perjantai 27. helmikuuta 2009

Mustavuoresta muihin kaupunkimetsiin.



Mustavuoren virkistysalue Vuosaaressa säästyi ainakin toistaiseksi kahdentuhannen asunnon rakentamiselta. On myös hienoa, että kaupunkimetsälle löytyy puolustajia, sellaisia kuin täällä. Helsinkiläisille tarkoitetun aloitelomakkeen, jossa vaaditaan kunnallista kansanäänestystä kaupunkimetsistä voi puolestaan printata täältä. Demokratiamme on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että ääniä edes neuvoantavaan äänestykseen vaaditaan Helsingin kokoisella paikkakunnalla 25 000. Liimasin yhden eteiseen, jotta vierailijat voivat halutessaan lisätä siihen nimensä ennen kuin lähetän listan eteenpäin.

Pääkaupunkiseudun vähiä metsiä ja harvinaisiksi käyviä suurempia virkistysalueita ei tule, eikä luulisi olevan pakottavaa tarvetta pilkkoa asuntorakentamisen vuoksi. Kaikista metsistä ei tule ehostaa puistoja. Puisto ei ole metsä. Metsä pitää huolen itsestään. Kaupunkialueen metsille riittää sellainen passiivinen metsänhoito, joka rajoittuu kohdennettuihin toimenpiteisiin, kun jokin on vialla tai kun jokin selvästi uhkaa metsän hyvinvointia.

Mustavuoren esimerkkiä tulee soveltaa myös keskuspuiston pohjoisosiin, Haltialaan, Tuomarinkylän puistoihin ja peltoihin ja kaakossa Laajasaloon, jos ja luultavasti kun esimerkiksi Kruunuvuoren aluetta ryhdytään rakentamaan. Laajasalon tärkeät metsä-, puisto- ja kallioalueet tulee säästää ja rakentaminen rajoittaa tiukasti pian entisen öljysataman alueelle. Kartanoiden ja huvilayhdyskuntien maita ei saa rohmuta. Myöskään Kumpulan yliopistokampus ei vaadi uutta, Kumpulanlaakson läpi rakennettavaa tietä, jotta matka onnikalla lyhenisi viidellä minuutilla. Kyse on kaikkien kaupunkilaisen virkistyksestä. Se viiden minuutin kiristäminen taas luo joka tavalla pahaa oloa.

Pelkkiä sisätiloja halajavilta ei sellaisia puutu. Sellaiselta, jonka mielestä rentoutuminen ja vapaa-aika on parhaimmillaan, kun siitä saa maksaa, ei puutu tilaisuuksia kuluttaa. Rauhallinen kaupunkiluonto puolestaan alkaa olla kortilla. Sisäliikunta ja urheilukentät eivät korvaa vapaata liikkumista ulkosalla. Sitä eivät tee edes pururadat. "Tietä käyden tien on vanki."

Luontoalueiden tuhoaminen ei ole asuinrakentamisen kannalta ainakaan toistaiseksi pakollista ja on haitaksi koko kaupungin viihtyisyydelle. Asuntoja saadaan tähän hätään tarpeeksi pysyttelemällä keskustan tuntumasta vapautuvissa teollisuus- ja satama-alueissa, jo ennestään tärvellyissä jättömaissa ja vaikkapa tehostamalla jo umpeen rakennettujen alueiden, kuten Pasila, tontinkäyttöä (ts. rakentamalla yhä korkeampaa). Koko kaupungista ei tarvitse tehdä häkkikanalaa sillä perusteella, että valtaosassa se on talon tapa ja linnun saa viihtymään välkkyvällä kotialttarilla. Keskustassa sitä paitsi viruu paljon käyttämättömiä tiloja. Mikäli asuntopaine vaatii selkeitä arvovalintoja, ne tulee tehdä asuntojen tyhjänä odotuttamista vastaan ja rakentamattomien metsien puolesta.

Pääsyä hoitamattomaan metsään ei tule rajoittaa autollisiin ja kesämökillisiin. Metsä tulee nähdä yhteishyvänä resurssina (public good), jota ei saa alistaa finanssipääoman kautta mitalliseksi. Maakuntien ei ole myöskään tarkoitus toimia helsinkiläisten henkireikänä, eikä niiden rakentamattomuus ole synninpäästö Helsingin oman kaupunkisuunnittelun ahneudelle tai rakentamisen mahdolliselle, mutta epätodennäköiselle laupeudelle. Pala Sipoota ei saa merkitä sitä, että Sipoon kunta pitää huolen metsiensä rauhoittamisesta, jotta Helsinki voisi tusata haalimansa lisäkkeen täyteen.

