Tässäpä oivallinen sanoma! Kunnioittakaa toisianne olemalla asioista hyvässä, tai vähintään neutraalissa, hengessä eri mieltä! Mikä myönteisintä, myös Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhonen ilmaisee myötämieltään sivistyneen eripuran jalostavaa vaikutusta kohtaan.
Älkää luottako sen laatuiseen hyvään tahtoon ja ystävällisyyteen, joka osoittaa empaattisuuttaan vaikenemalla vaikeimmasta ja välttämällä älyllistä yhteentörmäystä. Kyseessä on pikemminkin inhimillisen epäluotettavuuden määritelmä.
Tarkoittaako Kimmo Sasin eduskunnan tuottavuutta koskeva kommentti, että Kokoomus ajaa presidentin valtaoikeuksia alas, kasvattaakseen puhtaasti parlamentaarista valtaa, ja kaventaa parlamentaarisen vallan kenttää saadakseen sen muistuttamaan hieman enemmän yksinvaltiutta?
Siren soi minulle kutsun mitä valloittavimpaan meemiin, jossa on tarkoitus listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Mieleeni juolahti niin monia hahmoja, että karsin listaa jonkinlaisen kohtuuden nimissä. Yhteistä juonta ja siten tärkeysjärjestystä lumovoimaisilla hahmoilla ei ole. Jokainen on liian erilainen ja erityinen. Karsitulta, mutta yhä liioitellun pitkältä listalta pois putosivat muun muassa Cabaret'n Sally Bowles, Down with Love'n Barbara Novak, Shrek'in ogre-Fiona ja moni ranskalainen näyttelijätär Bardot'sta Deneuveen ja ohi, puhumattakaan Pasolinin ja Fellinin tähdistä, joita on aivan liikaa, jotta edes ryhtyisin niitä luettelemaan. Pois jäi myös Twin Peaks'in Audrey Horne.
1. Natalja Bondartšukin esittämä Hari (Lemin alkuperäisromaanissa Harey) Tarkovskin (1972) elokuvasta Solaris. Antisankaripsykologin edesmenneen vaimon, Harin, kuulaassa hahmossa kiteytyi kaikki valloilleen päässyt teini-ikäinen mystiikan ja tragedian kaipuu. Ollakseni tuolloin vallalla olleille ajatuksilleni täysin uskollinen, luin intohimoisesti Jungia ja taisin olla animani perässä. Kuten elokuvan Blade Runner Rachaelin, kuvajainen Harin tragedia on kamppailla häviämiskamppailua fyysisen olemuksensa rajoitteita vastaan. Aavistus itsestä ja eheä muisti ovat aina lähes Harin käden ulottuvilla, kun sykli alkaa taas alusta, eikä Kelvin varmuudella tiedä, mitä muistuman mielen pintaan tarttui.
Googlatessani harvojen kuvien joukosta sopivia huomasin, ettei urakasta suoriudu ilman huomattavaa Clooney-rainan spämmiä.
2. Lena Olinin Sabina elokuvasta Olemisen sietämätön keveys. Huomasin myös Veloenan kiinnittäneen huomiota pakahduttavan vapaan Sabinan epäröintiin niinä hetkinä, joina ympäröivä maailma tuntuu astuvan sisään hänen ateljeeseensa. Ajattelen, että Prahan kevään sentimentti kiteytyy Sabinassa. Hänessä Tshekkoslovakia vapautuu, siinä missä Tomas ja Tereza ajautuvat jaettuun sosialismiin maan vapautuessa poliittisesti. Sabinalle sosialismi ja vapaus ovat henkilökohtaisen kokeilun, avoimen seksuaalisen riemun ja ystävyyden hyveitä, joiden perspektiivistä vain poliittinen liikehdintä on pahalla tavalla perverssiä.
3. Sean Youngin Nexus-6 Rachael ja Daryl Hannahin Nexus-6 N6FAB21416 -mielihyvämalli Pris, molemmat Ridley Scottin kauniista Philip K. Dick -filmatisoinnista Blade Runner. Näistä kahdesta huomio kääntyy Rachaelin traagiseen jännitteeseen. Androidin voimakas, orastava itsetiedostus tuntuu jättävän kauas alapuolelleen Deckardin karkean hahmon orgaaniset ja kontemploimattomat vietit, joita seuraamalla laittomia androideja metsästävä, de-humanisoiva blade varmistaa palkkashekkinsä.
