Helsingin Sanomien käsitys keskustelusta

Omissa raameissani lähes viimeisen päälle asiallisten ja monipuolisten kannanottojen jääminen pois HS:n uutiskommenteista alkaa vähitellen ylittää sietokynnykseni. En jaksa kirjoittaa asiasta toistuvasti toimituksellekaan. Viimemmäksi kommentoin jossakin etäisessä mielessä punavihreäksi äänestäjäksi segmentoituvana henkilönä kriittisesti puheita Jussi Halla-Ahon aseenkantoluvan peruuttamisesta, mutta sananvapautta pohtivaa (ei julistavaa), omalla nimelläni allekirjoittamaani kommenttia ei nähtävästi julkaista. Paljon muuta hälyä kylläkin. Täytyisikö tämä ymmärtää niin, että HS ei rohkaise keskustelevaan yhteiskuntaan? Mikäli HS tahtoo profiloitua niin kielellisesti kuin filosofisestikin Suomi24 palstaksi, asia ei, kuten sanotaan, tietenkään minulle kuulu. Mikäli kyse on puhtaasti huolimattomuudesta tai ammattitaidottomasta moderaattorista, sellainen ei puolestaan sovi käsitykseeni johtavan sanomalehtimedian kyvystä ja tahdosta edistää demokraattista yhteiskuntaa. Jos taas, kolmanneksi, häilynnän syyksi katsotaan esimerkiksi vaatimus ennakkomoderoinnin lisäämisen rasittamista resursseista, en ole nähnyt alkuunkaan kylliksi yrityksiä kaataa ennakkomoderointia vaativa järjestelmä. En toivoisi ajattelevani näin, ja olen hangoitellut ajattelutapaa vastaan, mutta alan kaatua minäkin sille kannalle, että vilpittömästi demokraattista mediaa ei ole edes olemassa. Mahdollisen narsistisesti katson, että olen itse se, joka kaatuu viimeisenä. Niin kiintynyt olen valistuksen ihanteisiin.

Halla-Ahoa koskeva keskustelu on vielä surkeampaa kuin hänen itsensä ajama politiikka. Moraalisen voiton saavuttaa lopulta se, jota väkevimmin pyritään vaientamaan. Häviäjä on se, joka luopuu keskustelusta ja korottaa ääntään pettääkseen kilpailevan sanoman.

Käsiini sattui uusi suomenkielinen Novaja Gazeta. Numero yksi. Tulen kommentoimaan sitä tahi sitten en, mutta sydämen sen olemassaolo saa väpäjämähän.

Oikeudenmukaisuudesta

Tulin yrittäneeksi ajatella mahdollisimman pelkistettyä muotoa siitä, kuinka ajattelen oikeudenmukaisuuden ja toisaalta demokraattisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta. Tämä on sillä tapaa henkilökohtaista (subjektiivista) kuin poliittinen teoria on. Se on läsnä paljossa.



Demokratia ei voi koskaan tavoittaa sisältämäänsä ajatusta oikeudenmukaisuudesta tekemättä itseään turhaksi. Toteutunutta poliittisen oikeudenmukaisuuden tilaa ei voi kuvitella. Parhaassa tapauksessa voimme ainoastaan toivoa löytävämme keinon tehdä toisille mahdollisimman vähän vahinkoa. Tämä kattaa ne osat elinpiiriämme, joita pidämme oikeutena, lakina ja politiikkana.



En ymmärrä Rawlsien ja muiden tarvetta sulkea silmänsä oikeudenmukaisuutta koskevien teorioidensa heikkouksilta. Silmien sulkeminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Rawls tiedosta teoriansa, ja kaiken poliittisen teorian, heikkoja pisteitä. Koska heikot pisteet vaivaavat jokaista yleisen oikeudenmukaisuuden teoriaa, katsotaan kuitenkin, että ne voidaan ohittaa. Missään vaiheessa mahdollisuudeksi ei kelpaa sen toteaminen, että oikeudenmukaisuudesta päättäminen millään henkilökohtaista yleisemmällä tasolla johtaa vääjäämättä joidenkin pahanpäiväiseen vähättelyyn ja satuttamiseen.

