Jatulintarha kirjoitti blogissaan rakkaudesta ja hyvin kirjoittikin. Tarkistamatta mitä tulin aikaisemmin aiheesta sommitelleeksi, ryhdyin riipustamaan kommenttia, jonka päätin sitten mielivaltaisesti ylentää tai alentaa omaksi lokimerkinnäkseen. Järkeily-yrityksistäni huolimatta kirjoitus on parahultaisesti luonnehdittavissa eettiseksi kannanotoksi. Syvyydeltään se muistuttaa lähinnä Veikko Huovisen huutomerkkiin päättyviä poliittisia ajatuksia.
” Rakkauden toteuttamisessa ihmiset ovat kuitenkin tavattoman monipuolisia: yhdelle se on puhetta kun toiselle toimintaa ja tekoja, yhdelle se on avioliitto sekä perhe ja toiselle ystävät, yksi haluaa fyysistä toimintaa ja toiselle on tärkeää platoninen yhteys. Näitä ja näiden yhdistelmiä sekä risteytyksiä voi havainnoida vaikka kuinka paljon lisääkin.”
Joku saattaisi ajatella - kuten mahdollisesti nimimerkki Hirlii Jatulintarhan kirjoituksen kommenttiosastossa - että rakkaus on asia, jota ilmennetään monin tavoin, ja että tämän monimuotoisuuden hyväksyntä on vapauttavaa. Platonin nimen epäsuora nostaminen tällaiselle rakkauden ideoiden taivaalle ei ole mitenkään yllättävää, paitsi että Platon ei ole edellämainituista vaihtoehdoista vain yksi, vaan luultavasti kattaa helposti koko joukkoa koskevan ajattelutavan. Ajattelutapa hyväksyy rakkauden sinänsä jonkinlaisena olemassaolevana, joltakin osin muuttumattomana olemuksena. Tällainen ajattelija puhuu rakkaudesta aivan kuin sen kohdalla asian nimi olisi todella löytänyt ilmiönsä, jota monet olemukset ja tekemisen tavat erikseen heijastelevat. Ei olisi mitenkään ihmisten arkikokemusten vastaista olettaa, etteivät rakkauteen yhdistetyt kokemukset rakkautena ole jotakin aivan niin vapauttavaa kuin sen moninaisuutta korostavat äänet antavat ymmärtää. Mikäli rakkauden ajatellaan ilmentyvän monilla eri tavoilla, se merkinnee myös, että jonkinlaisesta semanttisesta hierarkiasta ollaan jo sovittu: rakkaus on ja pysyy, ja sen pääsee eri muodoissaan pääsee kokemaan, kun valitsee sopivan menetelmän. Tämä teologisesti kätevä asenne ei kuitenkaan tunnu tyydyttävältä.
Menettääkö ihminen jotakin, mikäli hän päättää olla yleisesti ottaen puhumatta rakkaudesta, ainakin kokemusta selittävänä terminä? Voisiko oikotienä toimivan semanttisen fetissin välttäminen peräti säilyttää vapaina paljon monimuotoisemman valikoiman merkityksiä tai suhteutumistapoja? ”Semanttisella fetissillä” tarkoitan objektia (”rakkaus”), jonka muoto ja merkitys on vakio tiettyjen valikoitujen piirteidensä varassa, mutta ei absoluuttisesti, ja sen ajatellaan saavan aikaan identtisen tuleman käyttökerrasta toiseen. Kun sanotaan ”rakastan sinua”, fraasin ajatellaan kommunikoivan luotettavan tietosisällön, vaikka kukaan ei tunnu johdonmukaisesti pitävän kiinni kaikista sille olettamistaan seuraamuksista, mitä ne sitten ovatkin, ja erehtyy toistuvasti myös koskien sitä, mitä muut näin sanoessaan tarkoittavat. Rakkaus on niitä termejä, jotka otetaan silti hirveän vakavasti. Ei ehkä ole edes ihme, että rakkauteen tekee mieli uskoa sen omiksi oletetuilla, erittelemillä ehdoilla huolimatta kaikista niistä ristiriidoista, jotka joudumme sen seurauksena kärsimään, että nielemme purematta, kun joku sanoo esimerkiksi ”rakastan sinua” tai että sanomme niin itse. Minusta tätä voi hyvällä syyllä pitää ongelmallisena, mutta pakko ei ole. Kyynikko tai korviaan myöten rakastunut - molemmille rakkaus on kuitenkin vaarassa säilyä koskemattomana. Samalla rakkauden yhteydessä mielletyt halut, ongelmat ja kaavailut säilyvät ratkaisemattomina. Kaiken kiteyttäväksi ajateltu sana johtaa yllättävän vähäiseen tietomäärään. Vaikuttaa suorastaan siltä, että sillä yritetään korvata täsmällisen ymmärryksen tarve. Se, onko tämä todella ’vaara’, on arvostelijasta kiinni. Omasta puolestani vähäinen tieto siellä, missä sitä voisi olla enemmän on aina vaara.