Pris on Rachaelia eksyneempi hahmo. Oikeastaan replikantteja ei kai voi kutsua eksyneiksi, mutta epäilen silti, että niitä katsotaan aivan kuin niitä voisi. Olennoissa, jotka löytävät itsessään ihmisen hyvin nopeasti, samalla kuitenkin niin, että vain harvat elävät kyllin vanhoiksi ehtiäkseen kyynisiksi, on jotakin ylvästä. Orgaaninen ja biotoopissa kasvatettu ihminen voi olla vain kateellinen niistä asioista, joiden löytäminen replikanttien sallitaan kokevan.
4. Emmanuelle Seignerin etäiseksi jäävä, mutta huumaavasti libertangoava narkkari Michelle Polanskin elokuvasta Frantic. Ei liene ihme, että Seignerin ensiesiintyminen Polanskille vaihtui vakinäyttelijän korkoihin. Kasvojensa sijasta kehollaan puhuva Seignerin kasvot eivät pääse pilaantumaan liiallisen ilmeikkyyden voimasta, mikä on sääli, mutta hänelle on olemassa omat erityiset tarinansa, kuten yhteistyö Polanskin kanssa mielestäni osoittaa.
5. Eksynyt Dorothy, mutta ei Kansasista, vaan Lynchin leffasta Blue Velvet. Eroahdistustaan ja kokemaansa urbaania ktoniaa epätoivoisen takertuvaan seksiin kanavoivassa äidissä on jotakin samanaikaisen vastenmielistä ja kiihottavaa. Tarjolla on myös Kyle MacLachlan erikoisagentti Dale B. Cooperin ystäville. Itse näin MacLachlanin ensimmäistä kertaa juuri tässä elokuvassa, mikä toi Twin Peaksin katsomiseen oman erityisen väreilynsä. Mikäli en olisi tuomittu olemaan niin hetero, agentti Cooper kuuluisi minunkin listaani.
6. Hurja, susijumalan avulla metsän henkeä suojeleva Prinsessa Mononoke Miyazakin samannimisestä animaatioelokuvasta.
7. Padre Amaro (Gael García Bernal) elokuvasta Isä Amaron rikos (El crimen del padre Amaro). Bernalin ainutlaatuiset töröhuulet pääsevät uskonnollisen vakaumuksensa kanssa kamppailevassa nuorukaisessa täysiin oikeuksiinsa. Bernal on monissa rooleissaan, ainakin lukuunottamatta elokuvaa Amores perros, eräs niistä harvoista miehistä, joissa näen jotakin seksuaaliesteettisesti viehättävää. Limake tosin omaa epävarmuuttaan hylkää teinirakastettunsa epämääräisen aborttiklinikan huostaan. Varmuus itsestä on kauniimpaa katsoa. Samalla suotta uhratuissa ihmishengissä oma surullinen värinänsä, joka vailla minkäänlaista oikeutusta muuntuu tahdottoman uhraajan traagiseksi kauneudeksi.
8. Toinen eroottinen, viileä ja kirkas mies on tv-sarjan Lost ensimmäisen kauden ensimmäisissä jaksoissa esiintyvä Ian Somerhalderin tuima Boone. Mitkä kulmat ja mitkä silmät! Arvelen kylläkin, että maskuliiniset kiintymykseni ovat jossakin mielessä pikemminkin itserakkautta, itseihailua ja autoeroottisia kuin todellisia kirjallisia ihastuksia. Samaan hengenvetoon totean yllättyneeni iloisesti, kun huomasin Syksyisen lokin ihQ-listassa MacGyverin (!!). Itselläni tuo lankeaa edellämainittuun Cooper-kastiin.
9. Scarlett Johanssonin vieraantunut, pohtivainen ja ihmisistä etäisen utelias Charlotte elokuvasta Lost in Translation. Vieraan suurkaupungin tavoittamattomuus sytyttää Charloten blasén ja tekee kotimaassaan toisistaan norminmukaisesti eroon ikä-, sukupuoli- ja sukulaisjärjestelmäsyrjityistä ihmisistä vertaisia.