Lyhyt kysymys puolueellisuuden käytännöistä

Koska poliittiset puolueet käyvät läpi monenlaisia vaihtuvia trendejä, jotka saattavat eri aikoina saada niiden puitteissa valmistellut aloitteet ja ajetut agendat vaikuttamaan puolueen peruskirjojen ja korostamien poliittisten filosofioiden näkökulmista vierailta, mietinpä mikä on yhteiskunnallisten/sivistyksellisten järjestöjen ja ystäväpiirien vaikutus puolueissa kulloinkin harjoitettuun politiikkaan. Miten tämä vaikuttaa siihen, mitä ymmärrämme puolueiden olevan? Entä siihen, millaiseksi ymmärrämme puolueiden merkityksen demokratialle?

Kolme huomiota ja jäätä

I. Helsingin tekojääradat alkavat kuin yllättäen avautua. En ole vieläkään tottunut rajoitettuihin käyttöaikoihin ja hönttiin kehän kiertämiseen, enkä luultavasti edes totu. Liikkua pitää saada kun huvittaa ja haluamaansa suuntaan. Mutta silti, jäätä! - täytyy hakeutua viikolla neitsytkasteelle ja pudistella jalkapallokauden päättymisen jälkeen karttunut pöly harteilta.


II. Vilpittömästi ajatteleva suomalainen nettikirjoittaja (sinänsä harvinainen ilmiö, sillä moni luo kytköksiä sosiaalisiin medioihin rohkaisematta kuitenkaan tulenpalavaa, jaettua ajatustyötä) on kovin usein Nietzschen kuvaaman hitaan tietäjän perikuva; sellaisen, joka kuvittelee hitauden kuuluvan tietoon. Ihminen, joka suojelee tietoa kuin esinettä tai joka panee aivot koskaan narikkaan, on epäluotettava olento.


III. Yliopistollisia, ihmistieteellisiä lopputöitä ei tulisi missään nimessä ottaa arvosteltaviksi ennen kuin ne on altistettu sekä kanssaopiskelijoiden (laajasti käsitettynä) että akateemisia virkoja hallussaan pitävien kriittiselle keskustelulle. Nykyinen seminaarijärjestely ei takaa sitä edes vähimmäismääräisesti. Seuratessani suomalaista opiskelijakuntaa, olen päätynyt olemaan sitä mieltä, että hyvin monella on täysin puutteelliset kriittiset taidot, eli kyky sekä ottaa vastaan että antaa harkittua palautetta, sekä etenkin haluta sellaista. Keskusteluun ja kritiikkiin ei vaivauduta suhtautumaan jonakin siedettävälle tutkimustyölle ehdottomana vaatimuksena. Yliopisto on näille henkilöille väärä paikka, ellei koulutus ole tiukasti rajattuun työtehtävään valmistava. Olen tosissani. Itse lisäisin joukkoon vielä vaatimuksen kaiken opitun soveltamisesta omassa arkielämässä, etenkin likeisissä ihmissuhteissa, ihmistieteistä kun puhutaan.

Lumotuista esineistä.

"Indigenous repatriation is when human remains or cultural items are returned to their home country from within Australia or overseas." (ABC 11.11.2008)



Odotan innolla kansainvälisen lain kehitystä ja sitä hetkeä, kun pois rahdattu ydinjäte oikeutetusti palautuu synnyinseuduilleen; puhumattakaan ulkomaanviennistä.

HIV-positiivisen seksin rangaistavuudesta

HS uutisoi joukosta pohjoismaisia asiantuntijoita, joiden mielestä HIV-positiivisilla tulee olla oikeus harrastaa suojaamatonta seksiä vailla pelkoa rangaistuksesta. Ruotsissa tartuntatautivirasto on jopa kieltäytynyt avustamasta HIV:n tahallisesta levittämisestä epäillyn henkilön jäljittämisessä. En ole kertakaikkisesti uskoa silmiäni.

Eli pääsääntöisesti juuri sen tahon ei tarvitse kantaa vastuuta, joka ei ole sitä ennenkään kantanut? Ei sovi minun oikeuskäsitykseeni. Tilanne on toki epämiellyttävä niitä uhreja kohtaan, jotka ovat sairastuneet luotettuaan epäluotettaviin kumppaneihinsa tai muihin epäluotettaviin ihmisiin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy viestiä, että ihmisellä ei ole täyttä vastuuta kertoa seksuaalikumppanilleen näin suurista elämään vaikuttavista asioista.

