteella. Jos tunnen henkilön ihmistieteellisen asemoinnin, voin ainakin sallia itseni olettaa, mistä näkökulmasta tämän tulisi arjessaankin käyttää suuntimia.

Viimekesäisen ranskan aktivoiminen jäi hieman puolivillaiseksi. Tällä viikolla alkaa espanjan palauttaminen mieleen. Jahka saan kirjan käteeni.


lauantai 10. toukokuuta 2008

Hannah Arendt & Työn orjat esittävät kappaleen

Puhuessaan Vita Activassaan työstä, Hannah Arendt viittaa ”kaikissa eurooppalaisissa kielissä, niin antiikin kuin nykyisissäkin” vaikuttavaan eroon kahden aktiviteettia tarkoittavan sanan välillä. Työ (labor) ja valmistaminen (work) ovat ”kaksi etymologisesti erilaista sanaa, joiden on alettu ajatella tarkoittavan samaa aktiviteettia.” Huolimatta synonyymisestä käytöstä sanat ovat silti säilyneet ja historiallisesti niiden ero on nykyistä suurempi, vaikka synnytyksestä kipuineen (vrt. alla oleva sitaatti) puhutaankin työnä (labor). Tästä voisi halutessaan edetä leikkimilisesti kokeilemaan Arendt’laista naistutkimusta. Miksi erottelu aktiviteettien välillä on säilynyt ensin yksityisellä ja sitten Rousseaun myötä intiimillä vyöhykkeellä? Kohdan alaviite on kuitenkin tätä kiinnostavampi:


”Kreikan kielessä on siis ero sanojen ponein ja ergazesthai välillä; latinassa sanojen laborare ja facere tai fabricari välillä (sanoilla facere ja fabricari on sama etymologinen tausta); ranskassa on ero sanojen travailler ja ouvrer; saksassa sanojen arbeiten ja werken välillä. Kaikissa näissä tapauksissa vain >>työn>> vastineet sisältävät ajatuksen tuskasta ja vaivasta. Saksan sanaa Arbeit käytettiin alkujaan vain maataloustöistä, joita maaorjat tekivät. Sillä ei tarkoitettu valmistamista, jota käsityöläiset tekivät. Valmistamista kutsuttiin sanalla Werk. Ranskan labourer-sanan tilalle käyttöön otettiin travailler, joka on peräisin sanasta tripalium, kidutus. Ks. Grimm, Wörterbuch, s. 1854-, ja Lucien Fèbre, >>Travail: évolution d’un mot et d’une idée>>, Journal de psychologie normale et pathologique, XLI, n:o. 1, 1948.”


Yksityisen, kotitalouden, siirtyminen käsitteen ”sosiaalinen” kautta julkisessa tilassa (julkinen on tärkeää ymmärtää tilana, jota yhteiskuntaa suuntaava poliittinen fiktio sitten täyttää) tapahtuvaksi aktiviteetiksi on häivyttänyt mielistä selviytymisen eteen tehtävän työn kreikkalaisten vapaudelle vastaisen luonteen. Kuten todettua, antiikin kreikkalaisille työ oli nimenomaan yksityisen vyöhykkeellä, kotitaloudessa, tapahtuva aktiviteetti, jota tehtiin hengenpitimiksi. Kansalaiselle sellainen ei ollut soveliasta, vaan kyseessä oli orjille ja kesyille eläimille kuuluva kaikkinainen fyysinen ponnistelu. Kaupunkilaisten mahdollisuus vetäytyä (skhole) kaikesta paitsi poliittisesta toiminnasta riippui poliittisesti ei-aktiivisten ja siten myös ei-vapaiden orjien työstä, jota valvottiin esipoliittisesti, väkivalloin. Aristoteles painotti, että kyseessä on inhimillinen keino vastata ihmiselämän välttämättömyyksiin. Samalla hän kuitenkin tunnisti, että työtä tekevää orjaa, jolla ei ollut vapautta, ei voitu kutsua ihmiseksi, vaikka hänellä olikin ihmisyys. Paljon myöhemmällä liberaalilla talousteorialla ja Arendtin mukaan sen maailmankuvan purematta nielleellä Marxillakaan ei ollut tähän muuta tai parempaa vastausta kuin ylijäämää tuottavan työn korottaminen ihmisen julkisen arvon mitaksi kaikkien kohdalla. Aristoteleen näkökulmasta tämä olisi olettaakseni ollut orjuuden onnettomuuden levittämistä kaikkien kontolle. Onnettomuus onkin hyvä sana kuvaamaan työnteon tarvetta, sillä antiikin kreikkalaiset edellyttivät kansalaiseltaan tiettyä onnekkuutta, joka ei voinut kaikkien kohdalle sattua. Sen sijaan työyhteiskunta teeskentelee, ettei vapauden ongelmaa ole kyltymättömästä tuottamisen tarpeesta ja tarpeiden luomisesta huolimatta; jätetään ylipäätään punnitsematta voisiko työllä hengenpitimiksi tekemisen tarpeella olla seuraamuksia ihmisen vapaudelle. Aristoteles sentään onnistui sen myöntämään.