10. Kristine Scott Thomasin älyllisen herkkiä, yhtä aikaa keveitä ja raskaita, hienovaraisia olematta valheellisia, ja siksi joka suhteessa lumovoimaisia hahmoja on niin monia (ainakin Katkera kuu - Fiona, Neljät häät ja yhdet hautajaiset - Fiona, Angels & Insects – Matty Crompton, Englantilainen potilas – Katharine Clifton), ettei niiden joukosta valitseminen taida käydä päinsä. Vian täytyy olla näyttelijättären omassa armossa.
11. Elokuvan The Wicker Man pakanistinen ja seksuaalimaaginen naiseus yleisesti ottaen. En erottele kokonaisuudesta edes Britt Eklandin Willow’ta, enkä nti Rosea, jonka karhean yksimielinen duetto jyrisevän Christopher Leen kanssa on jännitteensä vuoksi jo jonkin aikaa keikkunut Last.fm -soittolistani kärkisijoilla. Lienenkö muuten ainoa henkilö, joka pitää Edward Woodwardin poliisiylikonstaapeli Howieta komeana miehenä.
12. Eva Greenin Isabelle Bertoluccin The Dreamers’issa. Elokuva on rehevä kokeilun ja vapaamielisyyden kuvaus jota ei sellaisenaan olisi ilmaan Greenin karismaa. Kuten Sabinassa, Isabellessa on Euroopan "hullun vuoden" säkenöitä. Olen niille hyvin altis.
Monesti poliittinen totalitaria painaa ihmisiä sellaisella tavalla kokoon, että paineessa syntyy timantteja. Olen vakuuttunut. Onko poliittinen vapaus tragedian ja sosiaalisen protestin mahdollisuuden menettämisen arvoista?
13. Nastassja Kinskin Maria Konchalovskyn elokuvassa Maria’s Lovers. Nuori tai minkä hyvänsä ikäisen nainen, joka on omaehtoisen innokas antautumaan seksuaaliseen kokeilemiseen ja vapauteen avioliitossa - johon jaksaa uskoa -, miehen samalla kieltäytyessä, on jotakin pyhäinhäväistyksen kokemuksen kaltaisuutta herättelevää. Nastassjan, tai siis Marian, olisi ehdottomasti pitänyt saada!
14. Helen Mirrenin Georgina Spica Peter Greenawayn elokuvassa The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover. Sielukas, karismaattinen, kaunis, aistillinen ja älykäs rooli näyttelijältä, jolla on luullakseni samat ominaisuudet omasta takaa. Aistillisesti varmaotteinen ja jollakin eleettömällä tavalla ovela professori tarjoaa Georginalle tilaisuuden kähveltää törpöltä ja kovaääniseltä gangsterilta heilan (siis Georginan itsensä). Opetus: aistillisesti älykkäät ja siten muutenkin sivistyneet ihmiset saavat myös parasta seksiä? Tarinassa ja romanssin huipennuksessa on sellaista tournierlaista hohtoa, josta janoaa päästä osalliseksi. Ja miksei pääsisi.
15. Irène Jacobin Valentine Dussaut Kieslowskin Kolme väriä -sarjan osasta Punainen. Nuori, syvämietteinen nainen kuljettaa normeille, laille ja etiikalle hankalaa tarinaa. Kuka tahansa, joka kuljettaa sellaista tarinaa, saa huomioni aivan liian helposti.
16. Miranda Otton Éowyn uudesta Taru Sormusten Herrasta -rainasta. Vanhana tolkienistina (paino päätteelle) magnum eepoksesta täytyy tietenkin löytyä kohteita libidolle. Lukeudun niihin, jotka eivät ymmärrä, mitä Aragorn näkee haltiaböönassa. Éowyn on uljas, herkkä ja vahva ihmisnainen. Puhun hirveästi tragediasta, mutta kai se viehättää. Éowyn kantaa joka solullaan sitä ihmisen tietämättömyyden ja lyhytikäisyyden lumoa, joka tekee lopun tarujen ajoista. Hurmaava on myös Roosa, jonka kanssa Sam Gamgi menee naimisiin.
17. Emmanuelle Béart'n Camille elokuvasta Un Coeur en Hiver. Lahjakas, mutta tuittupäisen lapsekas kulttuurilemmikki Camille ihastuu itsepintaisesti oman estoisuutensa kanssa sinuiksi päässeeseen Stéphaneen. Yhteentörmäys omien myönteisten ennakkoluulojen kanssa saa Camillen marraskeden esiin.