Mielestäni kyse on kaikella kohtuudella sellaisesta fyysisen vamman tuottamuksesta, joka vaatii koko loppuiän ajan lääkehoitoa ja lääketieteellistä huomiota, ja joka olennaisella tavalla vaikuttaa pahoinpidellyn arkeen. Minkä asteinen teko on tällöin kyseessä? Kyse on vakavasta pahoinpitelystä (vai onko?), jollaisesta tosin annetaan muutenkin liian vähäisiä rangaistuksia, kun kyseessä pitäisi olla hengen riistämisen ohella koko rangaistusskaalan huippu.

HIV on riittävän suuri asia, jotta sen kohdalla voisi odottaa lainsäädännön pyrkivän löytämään sellaisia painotuksia, että suurimman moraalisen taakan kantaa kerrankin [kai useimmiten] vastuuton kanalja eikä sivullinen kärsijä. Totta kai ihmisen on osattava suojautua, mutta mikä suojaa yksilöä toisten, läheistenkin, valheilta? Tarvitaan selvä viesti, että toisille on tarkoitus puhua totta.

Rankaiseminen on tietysti hieman kaksipiippuinen asia. Tavallaan molempien vastakkaistenkin kantojen takana on tässä yhteydessä opportunistinen ihmiskuva.

Ensiksikin voidaan ajatella, että rankaiseminen johtaa lisääntyneeseen valehteluun, koska ihminen ei rangaistuksen pelossa kerro tilastaan, etenkään intiimin kanssakäymisen jo tapahduttua, mikä taas johtaa taudin leviämisen vaaraan.

Toinen näkökulma voisi olla esimerkiksi se, että kyllin moni ihminen jättää jo sosiaalisen häpeän, ei vain rangaistuksenpelon, vuoksi asiasta kertomatta. Samalla tarpeeksi huomattava rangaistuksenpelon läsnäolo saattaa toimia keinoja, jolla ylitetään kertomatta jättämiseen johtava häpeäntunne.

Makaaberia. Itse kallistun ankarana arvoliberaalinakin jälkimmäiselle kannalle. Pysyn siinä linjassani, että seksuaalisen promiskuiteetin tulee seurata sitäkin suurempaa vapaan tiedonvälityksen ihannetta. Sellaisessa tapauksessa rangaistuslaitoksen moraalinen merkitys vähenee, mitä pidän tavoiteltavana.

Myöskään lääkehoitoa ei tule nähdä lieventävänä asianhaarana. Ovatko lääkkeet täysin ilmaisia? Jos eivät, riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin entistäkin voimakkaammin tiettyyn elämäntapaan. Vähintäänkin riippuvuus lääkkeistä sitoo uhrin tuntemamme infrastruktuurin jatkuvuuteen ja rajoittaa vapaata liikkuvuutta etenkin maan rajojen ulkopuolella ja syrjäseuduilla, jossa säännöllisestä lääkityksestä huolehtiminen on tietenkin kaupunkioloja vaikeampaa. En katso, että toisia saa mennä sitomaan elämäntapoihin, mikäli he yrittävät olla itsekseen ja vailla sitoumuksia ja valita itselleen sopivan tavan olla. Tulen tässä tapauksessa poikkeuksellisesti puhuneeni suuremman autoritaarisen väkivallan puolesta.

Vai onko kyseessä fundamentalistikristitty juoni parisuhdekeskeisen seksuaalimoraalin kovakätisen palauttamisen puolesta?

Huorintekeminen on jotakin liian arvokasta, ettei siitä tulisi tehdä mahdollisimman turvallista. Toimintakykyisen turvallisuuden ensimmäinen tekijä on tieto.




(kuvassa chauvinistista pulp'ia: Death from Above)

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2008 I

Ei ole odottamatonta, että olen ulkomaille suunnatussa valtapuoluesaippuaoopperassa demokraattiklaanin herkeämätön kannattaja. Hykertelen toiveissani Obaman tilaisuutta vaikuttaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan varautuen vain vähän siihen, että muutos ei tule olemaan järisyttävä, ja siihen, että Obaman palopuheisiin tullaan ehkä ennen pitkää työlääntymään. Kuitenkin minun käy ensi kertaa sääliksi republikaaniehdokasta. Tänä vuonna tarjolla on kaksi myönteistä ehdokasta, tai ainakin McCainin populaari demonisoiminen (Carl Schmittin liberaalidemokraattinen painajainen) vaatii normaalia enemmän ponnistelua. McCain on puolueen sisällä pitkän linjan itsenäinen vastaanhangoittelija ja avoin omaan suuntaansa vetäjä. Pidän hirveästi ihmisistä, jotka ovat luovuuttaan vastarannankiiskiä.