Julkiselle elämälle tuli tuli antiikin kreikan poliittisen osallistumisen sijaan ominaiseksi kansantaloudellinen pyrkimys ylituotantoon. Työstä kärsivä ja veroja maksava kansalainen onkin nykyisin, antiikin Kreikkaan nähden hyvin takaperoisella tavalla, se, joka vaatii itselleen suurimpia poliittisia oikeuksia ja korkeinta eettistä relevanssia edellyttämättä itseltään sitä poliittista osallistumista, joka oli antiikin Kreikassa kansalaisuuden ehto. Välttämätön työ on Arendtin mukaan sitten marxin nähty suorastaan liikuttavalla yksimielisyydellä kansantalouden ajatukselle rakennetun kommunistisen yhteiskuntafiktion (oletus siitä, että kaikilla on yksi, yhteinen etu), yhtä hyvin liberaalin kuin Marxilaisenkin, määrittelemän yhteiskunnan mittana. ”Julkinen” ei ole tämän myötä enää tila yhteisten asioiden käsittelyä varten, vaan tila, jossa määritellään aikaisemmin yksityisinä pidettyjen kotitalouksien suhteellisia etuja.


Välttämätön ja valmistamiseen tähtäämätön työskentely on siis kipua, mutta siitä kehittyi silti yhteiskunnallisen arvon mittari. Koska kyse ei ole valmistamisesta, kyse ei tosiaan Arendtin kreikkalaisten mukaan ole käsityöläisen tekemästä työstä, jossa on tarkoitus jättää jotakin pysyvää olemaan. Työtyyppien arvostuksessa on suuri ero antiikin poliksen ja oman työyhteiskuntamme välillä, vaikka olennaisempi ero liittyykin työn tekemisen ja sen tekemättömyyden väliseen suhteeseen. Käsityöläisellä oli antiikin Kreikan työtä ylenkatsovassa yhteisössä suuremmat vapaudet kuin välttämättömiä askareita hoitavalla orjalla. Kyse ei ollut siitä, että työtä työtä olisi väheksytty siksi, että sitä tekivät orjat, vaan itsessään, joten orjat tarvittiin sitä tekemään. Nykyisessä työyhteiskunnassakaan ei käsityöläinen nauti samaa arvostusta kuin välttämättömäksi mielletyn työn tekijä, jonka työpanoksen kansantalous kuluttaa tuotantonopeuden vauhdilla. Kuitenkin häntä arvostetaan enemmän kuin työstä vapaata ihmistä. Työn katoavainen luonne lienee läsnä myös siinä tavassa, jolla pitkän työuran tehneiden eläkeläisten turvaa on työn julkistumisen myötä tullut alati neuvoteltavissa ja toisten hyvän tahdon varassa olevaksi. Mikäli eläke olisi saavutettu etu, sitä ei voitaisi manipuloida julkisessa tilassa. Eläkkeen ajatus on kuitenkin vain suusanallista lupailua. Todellisuudessa kansantalouden logiikka merkitsee sitä, että kaikki työllä tuotettu lasketaan heti kulutetuksi. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Arendtin ajattelu säihkyy. On helppoa nähdä, kuinka antiikin työtä tekevä ihminen, jonka työn tulokset ihmisen keho tarpeineen kulutti, määrittelee nyt koko työyhteiskunnan logiikkaa työn siirryttyä yksittäisen kotitalouden piiristä julkiseksi määreeksi.


