Tämä on tärkeää. Minun täytyy soimata itseäni, sillä tekeydyin heti kirjoitushiljaisuuden rikuttua tavalliseksi tahvoksi. Väitin:"Otan Vihreiden vaalivoiton Helsingissä tyytyväisenä vastaan. Menestyksekäs kampanja, joka ei joutunut kärsimään vertaansa vailla olevasta demokraattisesta avoimuudesta."
Erehdyin liittymään kuoroon, joka päivittelee vaalikampanjoiden onnistumista tai epäonnistumista.
Jos minulta kysytään (mitä teeskentelyä: kukaan ei ole edes kysynyt), politiikassa ei saa olla kysymys "kampanjoinnista", eli oman asian käärimisestä näyttävään pakettiin tai suorastaan myymisestä muille.
On erehdys ajatella, että demokraattisessa politiikassa on kyse pyrkimyksestä saada paljon ääniä. Äänestäminen liittyy ehdokkaan pätevyyden arvioimiseen ja arvioitavaksi tarjoutumiseen; äänet ovat sivutuote, tai jotakin, joka merkitsee demokraattisen prosessin päättymistä. Kampanjoinnista puhuminen kuulostaa siltä, että äänet ovat se päämäärä, johon sarjalla operaatioita pyritään. Demokratialle edullinen tieto nautitaan kuitenkin suoraan kasvualustaltaan ja korkeintaan tuoretiskiltä. Se on parhaimmillaan, kun äänestäjä kerää sen itse ja kun sen myös jatkokäsittelee itse. Koska kaikki eivät voi tai välitä mennä metsään, täytyy auttavaa tietoa olla saatavilla myös vähemmällä vaivalla. Tämän tiedon arvon takaavat logistiikan ja säilytyksen menetelmät, eli hyvä journalistinen etiikka, julkiset ja ilmaiset kirjastot ja niin edelleen. Hyvälle tiedolle on vastaista on myynnin edistäminen. Demokraattisesti valittu edustaja liittyy omaan valitsemiseensa ikäänkuin puolivahingossa: omaa myöntymystään ja toisten aktiivisuutta.
Jokaisen onnistuneen kampanjan yhteydessä on kysyttävä itseltä olivatko äänet ansaittuja, harkittuja ja poliittisille ansioille perustuvia, vai oliko poliitikko tai puolue vain hyvä kauppamies. Jälkimmäisen esiintyvyys lasketaan kokonaisuudessaan hyväksi demokratian epäonnistumista kohti.
Suomen lähihistorian pohjat on tehnyt SDP tämän vuoden puolella. Meriitti tämäkin. Edes Kansallinen Kokoomus ei ole yltänyt samaan markkinoinnin poliittiseen autonomiaan, vaikka kampanjarahoitusta on palanut merkittävästi sosiaalidemokraatteja enemmän.
Minun on yhä vaikea uskoa, että SDP:n "kasvojenkohotuksen" todella suorastaan rummutettiin olevan edellä kuvaamani asennoitusmistavan vastakohta. "Kasvojenkohotuksesta" puhuttiin keväällä täysin häpeilemättä SDP:n "etsiessä äänestäjiään". Näkyvin nuorta naispuheenjohtajaa puoltava argumentti oli tarjota äänestäjille mediaseksikäs samaistumiskohde. Eli aivan tosissaan ja julkisesti päätettiin, että mikäli tahdotaan lisää ääniä, täytyy vedota itse asiasta ja poliittisesta ohjelmasta mitään tietämättömiin ja siitä kiinnostumattomiin poliittisiin uunoihin. Kätevää: äänestää voi nyt ilman politiikan sotkemista tapahtumaan. Uusi SDP oli SDP ilman poliittista asiaa ja siten oletetusti kiinnostavampi niille, joille politiikka oli vastenmielistä. Poliittisella asialla ei siis ole Urpilaisen valinnan kanssa paljoakaan tekemistä (mikäli voin yhä luottaa siihen, että tietoa välitettiin hyvän journalistisen etiikan periaattein), ellei SDP sitten puoluekokouksessaan tehnyt päätöstä profiloitua kosmetologipuolueeksi; onhan nimittäin eläkeläisilläkin omansa.
Kuka sitäpaitsi voi pitää vanhojen setien pin-up -logiikkaa noudattaen esille teippaamaa nuorta naispuheenjohtajaa minkäänlaisena saavutuksena naisliikkeelle? Jotakin paukutusta sieltäkin (jos olemme joukko, täältäkin) kuului.
Syy ei ole Urpilaisen, mutta populistien kanssa ratsastava saa sietää myös hevosvarkaalle ennen muinoin varatun kohtelun.
(kuvassa Degas: Tanssija)