Onko rakkauden syytä ajatella olevan jotakin olemuksellisesti toistuvaa tai kokijassaan ilmenevää vai saako sitä leikellä suunnatakseen natsiaristokraatin monokkelinsa kohti sen käyttö- ja kokemusyhteyksiä? Olen jo jonkin aikaa sitten kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Tähän epäilyyn ei liity mitään henkilökohtaista piiloagendaa. Esimerkiksi Hermiaksen konkubiini ei ole jättänyt vastaamatta palaviin rakkaudentunnustuksiini, kuten Aristoteleelle ja sukupuolten markkina-arvoteoriaan haksahtaneille sanotaan käyneen. Olen siis tavallaan onnellisen epäilijän roolissa ja painotan tätä vain, koska kammoan yleiseksi katsomaani onnettoman epäilijän kirjallista stereotyyppiä. Olen joka tapauksessa vakuuttunut, että tukeva monokkeli on syytä tai ainakin kivaa pitää kurttuun puristettujen kulmien jämerässä puristuksessa. Jos ei muuten, niin optinen vaihtelu tuo jännän päänhuiputusefektin olemiseen.
En tahtoisi kohdata rakkauspuhetta yrittämättä siitä ohitse. On mielestäni kohtuullista väittää, ettei rakkaudesta tarvitse puhua kuten aineesta tai objektista ja termin käyttäjän mahdollisesta postmodernismista huolimatta tämän elämässä kuin naturalistisella tarkkuudella toistuvasta ilmiöstä. Mikäli näin tehdään, tyydytään tarpeettoman vähäiseen tietoon. Tämä huolettaa harvoja; rakkaus yhdistää ihmisiä yli rajojen. Yhteiskuntakriittisestä asemoinnista, tieteellisestä vakaumuksesta ja puoluetaustasta riippumatta rakkautta tyydytään käsittelemään omassa elämässä juuri jonakin objektimaisena, joka voidaan saavuttaa, tai ainemaisena, joka ilmenee säännöllisessä muodossaan vaihtelevissa ympäristöissä. Asiaa eivät muuta rakkaussuhteissa koetut ristiriidat, jotka eivät ole millään tavoin näistä valikoiduista metaforista riippumattomia. Rakkaus särkyy, sen voi viedä, sitä voi olla liikaa tai liian vähän, se tekee hulluksi ja omistushaluiseksi. Vain kananveri puuttuu, mutta muuten kaikki Loan possessoimaksi tulemiseen tarvittava on koossa. Ihminen käsittelee rakkautta kuin sairautta tai rahaa. Jopa omaan radikaaliuteensa vankasti luottava ihminen, joka väittää sukupuolen ja ylipäätään ihmisen koko suhteen maailmaan olevan ’konstruktiota’ ja keksintöä taitaa helposti uskoa rakkauden säännölliseen muotoon ja elää sen mukaisesti. Minun täytyy olettaa, että ihminen elää parhaan tietonsa mukaisesti. Kuitenkin rakkauden tullessa kyseeseen Loan väitetään ottavan haltuun ja poistuvan isäntäruumiin tahdosta riippumatta. Subjektia vievät tätä itseään ikuisemmat merkitykset. Vain ulkopuolisen voiman olemassaoloa ja olemassaolon tarvetta sellaisenaan ei kyseenalaisteta.
Kaikella tällä nimenomaan tahdon välttää sanomasta, että rakkautta olisi syytä ajatella sen enempää asiana, jolla on monet kasvot ja monia ilmenemismuotoja kuin yhdenmuotoisena asiana, joka esiintyy yhtäällä täydellisempänä tai puhtaampana kuin toisaalla. Ja jos näin tosiaan ei tarvitse olla, se saattaa merkitä, että kaikki rakkauteen kuuluvaksi oletettu on riippumatonta ja saavutettavissa vetoamatta rakkauteen sinänsä. Lisäksi päästään eroon monista rakkauden ’teologisen’ yläkäsitteen alakäsitteiden yhdisteltävyydelle aiheuttamista rajoitteista. Ehkä? Vähintään olen melko vakuuttunut, että puhuttaessa rakkaudesta menetetään ja pantataan tietoa, ei lisätä sitä. Tekisi mieleni puhua myös demokratiasta, mutta hillitsen itseni.
Kuitenkin, täten en voi välttää ajatusta, että puhe "rakkaudesta" kertoo itsessään epätyydyttävän vähän ylipäätään mistään. Puhuttakoon siis paljosta muustakin, mikäli puhutaan rakkaudesta. On mahdollista välttää eri ihmisten, oma itse mukaanlukien, rakkauspuheen purkautuminen yhdeksi jaetuksi filosofiaksi tai estetiikaksi ja kaihtaa tukevalla ja epämääräisellä moraalijärjestyksellä ladattuja termejä, jollainen myös ”rakkaus” on.
(kuvassa jonkun, ilmeisesti Olaf B:n, Esmera)