Tässä mielessä ei ole myöskään mikään ihme, että kansainvälisten ja ylikansallisten foorumien ((!) suomen kielessä toreilla ei edes seurustella, vaan käydään kauppaa! – seurustelua varten tarvitaan erilliset markkinat, jossa sielläkin vallitsee sekasortoinen tunnelma) lisääntyessä myös kansallisvaltioiden välistä vuorovaikutusta on tullut määrittämään kansallisen edun - eräänlaisten bruttokansantuotteen suhteuttamien kansallisten kotitalouksien - ajatus, jonka perusteella europarlamenttivaalejakin käydään. Yhtä selvää on se, että mielipiteen esittämisesen taidosta (joka on vieläpä paljon enemmän kuin sen lattea typistäminen poliittisesti apupyörämäiseen äänestämisen ajatukseen) on tullut turhaa. Arendt toteaakin, ettei julkiseen tilaan sijoittuva puhetaito ole enää kunniassa. Siitä on painunut vain työtä arvostavan yhteiskunnan myötä unholaan. Eri yhteiskuntafiktioiden historiallinen immelmannin puolikas, jossa työ vie poliittiselta toiminnalta julkisen tilan näyttäytyy tälläkin kohden tavassa, jolla työn julkisena hyveenä syrjäyttämästä puheestä on tullut lähinnä intiimi ja yhteiskunnallisesti toisarvoinen asia. Viimeaikainen julkinen keskustelu ei jätä juuri epäilyn varaa. Paitsi että vapaudella (vrt. aikaisempi kirjoitus Arendtista), ihmiset eivät enää tiedä mitä tehdä sananvapaudella.


(kuvassa Riveran Ventadore de Flores)


perjantai 2. toukokuuta 2008

Vasemmistoestablishmentistä




Vielä 1950-luvun lopussa poliisi ampui marssivia vasemmistolaisia hengiltä. Eivät enää. Mikä vasemmistossa on vialla?


Kertoo jotakin tämän päivän vasemmiston poliittisesta kriisistä, että poliisi ei edes vaivaudu seuraamaan sen marssia kuin korkeintaan muodon vuoksi ja pysäyttääkseen liikenteen. Samoin kertoo jotakin valtavirtavasemmiston arvojen ja asenteiden muutoksista, siirtymisestä raukeaan establishmenttiin, ettei ajatuksia pidetä kyllin vaarallisina vartioitaviksi. Siihen, että ajatukset onnistuvat vihastuttamaan liittyy kuitenkin vähintään lupaus arvokkaasta keskustelusta.


Pieni vappujaloittelu vahvisti vasemmiston alangon. Tokoin rannassa Vapun päivänä pienen joukon ihmisiä korokkeensa äärelle houkutellut Suomen kommunistinen puolue on kaukana voimansa päivistä. Silti se jatkaa samaa "kaikki maailman proletaarit liittykää yhteen" -hapatusta kuin aina. Jos ei muuta, kielinee kyvyttömyys oppia yhtään mitään vuosikymmenien kuluessa uskollisuudesta puolueohjelmaa kohtaan. Joku voisi tosin epäillä olevan hieman surkeaa, mikäli poliittisen puolueen peruskirja ei osaa tunnistaa konkreettisten kysymysten muuntumista ajankuvan mukana. Siltä kuitenkin vaikuttaa. Satunnaiselle ohikulkijalle ja paikalle pysähtyjälle kommunistien esityksellä onkin lähinnä liikuttavaa camp-arvoa. Ainakin itse tunsin jonkinlaista haikeaa myötätuntoa. Olihan se niin söpöä. Sama hellyyttävä retoriikkakin, jossa herrat ja media huijaavat turhaan tietoa janoavaa työläistä. Onneksi on puolueen lehti. Jotenkin en vain ostanut sitä.


