Unohdetut oikeudet.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus tuli voimaan tarkalleen 60 vuotta sitten, 10.12.1948. Ajattelin, että olisi hyvä sanoa pari sanaa siitä, mitä 60 vuotta tekee ihmisen muistille.


Iivi Anna Masso kirjoittaa Uuden Suomen sivustolla ihmisoikeuksista niin, että kapsahdan kuvaannollisesti hänen kaulaansa. On aina hyvä tietää, etten ole ainoa ihminen, jota kulttuurioikeuksien syöttäminen ihmisoikeuksien yhteyteen häiritsee perustavalla tavalla, vaarana kun on molempien haperoituminen.


Joku voisi todeta ja on todennutkin, että ihmisoikeudet eivät ole enää vain hyväntahtoisten julistusten varassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on mandaatiltaan vahva toimija ja myös YK.n alaisuudessa on asemaltaan vaihtelevia sopimuksia, joiden pohjalta saadaan oikeasti aikaan kansainvälisen lain sirkamia. Jäljitteleviä alueellisia sopimuksia ei synny aivan niin kuin sieniä sateella, mutta aika paljon kuitenkin. Kuitenkin väitän, että ihmisoikeuksiin suhtaudutaan niitä koskevassa oikeuskäytännössä ylimalkaisesti ja piittaamattomasti, puhumattakaan niiden poliittisesta omimisesta. Jossakin mielessä ihmisoikeuksien aika on suorastaan ohitse, ainakin toistaiseksi.


Ylimalkainen suhtautuminen ihmisoikeuksiin näkyy tavassa, jolla oikeuksien myös käytännössä lainvoimaiset sovellukset tekevät suuren määrän myönnytyksiä esimerkiksi turvallisuuden ja yleisen järjestyksen nimissä. Yleistä järjestyksenpitoa voi olla vaikkapa mellakoita aiheuttavien pilapiirrosten moderointi (sensuuri) ja toimittaminen (moderointi). Moderointi ei välttämättä edellytä suoria valtiollisia toimenpiteitä. Moderoinniksi voi riittää se, että valtiovallan nimissä arvoasemasta nauttiva henkilö osallistuu viestinnän paheksumiseen tai jättää suojelematta lehdistöä siihen kohdistuvalta ja viestinnän kirvoittamalta vihamielisyydeltä. Lehdistö on myös oppinut moderoimaan itseään, ikäänkuin suvaitsevaisuuden ja terveen järjen nimissä. Terveyttä on tietenkin sisällön oikea henkilökohtainen moraali ja sen yhteiskuntamoraalinen vaikutus, ei niinkään tiedonvälitys ja kriittinen asenne yhteiskuntaetiikan kulmakivinä. Sananvapaus ja sen kanssa toimeen tuleminen eivät tietenkään ole käytännöllisiä tavoitteita itsessään. Oman työtaistelunsa puitteissa sananvapauden ja kaikkien oikeuksien avataraksi julistautunut Johanna Korhonen julisti vielä viimekevätkesäisen 25.5. kirjatapahtuman voimadebatissa sananvapauden riippuvuutta yleisistä käytöstavoista ja rikoslaista. Ei siis niinkään käytöstapojen ja rikoslain riippuvuutta sananvapauden ja siten ihmisoikeuksien vaatimuksista (!). Kontroversiaalisella tavalla vastakkaiset näkökulmat saivat egonpönkityksen ja ”räyhäkkyyden” leiman. Kun sananvapaus määritellään monin totuudellisuuden tavoittetta rajoittavin sivuehdoin, on moraalisen etusijan omineen tahon helppoa tarjota toimitettua versiota kaikille yleispäteväksi ja yhteiseksi. Kukaan ei voi enää olla haastamassa hänen omaa "pyhäänsä".


Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sitä ympäröivä organisaatio on kyllä hallinnollisesti edistynein tämän hetkisistä toimivaltaisista, ihmisoikeuksia prosessoivista tahoista, mutta samalla kyseessä on kompromissiratkaisu, jonka sisältö on lantrattu ja jonka sana pätee lähinnä "hyvinä aikoina". Kuten aina hallitukset näyttelevät keskeistä roolia siinä, kuinka Euroopan ihmisoikeussopimuksen sanaa tulkitaan ja millaisia sanoja se voi ylipäätään onnistuneesti ääntää. Kun järjestelmä on toiminnassa, kansallisista kiistakapuloista vain aniharvat päätyvät tuomioistuimessa käsitellyiksi. Kyse ei ole oikeudesta, vaan sellaisista voimasuhteista ja muista käytännöllisistä tekijöistä, jotka tekevät oikeuden samaistamisen yksittäiseen tuomioistuimeen tai oikeusjärjestelmään harhaanjohtavaksi. Ylikansallinen hallinto vaikuttaa resursseiltaan yhä höyhensarjassa sille asetettuihin vaatimuksiin nähden. Urkkimislaki ”Lex Nokia” voitaisiin ehkä nykymuodossaan viedä Ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta yleisesti mätään sananvapausasenteeseen ja kyvyttömyyteen sietää, suvaita ja haluta julkista keskustelua siitä ei ole apua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ottaa kantaa tähän yleismätään asenteeseen.