Helsinki on ja voisi tulevaisuudessakin olla sillä tapaa harvinainen pääkaupunki, että toistaiseksi täällä pääsee jonkinlaiseen metsään, useampaankin sellaiseen, helposti julkisilla kulkuneuvoilla ja vaikka polkupyörällä, ellei jopa kävellen.

Helsingillä ei ole mitään kadehdittavaa muilta eurooppalaisilta pääkaupungeilta. Helsinkiä ei tarvitse rakentaa muiden kuvitelluilla ehdoilla. Pääkaupunkimme ei tule missään kuviteltavassa vaiheessa ylittämään Keski-Euroopan kaupunkeja rakennuskulttuurin ja rakennetun kaupungistumisen näyttävyydessä tai arkkitehtonisen ja rakennustopografisen historian vivahteikkuudessa. Tämä on tietysti makuasia, mutta niukasta täytyy nyhjäistä, mikäli tahtoo rakennuskulttuurin intensiteetillä ratsastaa. Kilvoitteluun samassa asiassa ei ole syytäkään - omaleimaisuus on vahvuus. Miksei Helsinki voisi hyväksyä tilaisuutta toimia edelläkävijänä? Sen suurin valtti niin omaleimaisena asuinkaupunkina kuin matkailutulojenkin kannalta on sen monin tavoin viehättävää kantakaupunkia ja toisaalta rumia lähiöitä kehystävä, mutta kaikin tavoin uhattu suomalainen luonto (ilman kommervenkkeja) ja jokin kulttuurimaiseman tapainen.



(karttalinkeistä kiitos Erkki Haapaniemelle ja Keijo Savolalle)

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Lauman autuudesta.


Ihmistä kuulee toisinaan, siis jatkuvasti, kutsuttavan laumaeläimeksi. Tämä ihmisen luonnollista, olemuksellista luonnetta (ei vain olemista luonnistavaa luonnetta) koskeva väite ja sosialistisen elämänmuodon vanhat puolustuspuheet on käännetty monen tieteelliseksi tai jopa lähes luonnontieteelliseksi pätevöidyn, nykyiselläänkin suositun selitysmallin pohjaksi. Tämä voi joko olla hassua eli sitten ei.

Takuuvarmasti se on hassua ainakin silloin, kun ihmisen väitetään samanaikaisesti olevan sekä laumaeläin että laumaluonnostaan konsensuaalinen, rauhanomainen ja ei-aggressiivinen. Arbitraarinen väkivalta korostuu väkirikkaissa yhteiskuntayritelmissä ja väestömaantieteellisissä yksiköissä verrattuna vaikkapa agraariseen, kylää pienempään pienyhteisöön, pieneen yritykseen tai ystäväpiiriin. Suuret päiväkotiryhmät tekevät lapsista aggressiivisempia kuin pienet, toteaa Keltikangas-Järvinen. Yksinäinen ihminen ei hyvästä syystä pysty murjomaan olematonta toista ja kaksinkin väkivalta tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun ympäröivä ihmispaljous lupaa särjetyn toisen tilalle korvaavia kontakteja.

Kaikki pyrkimys kohti sosiaalisen järjestäytymisen malleja, ohitse tapauskohtaisen, henkilökohtaisen järjestäytymisen, kohti laumaluonteista olemista, vie myös kohti väkivaltaa. Freudilaisuuden perhepsykodynamiikat tai Kainin ja Abelin teistinen veljesmurhametafora ovat hierarkkisten laumaolemisen tapojen itseään varten keksimiä selityksiä, jotka eivät vastaa esikuvinaan toimivien tapahtumien yhteiskunnallisia edellytyksiä koskeviin kysymyksiin. Niille on käyttöä vain, kun henkilökohtaisen kontaktin imperatiivi toisten ihmisten arvioimisessa on jo hylätty.

Käytännöllinen usko yli henkilökohtaisuuden menevään yhteisöllisyyteen merkitsee väkivaltaa ja arbitraatiota.