Ehkä hieman paremmassa asemassa on Vasemmistoliiton nykyinen johto - samoin kuin vanha sellainen Andersonin hahmossa. On alettu ymmärtää, ettei vasemmistopolitiikka ole enää löytänyt sinne, missä yhteiskunnassa todella hiertää. Olen aloitukseeni viitaten sitä mieltä, että poliisien läsnäoloon kannattaa kiinnittää huomiota, mikäli tahtoo ymmärtää muutospaineista yhteiskunnassa. Vappuaaton "Vapaa Helsinki" -tapahtuma (ennen EuroMayDay), jossa marssittiin muun muassa ilmaisen joukkoliikenteen puolesta - lähes jokaisen kun on pakko sitä käyttää, oli varaa tai ei - oli tarkkaan vartioitu. Mellakkapoliiseja riitti luultavasti yksi jokaista mielenosoittajaa kohti. Tätä kritisoitiin provokaationa.


Olen eri mieltä. Poliisin läsnäolo oli toivottavaa ja ymmärrettävää, sillä marssille mahtui mukaan useampia pulloja heitteleviä tomppeleita, jotka eivät piitänneet järjestäjien vetoomuksista rauhanomaisen marssin puolesta. Väkivallan mahdollisuus tuo mielenilmaukseen mukaan elementin, jonka vain harva on valmis allekirjoittamaan. Kuten establismentin väkivalta ja sensuuri, myös oppositioväkivalta on ilmoitus keskusteluhaluttomuudesta ja kutsu avoimeen voimavaltaan, oli kyse sitten marssista tai galleriasta poistetusta kiistellystä työstä. Tuntuisi kaukaa haetulta leimata koko marssi vain epäkypsäksi häiriköinniksi, kuten muutamat väistämättä tekevät.

Näin ei tulisi tehdä edes nuorten ja romanttisten anarkistinvesojen perusteella. Voi hyvinkin tuntua siistiltä kätkeytyä desperadosankarin lailla mustan huivin alle. Omasta mielestäni kasvojen näyttäminen on parempaa politiikkaa, mutta kenties kehnompaa estetiikkaa. Tiedän kyllä, että omassa silmässäni on malka niin kauan kuin pysyttelen, itsekin esteettisistä syistä ja jopa silkasta nimimerkin viehätyksestä, pseudonyymini takana.


Mutta mikä siis tärkeintä, poliisin läsnäolo tarkoittaa vaarallisia ajatuksia; sellaisia, jotka eivät ongelmitta mahdu käydyn keskustelun ja laaditun lain rajoihin. Rajojen koettelu on kuitenkin välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Keskustelun aktivoimiseksi ja tabujen murtamiseksi ei ole usein muuta keinoa kuin rauhanomainen kansalaistottelemattomuus. Yhteiskuntaa, joka ei katso sellaista osittain sormien läpi ei tule kutsua demokraattiseksi. On virhe korostaa lain rikkumatonta valtaa liikaa. Jokaiseen jokkoon mahtuu monenlaista lieveilmiötä, mutta se ei leimaa koko asiaa. Esivalta ei yksinään pidä yhtään yhteiskuntaa koossa.Tässä hengessä vasemmiston (sikäli kuin heidän asiansa minulle kuuluvat) tulisi tunnistaa, että "Vapaa Helsinki" -mielenosoittajat ja viime aikoina lehtijulkisuutta saaneet talonvaltaajat edustavat aitoa ruohonjuuritason kiinnostusta sosiaalisia asioita kohtaan. Niin kauan kuin vasemmisto ylenkatsoo katutason aktivismissa esiin nousevia kysymyksiä, se ei kykene uudistumaan ja kaivaa maata jalkojensa alta. Kuitenkin se on itse lähtöisin sellaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka keskiössä on vielä monin verroin rajummin kohdattu vanhat arvot kuin nykyiset aktivistit tulevat itse kohtaamaan.


Ideologia tulisi nähdä korkeintaan viitteenä jatkuvasti uusiutuviin hyvinvoinnin haasteisiin. Tämä liittyy omalla tavallaan myös Panun viimeisimpään pornokirjoitteluun.


Miksi kaikista poliittisista liikkeistä muuten löytyy kaljupäisiä miehiä, jotka eturivissä seisten nostavat kannustavan nyrkkinsä korkealle ilmaan?



(kuvassa Banksyä)