Ihmisoikeuksien ihanteen taustalla vaikuttava ajattelu – jonka mukaan kiperä ja kriittinen julkinen (!), toistan, julkinen, kommentointi on vapaan yhteiskunnan perusedellytyksiä, luultavasti yleisimpien vapauden käsitteiden variaatiosta riippumatta – on jäämässä jälleen sellaisen "pyhien" asioiden hyssyttelyn ja hiljaisen "kunnioituksen" vaatimisen jalkoihin, joita ja joiden yhteisöllisiä lieveilmiöitä haastamaan liberalismi ja vapaa lehdistö alkujaan syntyi. Liiallisesta abstraktisuudesta syytettyjen liberaalien oikeuksien taustakokemuksena olivat tuolloin Euroopan uskonsodat ja kirkon sekä uskonnollisen yhteiskunnan vihamielisyys vapaan ajattelun tieteellisiä, taiteellisia ja muuten vain sosiaalisia hedelmiä kohtaan. Samaan tapaan abstraktisuudesta taajaan syytetyt yleismaailmalliset ihmisoikeudet saivat historiallisen, hyvin konkreettisen kimmokkeensa toisen maailmansodan julmuuksista ja fasistisen yhteisöajattelun noususta. Vaikka tuskin fasismi suututti pelkästään julmuuttaan. Se näytti myös etnoromanttisen ajattelun johdonmukaisen päätepisteen. Peilistä näkyivät Euroopan omat kasvot. En näe asiassa juuri mitään abstraktia.


Tämän päivän Euroopassa monet "liberaalit" kansalaisjärjestöt ja kriitikot ovat kuitenkin hylänneet alkuperäisten julistusten ja sitä edeltävän liitännäishistorian liberaalin ja nimenomaan yksilöä enemmistön mielivallalta suojelevan painotuksen. Samalla sananvapausretoriikan ovat omineet epämääräiset, usein maahanmuuttovastaiset laitaoikeistotahot, jotka tuskin puolustavat sananvapautta itseisarvona. Sananvapautta vastaan ovat asettuneet myös sellaiset aktivistit, jotka ovat unohtaneet tai muuten vain pitävät vähäpätöisenä sitä tosiasiaa, että juuri liberaalit ihmisoikeudet ja kieltämättä myös liberaaleja vaikutteita saanut talousjärjestelmä ovat tehneet mahdolliseksi puolustaa maailman heikkoja yli kansallisten rajojen. Vanhempi arvoliberaali huomaa helposti ajan muuttaneen hänet yhtäläisten vapauksien kannattajasta ja tyrannian vastustajasta kulttuurisesti suvaitsemattomaksi henkilöksi, vaikka hänen tuohtumuksestaan ja omatunnostaan siirtomaavalta aikanaan rapistui, orjuus lakkautettiin ja kidututtaminen tuomittiin, mikä milloinkin.


Puhe oikeudesta kulttuuriin on sekin muuttunut kulttuurisen moninaisuuden ja toisaalta sivistyselämän puolustamisesta paikallisen samuuden puolustamiseksi. Tämä ei ole retorinen ”natsivertaus”, mutta totta helvetissä tilanne löyhkää hyvin samalta kuin kansallismielisyyksien ja uskonnollisen kommunitarismin nousut eri aikoina lemusivat. Ei ole kovinkaan omaperäistä, että osa tästä uskonnollisen auktoriteetin ja nationalismin noususta tapahtuu ”kulttuurin” varjolla. Uskoisin voivani pysyä Masson kanssa linjassa, mikäli totean, että länsimaiden liberalismivastainen (ei siis "liberalismikriittinen") väestö ja kulttuurioikeusmyönteinen sivistyneistö tekee tällä hetkellä hedelmällistä kansainvälisen hallinnon lobbaustyötä sellaisten kulttuurioikeuksia kunnioittavien maiden kuin Venäjä ja Kiina sekä monien perustuslaillisten islamilaisten tasavaltojen kanssa. Luulen myös, että tiedän ketä tässä asetelmassa viedään kuin pässiä narussa. Kuulostaa siltä, että ollaan palaamassa niihin olosuhteisiin, joissa liberalismin ydinsanoma opitaan muistamaan kantapään kautta – ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi kerrallaan.


Sääli lupaavaa hallintoa.





(kuvassa Boris Vladimirskin Ruusuja Stalinille)