(kuvassa Bonnard'in The Cab Horse - Mitä Bonnard'in täytyi uskoa ihmisvilinän ja yksilön välille, voidakseen välittää katumaisemasta maalauksessa esitetyn impression?)

torstai 19. helmikuuta 2009

Ensimmäisen vuosineljänneksen sananvapausfarsseja VI

Voi, taivahan talikynttilät! Nyt Johanna "laki määrää sananvapauden rajat" Korhosta voitaisiin ikinä edes puolivallattomissa päiväunissa kaavailla muutoinkin tulehtuneelta vaikuttaneen Suomen PEN-yhdistyksen johtoon, sananvapauden airueksi. Todellinen historiaton iltapäivälehtiehdokas. Korhosen seura panee kahta, kolmea paremmaksi, sillä pari kirjoitusta sitten avoimen tiedonvälityksen karbidilampun lailla loistanut Tuulikki "Lex Nokiasta on turha jankuttaa" Ukkola haikailee HS:n mukaan paikkaa samaisen yhdistyksen johtokunnassa:

"En tunne koko Peniä, mutta olen aika huolestunut Suomen sananvapaustilanteesta. Mielestäni Pen voisi jotain tehdä" (Ukkola, HS 19.2.2009)

En ole luullakseni vielä herännyt ja kyseessä on vain aamuyön levoton uni. Perustelut epäilykseeni löytyvät sitaatteihin sijoitettujen linkkien takaa.

Mikäli yllä esitetyt perusteet riittävät johtokuntapaikkaan, Ukkolalla on tässä valtakunnassa viljalti identtisesti pätevöityneitä vastaehdokkaita. Kai heitä harkitaan?

Ovatko Korhonen ja Ukkola oikeat henkilöt vaalimaan kirjailijayksilön oikeutta haastaa keskusvalta vailla pelkoa sanktioista? Ovatko he oikeita henkilöitä tukemaan varauksetta venäläisiä turvapaikkakirjailijoita, joiden henki on kotimaansa oloissa uhattuna, ja joita Suomen PEN on kuitenkin esitellyt, ja joille se on antanut äänen kirjamessuilta toisille? Millaiseksi muodostuisi venäläiskirjailijoiden asema, mikäli sananvapauden turvaavaa perustuslakia ei tarvitsisi tarkistaa uutta lakia säädettäessä (Ukkola?), ja mikäli säädetty laki määräisi sananvapauden rajat (Korhonen)?



tiistai 17. helmikuuta 2009

Tervetuloa 80-luvulle.


Ajankohtainen kakkonen tarjosi huonosti puheenjohdetun ja ala-arvoisesti laaditun, kokonaisnäkemyksettömän "maahanmuutto" (lue "Islam") teemaillan. Ilta ei onnistunut täyttämään edes oman etnodeterministisen lähestymistapansa asettamia vaatimuksia, sillä esimerkiksi itäaasialaiset ja venäläiset loistivat studion liioitellusta väentungoksesta poissaolollaan. Arvioikoon jokainen epäanalyyttisen päällehuudannan itse. Mielestäni se ei purkanut yhtään ennakkoluuloa, vaan viljeli ennakkoasenteita, epäluuloa ja huonosti sulateltuja ajatuskulkuja. Ohjelma ilmestyy YLE:n Areena-palveluun huomenna.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Ukkolan uudempi perustuslaki?

Tuulikki Ukkola on näköjään kirjoittanut perustuslain uusiksi. Perustuslain sisältämien kohtien vaaliminen, sen mukaisuuden varmistaminen ja säädäntäjärjestyksen valvominen ovat siis pikkuasioita, jotka voi luppoajan puutteessa ohittaa.

Yliopistouudistuksesta ja urkintalain valmistelusta lukiessa paljastuu aivan toisenlainen kuva siitä, mistä Suomen poliittisessa järjestelmässä on kyse kuin millaisena se muodollisen hallintojärjestelmien tutkimuksen oppikirjoissa ja kansallismielistelevässä, Suomen oikeusvaltioidentiteettiä hivelevässä propagandassa esitetään.

Se, jota ei vallitseva valtiosääntö miellytä ja joka ei jaksa nähdä vaivaa säännön muuttamiseksi muodollista reittiä, voi aina yksinkertaisesti ohittaa sen. Kokoomus vaikuttaa luulevan, että vaalivoitto ja menestys mielipidekyselyissä merkitsevät jo itsessään mandaattia hallituksen vallan ja subsidioidun puoluevallan kahlitsemattomuuteen. Tai ehkä Kokoomus tietää, että näin on. Sanktioita ei ainakaan tarvitse pelätä.