18. Rachel Weiszin Isabel ja Izzi Creo elokuvasta The Fountain. Herkkä, hurja ja viisas. Hugh Jackmanin Tomas myöhempine reinkarnaatioineen ehtii oppia liian vähän tai ainakin liian myöhään hänelle suotujen satojen vuosien aikana. Kaunis tarina elämän lähteen etsinnästä, joka jättää taakseen ne, joille sitä etsitään.
Vastahankaisuuttani lähetän meemihaasteen eteenpäin vain niille, jotka tuntevat tarvetta tulla haastetuiksi. Silkkaa vastahankaisuuttani tälle vastahangalle haastan kuitenkin oikeuksiensa perään kyselleen Myytinmurtajan mukaan. Paljo rakennusoppi muodostuu toisilleen symmetrisen vastahankaisista voimista.
P.S. Blogger on prosessissa tärvellyt mielenterveyteni, polttanut maaseudun ja raiskannut kaikki nelijalkaiset, joten mikäli kirjasimen koko ja laji eivät kautta lokimerkinnän täsmää, käyttäkää suurennuslasia.
Urpilainen pukeutukoon niinkuin lystää. Politiikan tekoon glamour on kuitenkin väärä keino - ainakin, mikäli glamour ei kuulu puolueohjelmaan.
Kenelle uusi, kosmeettisesti painottunut SDP yrittää puhua tai kuvittelee puhuvansa? Kun uutta puheenjohtajaa haettiin, tiedettiin jo ennalta, mihin kuvitteelliseen äänestäjäsegmenttiin oltiin aikeissa vedota. Ajatuksen saivat sellaiset ihmiset, joille tavoiteltavassa segmentissä vallitsevat arvostukset olivat kaukana omakohtaisista. Trans-alter-lipposlaiseksi sonnustautuessaan Urpilainen hylkäsi osan vakavamielisemmistä äänestäjistään ja poliittisen linjansa ura- tai puolueage[propaga-]ndan alttarille.
Uusi SDP yrittää puhua sellaisille ihmisille, jotka ovat sen edustajistolle vieraita. Tai ainakin äänessä olevalle edustajistolle. MC Urpilainen yrittää puhua ihmisille, joihin hän ei itse henkilökohtaisesti samaistu ja joiden asiaa hän ei mitenkään erityisesti aja. Se paistaa surkuhupaisasti läpi koko uudesta julkisuusaktista. Millainen poliittista taivuttelua on vihjata, että "haluat varmaankin ajatella, että SDP on puolue juuri sinulle, sillä pukeutuuhan sen puheenjohtaja raisuihin muotiluomuksiin"?
Edes Yhdysvaltain presidentinvaalit eivät saaneet hälytyskelloja kilahtamaan. Urpilainen piti Obaman puolesta voittopuheita ja oli brändäämässä samaa optimismia (siis tarkalleen ottaen mitä? - kerrottiinko sitä koskaan?) suomalaisen politiikan kieleen. Samalla hän unohti kai huomata, miten McCain toisti historiallisen kampanjointivirheensä yrittämällä maanitella itselleen vieraita ihmisiä säätämällä poliittista agendaansa rajulla kädellä heidän suuntaansa. Vain, koska vaalimenestyksen myytti sisälsi lainkohdan, joka koski valkoiselle oikeistolle tarjottavaa tuoksuvaa tuliuhria, joka on Herralle mieluisa. Kuitenkin McCain on menestyessään saanut parhaan poliittisen momenttinsa kohdalleen olemalla oma änkyrä, sekulaaristi uskonnollinen itsensä.
Tarinaan kytkemäni opetus on lobbaripolitiikalle ja vahvalle markkinointivetoisuudelle vastainen. On monta hyvää syytä nähdä politiikka toimintana, jossa tehdään omaa itseä ja arvostuksia tykö ympäröivään maailmaan. Tämä merkitsee jonkinlaista keskusteluyhteyttä ja peräti rehellisyyttä (kyllä) poliitikon ja yleisön välillä. SDP:n vetoaminen glamouriin on valheellista. Todella vakuuttavia näyttelijöitä on vähän ja Jutta Urpilainen ei ole sellainen.
Urpilainen saa deklaroida minun olevan väärässä. Uskon heti.
